Kolme yötä jouluun on

Ekan adventin aikoihin taivastelin sitä, kuinka nopeasti aika menee. No toudella, jouluun on enää kolme yötä ja musta tuntuu että marraskuu vaihtui joulukuuksi ihan just.

Pukkiko se siellä jo sisälle pyrkii? Paikalliset tuntuu rakastavan näitä
rumiluksia, sen verran paljon niitä näkee roikkumassa siellä sun täällä*.

Hyvä uutinen on, että jouluvalmistelut alkaa olla aika lailla pulkassa! Sietää tosin ollakin, kun aamulla pitäisi nostaa kytkintä ja karata lomille Zürichiin. Vähän kyllä jänskättää mitä me syödään juhlapyhinä, kun sitä puolta en ole miettinyt yhtään. Todennäköisesti siis joulun isäntäväki on ihan stressistä kipeenä kun nää semi-italialaiset vaan saapuu käsiä heilutellen ja hilpeinä vihellellen valmiiseen jouluun. Mutta toivotaan, että me vielä aatonaattona ehditään vähän osallistua.

Mutta tosiaan, kaikki muuten valmiina. Viime tipassa tai vähän myöhässä kuten aina, mutta kuitenkin. Tein juuri viimeiset joululahjaostokset (netti, lahjakortit, oujee) ja kortitkin kaiketi saapuu perille viimeistään välipäivinä. Se niin tarkkaa ole. Ajatuksissa olette kumminkin, suuresti.

Samaan tapaan viime tipassa ovat pisalaiset saaneet kaupunkinsa joulutunnelmaan. Esim. tuohon meidän leipomoon tuli jouluvalot viikko sitten. Nyt on valoa jos jonkinlaista myös kotien ikkunoilla ja parvekkeilla, värikkäät ledit edelleen valtavirtana. Kovin on kaunista käyskennellä pimeällä tuolla ulkona!

Tänäänhän on tosiaan vuoden pimein päivä ja vissiin sen maailmanlopunkin piti tulla. Italialaisittain vuorokautta on jäljellä vartin verran, joten tuskin tässä nyt enää mitään käy. Käytiin tänään varmuuden vuoksi Patun kanssa kirkossa -- no ei vaan, piti käydä katsomassa kirkkoon rakennettua seimeä, presepeä. Opin tänään italiantunnilla, että kaikki tekee sellaiset joulun alla. Kouluissa, kotona, sisälle, ulos. Napolissa on parhaat, mutta kyllä niitä muuallakin näkee. Kaikissa kirkoissa on sellaiset, samoin monilla piazzoilla ja muilla julkisilla paikoilla. Seimeen kuuluu aina Sacra famiglia, tietenkin, Maria (jolla on aina siniset vaatteet), Joosef tai San Giuseppe kuten täällä kutsuvat ja Jeesus-lapsi (Gesù Bambino), joka lisätään seimeen jouluaattona. Lisäksi löytyy aasia ja lehmää ja Re Magia, itämaan viisasta tietäjää. Ja monta muuta. Kuulemma ei ole niinkään uskonnollinen juttu enää, vaan sellainen perinne mitä jouluna on tapana tehdä. Jos oisin tiennyt aiemmin, ois mekin voitu vähän askarrella. Mutta on se joulu ens vuonnakin.

San Francescon seimi. Vois olla hienompikin kyllä.

Mitä jouluun muuten tulee, täälläkin lahjat jaetaan jouluaattona. Tai joulupäivänä, tyyli vaihtelee. Joulupukki tuo lahjat kuusen alle, eikä niissä kitsastella. Siltä on kyllä vähän näyttänytkin viime päivinä kaupoissa. Hyvin syödään, kuten aiemmin mainitsin, ja ollaan perheen ja muiden läheisten kanssa. Kirkossakin käydään, saunassa tuskin. Aika samaan henkeen siis kuin kotimaassa. Jonne - pakko tunnustaa - juuri tällä hetkellä vähän kaipaan. Etenkin kun katselen Facebookista kavereiden lumikuvia tai joulua varten pestyjä puusaunoja. Paljon on meilläkin ihanaa, hyvää, kaunista.

Rauhallista joulunaikaa, ystävät. Pitäkää huolta toisistanne. Auguri, buone feste!

Pisan virallinen joulukuusi. Bellissimo!

*Sorry heikko kuva, piti zoomata kun en kehdannut ihan pihalle asti mennä kuvaamaan.

Ihme ja kumma

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Esimerkiksi:

Kuka keksi, että tohon kahden keltasen talon väliin tuossa keskellä
mahtuu vielä yks rakennus?

Enkä ymmärrä tätäkään:

Mitä ovat nämä täytetyt vesipullot, joita
joidenkin talojen seinustoilla siiman päässä näkee?

Saatikka sitä, että:

Miksi Fiatin kehitys kehittyi näin silmiäsärkevään suuntaan (ks. oik.)?

Tai että:

Koska betonimöhkäleestä tuli ihan hyväksyttävä kirkkotyyppi?
Vrt. vasemmanpuoleinen versio, joka on tehty Vanhaan Hyvään Aikaan.

Mutta ennen kaikkea: miten kaikissa näissä Italian syys/talvikuvissa on sininen taivas? Miksei Suomessa koskaan?

Ruokakulttuuria

Näin mässäilykauden* koittaessa on hyvä hetki päivittää vähän ruokatietoutta, italialaisittain. Moni on varmaan mua viisaampi näissä ruokakulttuuriin(kin) liittyvissä jutuissa, mutta jaanpa silti muutamia paikan päällä tehtyjä havaintoja. Ja vähän italiantunnilla opittua. Loput voi lukea vaikka Wikipediasta.

Ensinnäkin, mulle on ollut suuri hämmästyksen aihe, että valmisruokavalikoima on täälläkin mittava. Tosin vähän erilaisia systeemeitä kuin Suomessa, esim. pakastepastaruokia on isoissa kaupoissa metritolkulla, mutta perunapakasteita ei juurikaan. Paikalliset näyttävät myös ostavan pakastepizzoja ilman omantunnontuskia, tai vähintäänkin taikinan/ pohjan+ tomaattikastikkeen+ juuston valmiina. Luulin, että tuommoinen olisi täällä pyhäinhäväistys. No, kyllä ne aika hyvin kansoittaa myös noita joka kadunkulmasta löytyviä pizzerioita.

Pizzalla, mutta ei Italiassa vaan Nizzassa. Taustalta
tarkkasilmäiset voivat ehkä bongata kotimaisia julkkiksia.

Missä on sitten se pizzantuoksuinen mamma? Olen niistä kuullut tarinoita, mutta veikkaanpa, että täälläkin työssäkäyvät painivat ihan samanlaisen ajanpuutteen kanssa kuin missä tahansa muualla. Että ostetaan sitä valmista sitten, jotta saadaan jotain syötävää. Ehkä ne on ne ruuhkavuodet ohittaneet mammat, jotka niiden patojen äärellä seisovat täälläkin.

Ruoka on italialaisille tärkeää, certo. Mutta vielä tärkeämpää näyttäisi olevan siihen liittyvä sosiaalisuus. Yhdessä syöminen. Olen moneen otteeseen bongannut perheitä (joihin kuuluu siis lähes poikkeuksetta ainakin isovanhemmat ja sisaruksia, jos niitä on) sunnuntailounaalta. Aikaa kuluu, ruokalajit vaihtuvat, ja koko ajan keskustellaan. No, aika monella on varmaan tämä kuva italialaisista muutenkin. Mutta voin siis vakuuttaa, että kuva on oikea. Lämpimämpien kelien vallitessa nämä kokoontumisajot suoritettiin usein puistoissa, piknik-henkeen. Eikä kenelläkään ollut kiire minnekään.

Aamiaisella taas on, sillä silloin juodaan kahvit lennossa ja syödään vain vähän, yleensä makeaa. Poikani on selkeästi Italiaan suunniteltu, sillä se on aloittanut aamunsa suklaacroissanteilla jo pitkään. Tosin viime aikoina aamiaismenu on koostunut lähinnä puurosta (!), mutta sekin toki mansikkahillon ja sokerin kera. Hyvin näyttää poika jaksavan. Ja koska 60 miljoonaa italialaista tekee samoin, en ole ottanut tästä(kään) mitään huonon äidin syndroomaa.

Italialainen keittiö vaikuttaa aika pirstaloituneelta. Se, miten jossakin syödään parmankinkkua, ei käy toisaalla lainkaan. Pizzatkin on erilaisia, mutta sopiva ruokajuoma niiden kanssa on kuulemma ehdottomasti olut. Ja pastaa ei koskaan syödä lusikan kanssa. No, oli miten oli, joka paikassa on omat erikoisuutensa, joista ollaan ylpeitä, ja perinteitä, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Viime aikoina olen kuullut paljon joulutraditioista, kuten ajan henkeen kuuluu. Pohjois-Italiasta kotoisin oleva kielenopettajani on kertonut oman perheensä tavoista, ja kovin tutuilta kuulostavat: ruokaa riittää, kolme päivää syödään vaan ja ollaan, pelataan pelejä ja kulutetaan aikaa sukulaisten tai ystävien kanssa. Se, mitä syödään, vaihtelee. Mutta esimerkiksi näitä:

• I cappelletti in brodo, mielellään kanaliemessa keitettyä, täytettyä pastaa. Täytteet vaihtelevat alueittain. Alkuruoka.
• Il cappone ripieno, täytetty salvukukko*, jonka täytteet vaihtelevat myös alueittain. Vastaa meikäläisten kinkkua. Syödään joululounaalla pääruokana.
• Il capitone, uunissa tehtyä ankeriasta, mausteina oreganoa, laakerinlehtiä, valkosipulia ja pippuria.
• Il pandoro, tähden mallinen, usein vaniljalla maustettu veronalainen kuivakakku. Kaupat on näitä pullollaan ja voi pojat, kuinka jengi näitä ostaakaan.
• Il panettone, milanolainen kuivakakku, jossa on rusinoita tai kuivattuja hedelmiä. Näitäkin löytyy kaupoista mielettömät keot, kaupaksi menevät.
• Gli struffoli, napolilaisia friteerattuja ja hunajan kanssa nautittavia taikinapalloja.
• Il torrone, sitä matkamuistoksi usein ostettavaa nougat-tyyppistä herkkua, jossa mantelia. Erilaisia variaatioita, voi esim. olla kovaa tai pehmeää.
• Il panforte, taas yksi makea jälkiruoka, Sienasta. Tässä 1200-luvulta periytyvässä herkussa on sokeria, hunajaa, pähkinöitä tai hedelmiä.

Varmaan on miljoona muutakin juttua, mutta onhan sitä tässäkin testattavaa näin alkuun. Katsotaan, mitä itse keksitään tänä vuonna, meille kun on tulossa fuusiojoulu mallia Suomi-Sveitsi-Italia. Ei voi olla huono sekään.

Kauhee kun tulikin nälkä.

* Tai "massailukauden", ihan kummin vaan
* Niin MIKÄ? No, kuulemma "ennen sukukypsyyden saavuttamista kirurgisesti kastroitu kukko, jonka liha on rasvaisempaa ja maku arvostettua". 

Toisen jakson päätös

Lapset saivat perjantaina päätökseen toisen inquiry unitinsa eli koulun tutkimusjakson. Jokainen jakso päättyy tunnin mittaiseen esittelyyn vanhemmille, näin tämäkin. Vaikuttavia juttuja olivat taas saaneet aikaan.

Patulla aiheena olivat habitats eli erilaiset elinympäristöt. Kuuden viikon aikana tutkittiin luontoa sekä Pisassa että Trentossa, perhedyttiin arktisiin alueisiin ja mm. sademetsien tuhoutumisen problematiikkaan. Lisäksi matematiikan teemana olivat patterns, erilaiset mallit ja kaavat. Opittuja asioita koottiin sitten yhteen Keynotella* ja Creative Book Builderilla, jolla pystyy esittämään asiat kirjamuodossa.

Show käynnissä.

Ja kyllä tämä nykynuoriso osaa. Saivat aikaan sellaisen esityksen, jota moni aikuinenkaan ei osaisi tehdä. Ihan yhtä hämmästynyt sai olla Pinskun ryhmässä, jossa olivat tehneet jakson aikana mainosvideoita. Teemana oli persuasion eli suostuttelu viestinnän keinoin. Voisin palkata nämä ipanat töihin vaikka heti, sen verran hyvin olivat jakson aikana imeneet tietoutta mainosten tekemisestä ja havainnoineet ympäristöään. Ja käyttäneet mielikuvitusta niiden mainostensa kanssa. Tosin olihan niillä loistava opettajakin, kun meitsi kävi vähän kertomassa miten homma etenee.

Yhteenvetoa opitusta.

Pidin siis taannoin reilun tunnin mittaisen esityksen aiheesta "työskentely mainostoimistossa" ja vastasin lasten etukäteen esittämiin kysymyksiin. Näytin myös esimerkkejä ja valotin vähän vaikuttamisen keinoja. Vastineeksi sain hyvän mielen ja kirjeen jokaiselta luokan oppilaalta. Aarteita, joita tulen vilkuilemaan jatkossakin aina kun mieli kaipaa vahvistusta. Esim. tällaisia:

Thank you for telling us about your job and telling me how you advertise for people and get their attention. You have answered all our questions, especially mine. It was lovely having you as our guest. I never had so much information from just one person. You were warmly welcome.

Olennaiset muistilapulla.

Menisin koska tahansa toistekin. Ihania lapsia.

Koulussa on kiva tapa pyytää vanhempia kertomaan jostakin, viime periodissa Pinskun luokassa oli yksi isä kertomassa uskonnostaan ja Patun luokassa kävi nyt yhden oppilaan äiti kertomassa käynneistään pohjois- ja etelänavalla. Koulun ja kodin yhteistyö on täällä muutenkin jotenkin luontevampaa kuin mihin kotona olin tottunut, mutta ehkä se johtuu taas kerran koulun pienuudesta (ja siitä että mä ehdin osallistua). Silläkin voi olla vaikutusta, että lapset pitää viedä ja hakea. Opettajat tulee moikattua joka päivä ja muut vanhemmatkin tulee siinä odotellessa tutuiksi. Tosin en kyllä tiedä miten tällaisen systeemin järjestäisin töiden ohella, mut kai sitä jotain keksis kun pakko ois.

Koulu alkaa tältä vuodelta olla lopuillaan, enää 2,5 päivää ja sitten koittaa reilun parin viikon joululoma. Mukavaa. Jokseenkin häkellyttävää oli myös kuulla Patun suusta eilen, että: "mä en haluis mennä syksyllä Suomeen kouluun, vaan käydä koulua mieluummin täällä." Siis mitä?!?! Puhuuko tässä nyt sama mies, joka oli sitä mieltä että tappaa itsensä jos joutuu muuttamaan Italiaan ja ensimmäisten päivien jälkeen koki täkäläisen koulun vankilaksi? Kauas on tultu, todellakin.

Lapset hitto vie ON sopeutuvaisia**.

* Keynote on PowerPointin kaltainen, esitysten tekoon suunniteltu ohjelma, jos ihmettelit.
** Tosin Patuhan on niitä status quo -miehiä, eli mikä tahansa saavutettu olotila on ilmeisesti parempi kuin muutos. Mutta silti.

Pulipää

Huhheijaa, kiirettä on pitänyt viime päivinä. Tonttuhommia kaiken normikuvion lisäksi. Eilen olin muutenkin tavallista tuotteliaammalla päällä ja sain muun muassa buukattua spanielille sen trimmaajan, jonka perään vähän aikaa sitten huutelin.

Ennen. Kyllä mäkin kattelisin vaähän alta kulmien.

Allora, vähän italia-tietoutta:
trimmaaja = toelettatore di cani
trimmata = toelettare
viedä koira trimmattavaksi = porto il cane a fare la toeletta

Enpä tosin noita tarvinnut, sillä olin jo aikaa sitten pistänyt merkille yhden potentiaalisen paikan, Topdog nimeltään, ja eilen kun kävelin sen ohi, astuin reippaasti sisään (todeten että trimmaajalta näyttää) ja kysyin, notta onnistuiskos tämmöisen walesinspringerspanielin trimmaus ja koska. Ja sehän onnistui oggi pomeriggio eli myöhemmin samana päivänä.

Mistään varsinaisesta kauneussalongista on tässä kohtaa kyllä aivan turha puhua. Oikeampi mielikuva on pikemminkin 40 vuotta samoilla sijoilla ollut parturiliike (ei edes parturi-kampaamo), jota vanhempi herrasmies pitää yksin. Ja polttaa ketjussa tupakkaa siellä sisällä. Kuulostaako houkuttelevalta?

"Salonki". Taustalla kuvia sedän ensimmäisiltä työvuosilta.

Vaan nämä asiakkaathan eivät moisesta piittaa. Homma hoitui ällistyttävällä vauhdilla ja ammattitaidolla - olihan se setä tosiaan vuodesta 1974 koiria trimmannut - ja ihan kelpo lopputuloskin tuli. Tosin merimies haukkuu koiraa pulipääksi/beagleksi, koska myös ihanat korvakiharat sai lähteä. Mut ei tässä mihinkään koiranäyttelyyn olla menossa vaan haettiin sellasta helppohoitoista lookia tän kaiken kosteuden ja lian keskelle. Sitäpaitsi niin ne vissiin pitäiskin leikata. Oli miten oli, lyhyempi malli turkista näyttäis toimivan (tänään sataa taas kaatamalla).

Jälkeen. Kyllä kelpaa. Oli muuten myös hyvin parfumoitu koira, miehekäs.

Tulipahan sitten jutusteltua tunnin verran italiaksi. Yhtään en tiedä mitä oikeasti puhuin, mutta kovasti yritin selittää mistä ollaan, mitä tehdään täällä, missä asutaan, mitä tykätään jnejne. Vastineeksi sain tietoa Italian koiraharrastajista, Pisan trimmaajista, sedän koulunkäyntihistoriasta jnejne. Setä myös tunsi Suomen koiraskeneä sen verran, että oli hankkinut oman villakoiransa Klaukkalasta. Bene, bene.

Aikaa meni noin tunti ja arvatkaapa paljon maksoi? 25 euroa! Suomessa ollaan selvitty about samassa ajassa ja kärsitty 80 €. Vai oliko se 60 €. Mutta kuitenkin, taas yksi todiste siitä ettei täällä tosiaan kannata tehdä itse ja "säästää".

Joten varasin sitten itsellenikin taas kampaaja-ajan. Siitä tuskin saatte yhtä seikkaperäistä selostusta.

Ja eikun takas tonttuilemaan. Tiptap!

Raikas talvisää

Täällä on talvi! Tänä aamuna mittari oli ensimmäisen kerran reippaasti nollan alapuolella, -3 asteessa. Kylmyys ja pimeys on siis kohdillaan, vain lumi puuttuu. Näyttää siltä, että sitä ei edelleenkään saada, sillä tänään taivas on aurinkoa täynnä, ja viime aikoina vallinneina sadepäivinä lämpötila taas on sinnikkäästi pysytellyt plussalla.

Tämänaamuinen näkymä koululta palatessa

Mutta ei hätää, tästä kun ajelee pienen tovin Apenniineille, ollaan keskellä talven ihmemaata. Tämä todennettiin sunnuntaina, kun käytiin tsekkaamassa meidän lähin/paras laskettelukohde Abetone. Itse keskus sijaitsee 1,3 kilometrin korkeudessa ja hissillä pääsee kahteen kilometriin asti. Lumiraja oli yllättävän alhaalla, ja lunta oli lähes puoli metriä. Matkaa meiltä Abetoneen on noin 80 kilometriä, mutta koska iso osa reitistä kulkee mutkitellen pitkin vuorenrinnettä, saavuttaa kohteen noin kahdessa tunnissa. Jos ei satu liikenneruuhkaan.

Näkymä vuorelta. Mamma mia!

Kuten muuallakaan Italiassa, ei meinaa tarvi olla tuollakaan yksin. Me herättiin tähän Abetone-ideaan vähän myöhään ja päästiin matkaan lounaan jälkeen. Jo mennessä tuli vastaan auto jos toinenkin, mutta palatessa vasta köröteltiinkin jonossa. Matkalle osui vielä pieni tietyönpätkä, joka jumitti toisen kaistan, joka jumitti kesärenkaiset autot ylämäkeen, joka jumitti koko liikenteen. Onneks ei ollut kiire minnekään.

Toscanassa on talvirengaspakko 15.11. - 15.4. Jos ei omista kitkarenkaita, pitää autossa olla lumiketjut. Monilla ei varmaan ole kumpaakaan, vaikka laki on ollut voimassa jo kolme vuotta. Aikoinaan tähän sääntöön päädyttiin, kun talvi oli riittävän monta kertaa yllättänyt autoilijat. Täällä kun tätä liikennettä on - Italiassa on 690 autoa tuhatta asukasta kohden, toisin sanoen Suomen kokoisessa maassa pörrää noin 40 miljoonaa autoa (Suomessa niitä on 2,5 miljoonaa). Ei ihme, että teillä sattuu ja tapahtuu.

Tilanne päällä. Kuva syyslomareissun paluumatkalta, about Rooman kohdilta.

Liikenteen ongelmatilanteet hoidetaan täällä kyllä upeasti (harjoitus tekee mestarin?). Muutamassa minuutissa tapahtuneesta paikalla on joku tieliikenneihminen heiluttamassa oranssia lippua ja varoittamassa muita. Autostradojen valonäytöt tietävät kertoa edessä olevista tukkeista ja tiet avataan liikenteelle suitsait sukkelaan. Silti ollaan täällä ollessa päästy jo useampaan otteeseen osalliseksi seisovasta jonosta ja tuskaisen pitkästä odottelusta. Se ollaankin opittu, että koskaan, koskaan ei kannata lähteä liikenteeseen optimistisella aikataululla. Aina tulee vastaan jotain pientä ongelmaa.

Tänä aamuna liikenne mateli kaupungissakin. Eikä ihme, sillä tienpinnat oli petollisen liukkaat. Ylimpänä olevaan kuvaan tallentui jälleen yksi tieliikennetilanne, kun joku skootteristi oli vetänyt lipat sillalla. Siellä ihan vasemmassa reunassa on havaittavissa carabinierien siniset valot, kun stoppasivat liikenteen ambulanssin tuloon asti. Onneksi näytti siltä, että tällä kertaa selvittiin kipsauksella. Aina ei käy yhtä hyvin, vaikka mielestäni vähän yllättäen kuolemaan johtavia onnettomuuksia täällä tapahtuu vain yksi (12) enemmän kuin Suomessa (11) per 100 000 moottoriliikennevälinettä.

Meillä on onneksi talvirengasasiat melkein kunnossa. Merimiehen virka-autossa kitkat on olleet alla jo lain vaatimusten mukaisen ajan, Bemariin renkaat vaihdetaan ensi viikonloppuna ennen joululomalle lähtöä. Syytä onkin, sillä veikkaanpa että Alpeilla tuota lunta on vielä hitusen enemmän. Toivottavasti, sanovat lapset tähän.

Esimakua tulevasta saatiin tosiaan sunnuntaina, kun lapset kirmasivat hetkeksi lumileikkeihin kuin lehmät kevätlaitumelle. Tällä kertaa ei otettu suksia mukaan rinteesen, mutta ens kerralla varmasti, sen verran houkuttelevalta näytti. Huomattiin myös, että talveen vois ehkä varautua ens kerralla talvivarustein, oli nimittäin vähän holotna lenkkareissa ja tuulihousuissa. Jotenkin siis pääs yllättämään toi talvi, kuitenkin.

Lumisotaa, häähää!

Liian ruusuinen kuva

Joskus alkusyksystä hehkutin, kuinka Patun lääkärireissu hoitui jonottamatta ja muutenkin tosi vaivattomasti. Onneksi ei ole tarvinnut käydä lekurin puheilla sittemmin, mutta tänään italiantunnilla sain aiheeseen toisenlaistakin perspektiiviä. Opettajani nimittäin kertoi kerrasta, jolloin siskonsa oli odottanut päivystyksessä 8 tuntia kovassa kuumeessa. Ja muutamasta muusta.

Ehkä meillä kävi silloin vaan hyvä tsägä. Ja palvelut ei täällä ole sen kummempia kuin Suomessakaan. Tiedä häntä.

Mun ruusunpunaisia laseja koetellaan kyllä usein, kun keskustelen paikallisten kanssa. Milloin saan kuulla, että espanjalaiset on kyllä jotenkin siistimpiä kuin me italialaiset, täkäläisessä postissa on turha yrittää saada asiat hoidetuksi tai että me ollaan kyllä älyttömän laiskoja, mennään autolla vaikka 50 metriä, etsitään parkkipaikka ja tuplataan matkantekoon käyettävä aika ennemmin kuin kävellään. Eli osataan täälläkin vähätellä omaa kansakuntaa ja sen tapoja. Paras oli kuitenkin se kerta, kun juttelin yhden mukavan koiranomistajan kanssa ja totesin tälle, että kukaan muu ei olekaan suostunut juttelemaan mun kanssa englanniksi. Tähän daami totesi: "Joo, me toscanalaiset ollaan niin sulkeutuneita". Sulkeutuneita my ass, teki mieli sanoa. Mutten sanonut (koska olen niin sulkeutunut).

No mutta kuitenkin, näistä hassunhauskoista italialaisista on olemassa parodiasarja nimeltä I soliti idioti, jossa kyllä kieltämättä on yhtäläisyyksiä todellisuuteen. Esim. tän linkin takaa löytyvässä pätkässä, josta tajuaa kyllä kielitaidotonkin, miten dynaamista palvelua postista toisinaan saa. Ihanku kotimaisessa pankissa. Hihi!

Tee tässä nyt sit jotakin

Ihan kiva, että en oo päivisin ihan yksin täällä kotona. Mut toisinaan toi apulaiskoira käy vähän hermojen päälle. Vähintään tunnin välein se toimii seuraavasti:

Hei. Et viittis rapsuttaa vähän?

Siis oikeesti. Lopeta nyt ja rapsuta! Kiitos.

Näkemiin hyvä graduflow ja niin edelleen, pakkohan tollasta on hetki rapsutella. Hemmetin toimiva toi spanielinkatse.

Kirjoituskone

Pakko jakaa tämä juttu, sarjassamme "koulussa tapahtunutta", vaikka se ei liity meidän perheeseen millään tavalla.

Rehtori Miss Wendy lähettää joka kuukausi sähköpostikirjeen, jossa kertoo tuoreimmat kuulumiset luokittain ja yleisesti. Kiva ja kannatettava tapa, joka toimii hyvin tällaisessa 60 oppilaan koulussa, mut vois kieltämättä olla haasteellista isommassa mittakaavassa. Viimeisimmässä oli hauska kertomus eskari- ja ekaluokkalaisten (4-6v) tänhetkisestä inquiry unitista eli tutkimusjaksosta. Aiheena luokassa on artifacts eli erilaiset esineet ja etenkin historialliset sellaiset.

Aiheeseen liittyen Filippo oli tuonut kouluun kirjoituskoneen, ja sai aikaan kysymystulvan:

Omituinen laite

• Millä se laitetaan kiinni seinään?
• Missä on delete-nappula?
• Mitä tapahtuu, jos teet virheen?
• Miksi se ei muista, mitä olet tehnyt?

Lopulta olivat hiffanneet että on laitteella kuitenkin jotain yhteistä tietokoneen kanssa, kun joku oli huomannut, että näppäimet oli samanlaiset. Mutta voi noita nettisukupolven lapsia! Ihania.

Koulusta puheen ollen, vielä toinen, ei yhtään otsikkoon liittyvä juttu. Tänä aamuna oli viimein täälläkin lämpötila lähellä nollaa, nipin napin plussan puolella (Suomessa samaan aikaan -18, joten on tässä eroa silti vielä). Piti kuitenkin painaa pipot päähän ja kun kyselin että otettaisko hanskatkin, tuli vastaus: "Miss Wendy ei anna, se ottaa ne pois". Ja tää on muuten kummallinen juttu. Jostain syystä reksi on sitä mieltä, että lasten kuuluu palella talvisin. Esimerkkejä:

• Toppatakkeja ei about ennen tätä viikkoa saanut pitää päivisin päällä. Jos välitunnille mennessä yritti ottaa paksun takin päälle, kuului kuulemma kipakka "noooooo!". Koulun fleece ja kesätakki hyväksyttiin.
• Pipojakaan, joita etelämpää tulevat (esim. iranilainen Parsa*) ovat jo pidempään käyttäneet, ei ole aina saanut pitää päässä.
• Tyttöjen on talvellakin kuljettava kouluun pikkukengissä. Saappaat on ei-ei, samoin kumisaappaat, tuli vettä taivaalta miten paljon tahansa. Olen kiertänyt kiellon siten, että ollaan vaihdettu ballerinoihin koulun ala-aulassa, missä Miss Wendy ei näe meidän suurta rikkomusta.
• Trenton-reissulla Alppien kupeessa käytiin jo noin kuukausi sitten hieman pakkasen puolella. Kun olivat siellä ulkoilleet ja Patu mun ohjeen mukaisesti laittanut ulkohousut jalkaan, tuli taas tiukka "nooooo". Loppuajan oli sitten verkkareissa, joiden alla lyhyet kalsarit. Ei ihme että ovat siitä asti olleet koko ajan kipeenä.

Sanoinkin tänään Pinskulle, että kerropa nämä jutut ens vuonna Suomen-opettajalle, kyllä sekin on ihmeissään. Tullaanhan sentään maasta, jossa ainakin mun lapsuudessa oli pipopakot ja kaikki.

Matkailu avartaa, sano.

* Patun parhaita kavereita, muuten. Ja joo, ollaan väännetty hölmöä vitsiä, että tuleekohan sen lähiviikkoina syntyväksi odotettavan pikkusiskon nimeksi Kukkakaali. Hihi.

Follow-up

Työelämässä olen joutunut jatkuvasti epämukavuusalueelle, useimmiten omasta halustani. Olen aina ollut sitä mieltä, että kehittyä voi vain uskaltautumalla tekemään jotain sellaista, jota ei ehkä ihan hallitse. Osittain koko Italiaan lähtökin oli jatkumo tälle ajattelumallille: helpommalla olis taatusti päästy jos ois jääty tuttuihin ja turvallisiin kuvioihin. Paljosta olis kyllä jääty paitsi.

Oivalluksia viime päiviltä: mä olen oikeastaan ihan hyvä kotiäiti. Kuvittelin aina että tää ei ole mun juttu. Äitiyslomiltakin oli kiire töihin heti kun mahdollista. Mutta nyt, mähän nautin tästä! Siitä, että saan hääräillä kotona, koiralenkkeillä keskellä päivää, päivittää näitä nonsense-juttuja blogiin, siivota rauhassa, olla lasten kanssa, osallistua kouluaktiviteetteihin muiden kotiäitien kanssa, laittaa ruokaa. "Siivous", "ruuanlaitto" ja "nauttiminen" samassa lauseessa ei tosiaankaan ole kuulunut mun normiarkeen koskaan, ikinä, milloinkaan.

Olen myös useampaan otteeseen ylittänyt itseni. Mennyt sinne epämukavuusalueelle, etenkin keittiössä. Käsittämätöntä kyllä, mä osaan ja onnistun. Mistäs tämä nyt sitten tuli? Onko joku universaali ilmiö, että uusavuton poropeukalo muuttuu keski-iän koittaessa kotitalousihmeeksi? Vai onko ne kyvyt piileskelleet koko ajan kaiken kiireen, muun tärkeämmän ja hohdokkaamman alla?

Joka tapauksessa, saatiin piparkakut tehtyä. Taikina tehtiin siis alusta asti itse ja vähän jännitti, kun piti vielä valita sellainen malli josta leipomaan pääsi heti, ilman mitään yön yli odotteluja (jossain suhteessa sitä ei näköjään koskaan muutu, aina mahdollisimman nopeasti eteenpäin jne). Että tuleeko tästä nyt mitään. No tuli todellakin, lapset hehkutti että parhaita pipareita mitä koskaan tehty ja Patu ehdotti, että kirjottaisin reseptin ylös "sellaseen kirjaan", jotta voidaan tehdä niitä uudestaankin. Aika hyvin ottaen huomioon sen, että pakko saneli tekemään kakut agave-siirapista, kun kaupasta ei muuta löytynyt, neilikat oli kokonaisia ja pomeranssinkuoriakaan ei ollut. Mutta niinpä vaan syntyivät ja hyvältä maistuivat, hähhää!

Todiste.

Eikä se tähän loppunut. Ensimmäistä kertaa koskaan tein myös sokerikuorrutteen itse. Oho, sepäs oli helppoa. Tomusokeria piti vaan lähteä kaupasta hakemaan, kun sitä ei muistikuvistani huolimatta ollutkaan tullut muuttokuormaan mukaan. Sitä etsiessä hyllyn takaosasta löytyi muuten sitten tummaa kotimaista siirappia, parasta ennen 31.12.2012... Joten ehkä me leivotaan noita pipareita toisenkin kerran. No, sehän sopii.

Mun "näitä en koskaan tee alusta asti itse" lista on nyt lyhentynyt aika lailla: punajuuret, kinkkukiusaus (no, sikaa en tappanut), lasagne, maa-artisokkakeitto, sämpylät, korvapuustit, piparkakut, sokerikuorrute... vielä puuttuu karjalanpiirakat ja hernekeitto, mut eiköhän nekin saada vielä tän Italian-vuoden mittaan hoidettua. Mitähän sitä sit keksis, pitäiskö alkaa neuloa villasukkia?

Joulukuu

Käsittämätöntä, miten nopeasti aika menee. Yhtäkkiä tuli joulukuu, kalenterin luukut aukesivat, ja tajusin että olen kohta taas myöhässä jouluvalmisteluineni. Vaikka täällä joulunodotus alkoi kyllä selvästi myöhemmin kuin kotimaassa.

22 jäljellä!

Lokakuun loppuun asti kaupat olivat täynnä Halloween-kamaa, sen jälkeen meni vielä pari viikkoa ennen kuin saivat joulutavarat esille. Ensimmäisinä tilaa raivattiin valtaville leluröykkiöille (mallia Prisma x2), vasta sen jälkeen saapuivat joulukoristeet ja muut. Sanoisin, että vasta noin viikko sitten alkoi setup olla kasassa joka paikassa.

Gradukökötyksestä johtuen en ole ehtinyt pitkään aikaan keskustan kävelykaduille saakka, mutta lähistön pikkuliikkeet on onneksi tuoneet jouluvaloja tähän meidänkin kulmille tunnelmaa luomaan. Sen sijaan asunnoissa ei näyttäis järjestään olevan joulutähteä tai kynttelikköä joka ikkunalla, ja nekin jotka jonkun valovirityksen on saaneet aikaan, ovat kallistuneet värikkäiden ja vilkkuvien ledien kannalle. Mitensennytsanois, ei hyvä.

Joulukalenteritkaan ei täällä näyttäis olevan yhtä tärkeitä kuin Suomessa. Tasan yhdestä paikasta löytyi Patun himoitsema Star Wars -legokalenteri, ja samasta lelukaupasta saatiin myös Pinskulle perinteeksi muodostunut Littlest Pet Shop -kalenteri. Suklaakalentereita olen nähnyt muutamia, mutta niidenkään osalta ei puhettakaan sellaisista valikoimista mitä Suomessa. Lasten koulukavereiden keskuudessa tekemäni gallupin mukaan kuvakalenterit on täällä edelleen in ja pop, ja sellainen tuli meillekin eilen Patun kaverilta Edoardolta (kuvassa yllä).

Parivaljakosta puheen ollen, vietettiin eilen pari tuntia herrojen kanssa paikallisessa lastenkirjakaupassa kuuntelemassa joulusatua (italiaksi) ja askartelemassa sen jälkeen kirjeitä pukille*. Ja syömässä piparkakkuja. Hämmästys oli suuri, kun tarjolle tuotiin aika lailla kotimaisen oloisia kakkuja, pan di zenzeroja. Oletin täysin, että Suomessa tyypillinen piparkakku on puhtaasti pohjoismainen ilmiö, mutta Wikipedia tiesi kyllä valistaa että perinne on lähtöisin paljon etelämpää. No, oli miten oli, näitä herkkujahan olisi nyt sitten saatava myös kotiin. Viime Ikea-käynnin yhteydessä olin varautunut lasten piparkakkuhimoon ostamalla molemmille omat puolen kilon rasiansa, mutta nehän oli syöty jo about seuraavana päivänä. Joten nyt pitäisi sitten ryhtyä leipomispuuhiin.

Tää pitäis vissiin sit nyt täyttää.

Kuten keittiötaidoilleni sopii, olen pärjännyt viime vuodet hyvin pakastealtaan valmistaikinalla. Luonnollisestikaan kyseinen innovaatio ei ole vielä tänne asti ehtinyt, joten olen tässä pähkäillyt että millä reseptillä näitä sitten tekisi. Nettihän on ohjeita pullollaan, joten reseptien puutteesta homma ei ainakaan jää kiinni. Ainesosista ehkä. Siirappia ei nimittäin eilen kaupasta löytynyt (oli loppu, eli ilmeisesti joku muukin on joulutuulella) ja neilikat myydään täällä kokonaisina. Mut ehkä me selvitään näistä järkyttävän suurista haasteista ja saadaan kakut tehtyä. Joululauluja laulellen.

Pinsku onkin ollut laulutuulella viime aikoina. Koulussa on harjoiteltu We wish you a merry christmasia ja Jingle bellsiä, joten niitä sitten on hoilotettu myös kotona, tonttulakki päässä ja - jos mahdollista - kynttilänvalossa. Pientä kontrastia tunnelmaan on saanut vilkaisemalla ulos, jossa joko sataa kaatamalla tai sitten paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta, puut on joko täynnä lehtiä tai pitävät tiukasti kiinni viimeisistä keltaisistaan, nokkoset odottavat poimimistaan kuin Suomessa toukokuussa ja lämpötila pysyttelee sinnikkäästi kymmenen asteen lämpimämmällä puolen. Mutta pimeys, se on läsnä täälläkin 15 tuntia päivässä, joten ainakin joku jouluun läheisesti liittyvä asia on kohdillaan. Vaikka Helsingin harmaata kaamosta en kyllä kaipaa yhtään.

Ja eikun taikinantekoon. Hyvää ensimmäistä adventtia! Hoosianna!

* Joka kuulemma tulee pohjoisnavalta, polo nord. Olen kyllä joka paikassa korjannut että se on kuulkaa circolo polare ja Rovaniemi, omin silmin olen nähnyt.

Sataa rop rop rop

... sataa aivan kaa-taa-mal-la. On soinut viime päivinä päässä aika tiuhaan (niiden italialaisten laulujen lisäksi, tietty), kun on vähänkään vilkaissut ulos. Jännä tää italialainen ilmasto - sit kun sataa, todellakin sataa. Harmautta on kestänyt kaks päivää, eilisiltapäivään asti ukkostakin. Nyt tosin pilkahtelee jo vähän sinitaivasta, mutta huomenna vettä tulee vissiin taas ihan riittämiin, ja sama jatkuu ennusteen mukaan ens viikolla.

Lauantaina auringonlaskun aikaan joki näytti vielä tältä.
Kuva Fortezzan sillalta länteenpäin.

Koko tähänastisen ajan olen ollut sitä mieltä, että pisalaiset haaskaavat ton kauniin jokirantansa kun eivät rakenna sitä täyteen kivoja kuppiloita ja muita ajanviettopaikkoja. Kunnes nyt viimein valkeni, että nehän tarvii ton koko rännin näitä syyssateita varten! Toivottavasti reunat riittää ja muutaman päivän sadetauko saa pinnan laskemaan, sillä muuten tulee olemaan haasteellista päästä kouluun ens viikolla.

... ja tässä samalta sillalta itäänpäin katsottuna tänä aamuna.
Hieman on päässyt vesi nousemaan.

Sinänsä nää kelit sopii tilanteeseen kuin nenä päähän. Kökötän nimittäin (viimein!) koneen ääressä jo kolmatta viikkoa ja todellakin aherran gradun parissa. Ihan stressiä pukkaa, kun ajattelee että ekan version palautukselle asettamani aikaraja (vuoden loppu) on ihan kohta käsillä. No, on se homma edennytkin, mut är-syt-tä-vää etten mahda perfektionismilleni mitään. Ohjaajakin jo tsemppasi, että "hyvältä näyttää, anna mennä nyt loppuun vaan" ja mä alan ihmetellä että "jos sittenkin muuttaisin tutkimusasetelmaa vielä vähän kun ei tää nyt ihan toimi". Ja sitten taas jumitetaan. Mut sen mitä itseäni tunnen, tällanen pikkunen stressi todellakin toimii mulla kirittäjänä, samaten ajatus siitä, että kevätpuolella voisin jopa nauttia päivävapaistani ja käydä esim. retkillä jossain lähikaupungeissa (ihan kun en sitä olis tänä syksynä tehnyt, mut silti), jos rutistan homman pulkkaan nyt.

Kuten eilisestä Pinskun päivityksestä kävi ilmi, on myös lasten koulunkäynti hyvässä vauhdissa. Ymmärrys alkaa olla jo hyvällä tasolla, ja pikkuhiljaa uskaltautuvat myös englantia käyttämään. Tosin Patu tyylilleen uskollisena nauttii viimeiseen saakka myös siitä, että voi vedota osaamattomuuteensa eikä suostu edes yrittämään puhumista koulussa. Vielä. Ihan taatusti se jossain vaiheessa yllättää kaikki ja alkaa samantien puhumaan täydellisiä lauseita - niin se ylipäänsä puhumaankin oppi. Mr Thomas näyttää kuitenkin osaavan motivoida poikaa juuri oikealla tavalla - jokaisesta lausumastaan sanasta tai hyvin lukemastaan kirjasta (joka viikko saa 1-3 helppolukuista kirjaa kotiin ja lukee ne sitten opettajalle ääneen koulussa) on iPadiin liimautunut uusi kannustustarra, ja poika tuntuu olevan näistä kovin ylpeä. Syystäkin.

Tavallaan toivon, että näitä kehnompia kelejä pitelisi nyt vielä hetken, jotta mäkin pääsisin oikeasti opiskelutilanteen herraksi (sen mitä näiltä koulun hyväntekeväisyyshommilta ehdin). Mikä muuten on järkyttävän itsekästä ajattelua, sillä koko Pohjois-Italiassa ja etenkin tuolla pohjoisempana Massa-Carraran alueella ollaan taas helisemässä näiden vesimäärien kanssa. Ja toivottavasti meidän uppopumppu jaksaa tällä kertaa laulaa, ettei tarvi siirtyä taas vedenroudaushommiin tuolla kellarissa. Se vasta ärsyttävää oliskin, kun on tää hirvee stressi opiskelusta ja kaikki (oikeesti, hah hah, en taida edes muistaa mitä stressi on).

Haloo, täällä Pinsku

Moi! Täs ois tällänen koulu kuva :DD jaaa täs me poseerataan kameralle!
Mulle kuuluu hyvää koulus on kivaa ja kaikkee:) Mä puhun nyt enkkuu, jaa Mun Best Friends o' Sofia, Isabella................................. Patun kavereit o' Parsa ja Edo. :oooooooo   Ilmeist näkee et on kaikki kondikses jaa muuten koulusta tultua mä käytän ajan movieen..................... Mul on ikävä sinne myrskyiseen suomeen :D :(( mut oikeest on ei täälkää oo nyt kivat kelit sataa saavista kaatamalla jaa Naksu on koko ajan äiskän jalois ja pelkää ukkosta.

Täs meidän koulun talvipuvut

Tos alla o' uus tukka lyhyt :'(
ja patul irokeesi >:)
Ihan kiva kuva
Jaa liikka puvut pääl
en vaiha liikkist ke.
pois, muina päivinä joo!

Siin oli mun jutut
t. Pinsku

Liikuntapuvut ja uudet tukat

Koiranelämää

Koiran on täällä hyvä olla. Mukana saa kulkea melkein missä vain: kaupoissa, ravintoloissa, junissa, hotelleissa, eikä kukaan valita. Päinvastoin, ainakin tuo meidän spanieli herättää lähes poikkeuksetta hillittömän lepertelyvietin ja lause "che bello!", miten ihana koira, toistuu usein. Kuka tahansa voi sen esittää: nuori, vanha, nainen, mies, pikkupoika, lukiolainen.

Aamulenkillä

En tiedä, johtuuko moinen meidän koirasta, italialaisesta ystävällisyydestä, siitä, että paikallisilla näyttäis olevan aika paljon koiria, vai tuurista. Joka tapauksessa, mukavalta tuntuu. Jännä juttu on myös se, että maassa jonka asukastiheys on 192 asukasta neliökilometrillä, koira myös mahtuu kulkemaan vapaana paremmin kuin maassa, jossa asukkaita on 15 neliökilometriä kohden. Omaani en vilkkailla kaduilla päästäisi liikkumaan ilman hihnaa, mutta paljon täällä näkee niinkin hyvin koulutettuja/sosiaalistettuja koiria, että eivät muuten liikukaan kuin vapaana. Eikä kukaan valita asiasta.

Lenkkeilymaastot on meillä aika kaupunkimaisia, tosin puistoja reitille mahtuu useampia. Vaikka välillä on mukava kohdata kanssalenkkeilijöitä, nautin suunnattomasti sunnuntaiaamujen ja lauantai-iltapäivien lounasaikaan ajoittuvista ulkoiluista, jolloin saadaan yleensä tepastella ihan rauhassa. Muutenkin kaupunki on tuolloin hiljaisimmillaan, avonaisista ovista ja ikkunoista saattaa kantautua iloista puheensorinaa, mutta liikenne on rauhallista ja tunnelma jotenkin unelias.

Ja sitten, kun kaupunki taas herää ja kadut täyttyvät ihmisistä, selvitään kohtaamisista kapeilla jalkakäytävillä usein siten, että jompikumpi ennakoi ja väistää tien puolelle. Kahta ihmistä ja koiraa kun niillä ei yleensä mahdu rinnakkain kulkemaan. Tällöinkään väistäjä ei narise tai irvistä vihaisesti (tätä on kotimaassa tullut toisinaan koettua, samaan tapaan kuin joskus lasten kanssa kulkiessa), vaan väistäminen ikään kuin kuuluu asiaan.

Koira myös herättää hilpeyttä vastaantulijoissa, ainakin silloin kun se toteuttaa lintukoiranviettiään ja nappaa taas kerran maasta jonkun kepin, mainoksen tai mitä nyt tielle sattuukin tulemaan (ja täällähän niitä tulee, uskokaa pois). Parhaat hymyt sain, kun spanieli kerran kanniskeli varmuuden vuoksi mukaan ottamaani pientä sateenvarjoa. No, olihan se hassu kun oli niin tohkeissaankin vielä.

Vakilenkin varrelle sattuu myös yksi osto- ja myyntiliike, jonka omistaja suorastaan rakastaa meidän karvaherraa. Tunne on itse asiassa molemminpuolinen, eli koira aloittaa hyvissä ajoin kohdetta lähestyttäessä tsekkailemaan, oisko ukko paikalla. Jos on, vaihdetaan iloisia tervehdyksiä ja mies selittää mulle kovasti jotain italiaksi, ja kiittelee kyyneleet silmissä. Olen antanut itseni ymmärtää, että miehellä on joskus ollut ihan samanlainen/samanhenkinen/samannäköinen koira, jota on vieläkin ikävä. Herttaista, eikä tuota etappia tietenkään voi ohittaa kiireellä.

Kaupunkilaiselämän nurjana puolena mainittakoon koiran nopea likaantuminen. Päivä pesusta ja eiköhän valkoiset vatsakarvat ole taas mustana. Asiaa vois tosin auttaa se, että käyttäis koiran viimein parturissa, ois nimittäin jo aika... jota voisinkin muuten seuraavaks alkaa googlailemaan. Mikähän trimmaaja on italiaks? Palataan tähän.

Kuinkas sitten kävikään?

Kädet on ihan kipeenä kun olen tässä koko iltapäivän taputellut itseäni olalle. Toisin sanoen, kansainvälinen ruokapäivä koululla meni mainiosti! Kiitos Sannan vinkin päädyin tosiaankin tekemään hapankorppuja kylmäsavulohella. Creme fraichen vaihdoin maustamattomaan Philadelphia-tuorejuustoon ja tilli tuli purkista, kun niitä ei täältä saanut, mutta täydestä meni silti. Vaan kyllä ne kinkku-, juusto- ja breasola (=ilmakuivattu naudanliha?) täytteisetkin kelpasivat. Hyvä niin, sillä ei paljon ois napannut venyttää eilisiltaa pikkutunneille ja näprätä 143 pikkusuolaista turhan takia.

Kalat ja veget. Pinsku teki hienot kyltit ja liput.

Ja tässä lihaisat korput ja ruissipsit.
Vähän ehti yön yli odotellessa vettyä, mut mitäs me pienistä.

Loppujen lopuksi tää ruokahomma oli aika kiva idea. Kaiken muun vaivan lisäksi lupauduin vielä auttamaan rumban läpiviemisessä koululla, joten pääsin näkemään kuinka innoissaan ja ennakkoluulottomasti lapset ruokien maisteluun suhtautuivat. Plus pääsin itsekin maistelemaan (ja tuomaan jämiä kotiin). Mun lohikorput ja -ruissipsit maistuivat etenkin libyalaisperheen lapsille, ja itse taas pääsin makumatkalle taivaaseen filippiiniläisten kevätrullien myötä. Koulun sihteerin Miss Sandyn mukaan tällä kertaa tarjottavat olivat italialaispainotteisia, johtuen siitä että tänä vuonna koulu on vähemmän kansainvälinen kuin viime vuonna, jolloin erimaalaisia herkkuja (ja niitä tuovia lapsia) oli enemmän. No, ei haitannut ainakaan mua.

Ja tässä vielä todiste siitä, että ruoka kävi kaupaksi. Pinskun luokka vuorossa.

Sen verran on tänään tullut naposteltua, että taidankin seuraavaksi lähteä mahani viereen köllöttelemään (jee, eka perjantai kuukauteen kun ei ole mitään menoa) ja miettimään seuraavaa koulun vapaaehtoistyötä. Maanantaina pitäis nimittäin vetäistä tunnin presentaatio Pinskun luokalle työskentelystä mainostoimistossa. Miten ihmeessä mä aina joudun näihin ylimääräisiin hommiin????

Korvamato

Mahtava italianopeni Costanza antoi mulle eilen voimabiisin aka tunnarin, jonka sanat pitäisi opetella. No, nyt on sitten tahkottu tätä ja aika hyvin alkaa mennä:

Sinceritàa lauleskellessani keksin, että voisin pistää yhden (asiantuntemattoman) päivityksen italialaisesta musiikista. Se on ollut lähellä sydäntäni aina niistä päivistä asti, kun isä Toto Cutugnon levyn osti. Vaikka Laura Pausinit ja Eros Ramazzottit on kuuluneet suosikkeihini vuosikaudet, tajusin tunnarini myötä, että en ole täällä ollessani juurikaan ehtinyt musiikkivalikoimaa laajentamaan.

Radiokanavista kuuntelen pääasiassa Duemilaa tai KissKissiä, jotka soittavat ihan samoja hittejä kuin Suomessakin. Oppan Gangnam Style tais kyllä tulla listoille vähän myöhemmin kuin Suomessa, ehkä siksi että kesän ja alkusyksyn ajan kärkipaikalla komeili täällä sellaisia biisejä, jotka raikasivat erityisesti rantakohteissa. Viime kesän macarenoja oli oikeastaan kolme: Il Pulcino Pio, brasilialaisen Gusttavo Liman Balada (Tchê Tcherere Tchê Tchê) ja samaten brasilialaisen Michel Telón Ai Se Eu Te Pego. Nää brassit soi varmaan ympäri maailman, mutta en tiedä onko Pulcino Pio pyörinyt missään muualla kuin täällä. Käsittämätön renkutus, mutta ah, niin suosittu. Alla (jonkun muun) taltiointi kesältä (on mulla omakin, mut en kehtaa laittaa sitä tänne):

Syksyn sävelet vissiin oli ja meni, mutta mua kiinnostaa kovasti Sanremon musiikkifestarit, joilta on vuosien mittaan löytynyt helmi jos toinenkin, esim. tuo yllä mainittu Arisa. Alkuvuodesta sitten nähdään, mikä on seuraava korvamato. Päivitystä seuraa.

Marraskuinen päivä

Olen lääpälläni meidän makuuhuoneen ikkunasta avautuvaan maisemaan. Näin marraskuussakin se saa aina hyvälle tuulelle. No, ei täällä ole toistaiseksi ollutkaan suomalaisia 9 päivän harmausputkia (taas kerran miettii hän, kuinka palata kotimaahan voi), joten ehkä tää maisema pääsee vaan helpolla, tiedä häntä.

Mutta tässä teillekin tätä silmäniloa!

Aamu, n. 6:30

Puolipäivä, n. 11:30

Iltapäivä, n. klo 17.

Yö, n. 22:30.

Ulkomailla

Viime viikonloppuna lähdettiin Pinskun kanssa oikein ulkomaille asti - Ranskaan. Perimmäisenä syynä oli Mamma Mia -musikaali, jonka ranskankielinen kiertue ulottui Nizzaan perjantaista sunnuntaihin. Leffa kuuluu meidän molempien suosikkeihin ja itse olen nähnyt myös musikaalin kansainvälisen version. Sitä ei tänä vuonna ollut tarjolla, mutta parempi tuo ranskalainenkin kuin ei mitään. Saatiinpahan hyvä syy marraskuiselle tyttöjen reissulle. Ja Nizzan-matkalle.*

"Ei Treno Alta Velocità" elikkäs luotijunia tänne maisemia pilaamaan, kiitos.

Reissuun lähdettiin junalla, vaikka pitkään olin autoilun kannalla. Lopulta mukavuudenhalu voitti, tosin sillä kustannuksella että matka-aika lähes tuplaantui. Eivät ole vielä saaneet rakennettua nopeaa junayhteyttä Ranskaan - tätä vastustamaan on muuten perustettu oiken kansanliikekin, NOTAV nimeltään. Senpä vuoksi jouduttiin matkaamaan kuutisen tuntia parin vaihdon kautta, ensin Trenitalialla Genovaan ja siitä Ventimigliaan, josta lopulta SNCF:n junalla Nizzaan. Vaan mitäpä pienistä, otettiin matka seikkailun kannalta ja mukana oli riittävästi luettavaa, naposteltavaa ja tekemistä.

Meistä kuvauksellisempi
lauantaiaamuna hotellin parvekkeella

Nizzassa oltiin perjantai-iltana ja takaisin lähdettiin sunnuntaina aamupäivällä, joten lauantaista tuli varsinainen tehopäivä. Lähdettiin liikenteeseen heti yhdeksältä, tsekattiin vanhan kaupungin kujat ja tori, kokeiltiin Välimeren lämpötilaa ja poimittiin kiviä aurinkoiselta rannalta, shoppailtiin Jean Medeciniltä talvitakkia ja muuta ja kolmelta oli viimein showtime. Musikaali oli i-ha-na. Ihan hirveesti ei dialogi meikäläisenkään ranskantaidoilla auennut, mutta eisemitn, tykättiin silti. Tuli ihan omat teatteriajat mieleen (taas), oi että olis mahtavaa päästä fiilistelemään tuollaisen esityksen jälkeen. Yleisö oli nimittäin tosissaan mukana. Ihan huippua!

Piipahdus rannalla. Kelit oli kohdillaan.

Lounaaksi neiti valitsi sushia.

Thank you for the music tai Merci pour la musique kuten ranskikset sanoivat.

Esityksen jälkeen ehdittiin vielä karuselliin vuodelta 1901 ja Rue Massenalle pyörähtämään  muutamassa kaupassa. Lopulta nautitiin illallinen salakuuntelutyyliin - viereisessä pöydässä istui suomalaisia puolijulkkiksia (lue: merimies ei tunnistanut niitä mut se ei luekaan naistenlehtiä) - ja kömmittiin tyytyväisinä hotellille nukkumaan.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita?

Paluumatka sujui leppoisasti, matkustajia oli paljon vähemmän kuin perjantaina. Junanvaihto Genovassa sattui sopivasti lounasaikaan ja kotona oltiin viiden maissa. Hämmentävän kotoisalta tuntui palata Italian rajojen sisäpuolelle, etenkin kun koko Ranskassa olon ajan vastasin spontaanisti "sì" ja "grazie" kun piti jotain sanoa. Vähän hitaalla kävin, todellakin, sillä 5+ vuoden ranskanopinnot palautui mieleen vasta palattuamme Italiaan - Genovan lounaspaikassa kiittelin jo sujuvasti ranskaksi ja kerran suusta pulpahti myös "oui". Hopsansaa. Myös Pinsku totesi, että oli kiva palata Italiaan, jossa ymmärtää jotain ja pystyy vastaamaankin. Niin-pä.

Meillä oli yksityishytti, niin ol' hiljasta paluumatkalla.

On muuten tullut reissattua ihan riittävästi viime aikoina. Sunnuntaina summailin, että olen viimeisen kolmen viikon aikana yöpynyt 11 kertaa hotellissa. Ja Pinsku vielä kaksi yötä enemmän (koska Trenton-matka venyi neliöiseksi), eli enemmän hotelleissa kuin kotona. Siksi tuntuu enemmän kuin mukavalta aloittaa about kuukauden mittainen kotoilu-periodi, jolle ei ole suunniteltu mitään matkoja, ei yhtään vierailua, ei kertakaikkiaan mitään. Paitsi ehkä vähän jouluvalmisteluja ja on mulla pari päiväreissuehdotusta toki hihassa... mutta silti. Nyt ollaan vaan ja möllötetään, haa!

* Vajaan kolmen vuoden sisään olen käynyt kolmesti Nizzassa. Joten kai sen voi jonkintapaiseksi suosikkikohteeksi jo laskea?

International Cuisine Day

Kuten tässä kirjoittelun aikana on tullut ilmi, ei meikäläistä ole suuremmin siunattu keittiötaidoilla. Edessä onkin todellinen haaste, sillä ennen kuin ehdin ajatella tuota edellä mainittua pikkufaktaa, lupauduin jo kokkaamaan jotain suomalaista koulun kansainvälisenä ruokapäivänä 23.11. Hehe.

Kävisköhän "silmämunasalaatti"? Tätä meillä syötiin Halloweenina.

Tarjottavan pitää olla esivalmistettua ja korkeintaan mikrossa lämmitettävää. Jälkkäriruokien lista oli jo niin pitkä, että toivottiin jotain muuta. Mun päässä löi (kappas vaan) tyhjää, joten marssin Googleen. Suomalaisia ruokia: leipäjuusto, riista, metsämarjat, kuusenkerkkä, katajanmarjat... joita tietty löytyy täältä joka kaupasta. Eli ei. Mutta sitten: Suomessa syödään paljon leipää. Avot!

Nopea inventaario paljasti, että meille on Suomi-vieraiden myötä kerääntynyt kasa hapankorppuja. Lisäksi ehdin tehdä tilauksen merimiehen kollegoille, jotka ovat sopivasti tulossa Italiaan sunnuntaina. Koska ruokapäivä on vasta perjantaina, ei tuore ruisleipä taida onnistua. Ellei sitä voi tehdä (onnistuneesti) itse? Todnäk tilaan Linkosuon ruissipsejä ja yritän metsästää jotain savulohentynkää, porontyyppistä, mustikoita, ihanmitätahansa joka edes etäisesti muistuttaa Suomi-ruokia.

Mutta jos jollain olis hyviä helppoja reseptejä, nyt vois huutaa "hep". Näillä meikäläisen taidoilla on aika paljon pelastettavaa, jos odotukset Italiassa/maailmalla on tasolla "suomalainen ruoka on sontaa".

A woman's got to do what a woman's got to do.

Minä väitän...

... että yksi Suomeen rantautuvista ulkomaantrendeistä tulee olemaan kuulokojeliikkeet. Täällä niitä on nimittäin ihan kuin optikkoliikkeitä kotimaassa. Tiedän tästä kulmilta ainakin neljä liikettä, ja bongauksia olen tehnyt myös Roomassa ja Pompeissa.

Alan liike Roomassa

Miksiköhän näin? Olen huomannut, että paikalliset ovat meluisampia kuin Suomessa ja myös sietävät meteliä paremmin. Kumpi tuli ensin, muna vai kana - kuulevatko huonommin koska meluavat, vai meluavatko, koska kuulevat huonommin? Tai kuulevatko kansamme ihan yhtä hyvin/huonosti, mutta täällä kuulokojeen käyttö on muuten vaan normaalimpaa? Vai onko julkisen terveydenhuollon asema laitteiden toimittajana suomalaista vähäisempi? Vai olisiko kuulokoje italialaisille jopa vain asuste muiden joukossa? Eli jos sellainen on, sen on parempi olla hyvännäköinen. Vai... no, tajusitte varmaan pointin.

Niin tai näin, kaltaiselleni kuulo-ongelmista kärsineelle tämä on aika siisti juttu. Tervetuloa, trendi, Suomeen vaan!

Jäätyminen

Pitikin mennä kehuskelemaan, kuinka rupattelen jo niitä näitä italiaksi. Todiste todellisesta osaamistasosta iski eilen vasten kasvoja. Multa kysyttiin taas tietä ja tällä kertaa vastaus oli helppo: seuraavasta oikealle, sitten taas oikealle ja olette perillä. Tätä on harjoiteltu italiantunnilla. Mitäs mä vastasinkaan? "Ööö, oikea, oikea? En puhu italiaa, anteeksi" ja huidoin samalla näyttävästi oikeaan suuntaan. Ei hyvä.

Arvatkaa vaan, montako kertaa olen käynyt mielessäni oikean vastauksen. Toivottavasti sama sympaattinen pariskunta on tänään taas avuntarpeessa, jos vaikka kohdattaisiin uudelleen. Vaikka kyllä ne eilenkin kai perille löysi.

Kaikki yhes koos

Saatiin lapset eilen kotiin Pohjois-Italian Trentoon suuntautuneelta kouluretkeltä. Reissu venyi päivällä suunnitellusta, kun Miss Wendy päätti jättää väliin bussimatkailun sunnuntain surkeassa kelissä turvallisuussyistä. Ja hyvä niin, kolareita nimittäin sattui, kun vettä tuli kaatamalla.

A= Pisa, B=Gardajärvi, C=Sfruz, Trento

En todellakaan olisi pari kuukautta sitten uskonut, että lapset lähtevät tyytyväisenä viiden päivän, neljän yön retkelle, jossa kommunikaatiokielinä ovat englanti ja italia, seurana uudet koulukaverit sekä opettajat ja matkaa kotiin yli 400 kilometriä. Kännyköitä ei saanut ottaa mukaan, joten yhteyksiä ei voitu tänä aikana pitää. Miss Wendy kyllä lähetti neljä statusviestiä, jotta suunnilleen tiedettiin missä mennään. Siitä huolimatta oli aika jännää lähettää lapsensa tuollaiseen seikkailuun.

Kouluretkikohteen maisemaa Pinskun kuvaamana

Mutta hyvin se meni. Kun eilen kyselin, ovatko kovinkin väsyneitä reissusta, totesi Pinsku: "Ei tosiaan, mehän nautittiin siitä!". Ohjelma olikin varmasti lasten mieleen: paljon ulkoilua, pelejä ja leikkejä, askartelua, tanssia, leipomista ja kivaa yhdessäoloa kavereiden kanssa. Mahdottoman hyvin sujui myös kuopuksen ensimmäiset yöpoissaolot muualla kuin isovanhempien hoteissa, ikävä ei kuulemma vaivannut yhtään. Sen verran pikkumies kuitenkin todisti holhouksentarvettaan, että ei ollut koko reissun aikana vaihtanut kalsareita eikä sukkia, koska: "Ei siellä saanu." Myöhemmin selitykseksi vaihtui: "En mä löytäny niitä." Tätä ennakoiden olin pistänyt lapset itse pakkaamaan kamansa, jotta tietäisivät mitä on mukana. No, ei auttanut.

Pinskun luokan eli Ghiro-ryhmän tytöt (suom. pähkinähiiret).

Kotiin saatiin iloiset, mutta kieltämättä väsyneenpuoleiset lapset. Juhlistettiin paluuta kakkukesteillä samalla kun lapset esittelivät ylpeinä tuliaisiaan: 4 kg omenoita, mustikkahilloa ja erilaisia luontoaiheisia koriste-esineitä. Olivatpa tuhlanneet vähäisiä rahojaan myös vanhempiinsa, ihanat:

Mulle söpö orava ja merimiehelle möykky lihaa. Mielenkiintoiset valinnat :)

Pakko kyllä vähän röyhistää rintaansa lasten reippaudesta. Etenkin, kun muistoissa on oma kesäleirini 7-vuotiaana, josta piti tulla hakemaan kesken kaiken kotiin. Pojasta polvi paranee, ilmeisesti. Koska en kuitenkaan uskonut, että nämä meidän nuoret olisivat toista maata, olin varmuudeksi buukannut meille merimiehen kanssa viikonlopun Gardajärvellä. Sieltä kun olisi ollut vaan satakunta kilometriä hakemaan ikävöivät lapset. Merimies kyllä väittää, että kyse oli mun vaikeudesta sopeutua napanuoran venyttämiseen... hyvin se mut tuntee.

Garda-järven maisemia auringonlaskun aikaan

Olin summanmutikassa varannut mukavankuuloisen hotellin Torri del Benaco -nimisestä paikasta. Kerrankin kävi tuuri valinnan suhteen, oli nimittäin enemmän kuin miellyttävä kohde ja hotellikin erinomainen. Sesongin viimeisiä vietiin, ja meno sekä hinnatkin olivat sen mukaisia. Eli hiljaista oli ja edullista, mikä sopi meille keski-ikäisille (jep).

Tää oli niin kliseinen ritarilinna kuin linna voi olla.
Ihan pakko käydä uudestaan Patun kanssa, se arvostais.

Tehokkaita kun ollaan, yhdistettiin reissuun huvi ja hyöty, eli lauantaina käytiin noutamassa Bresciasta merimiehen bongaamat talvirenkaat, jotta voidaan joulun tienoolla lähteä turvallisin mielin Alppien suuntaan. Samalla keikalla käytiin katsastamassa matkaoppaissa kehuttu Sirmione-niminen paikka, Gardan rannalla sekin, ja ihastelemassa sen 1200-luvulla rakennettua vartiolinnoitusta. 

Sauna isolla ässällä.

Paras oli kuitenkin vielä tulossa: hotellissa oli ihan OIKEA sauna. Ja koska vieraita oli vähänpuoleisesti, saatiin varattua se kahdeksi tunniksi merimiehen kanssa (tai ihan kuinka pitkään vaan, lupasivat). Täydellistä! Etenkin kun saunaa edelsi juoksulenkki ja hetken huhkiminen viereisellä kuntosalilla. Kaiken kaikkiaan reissu oli mahtavan rentouttava ja onnistunut. Kannatti lähteä.

Mutta mukava on olla taas koko jengillä kotonakin. Porukalla on parempaa!