keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Ja tapahtui niinä päivinä...

Joulukuu on todellakin ollut mallia "entinen elämä", eli tekemistä on riittänyt, mutta aikaa niiden raportoinnille ei. Pahoitteluni jälleen. Viime tippaan menee, mutta tässä joulukuu pikakelauksella ennen Uuden Vuoden aloitusta:

Kuun alku kului joulusäätöjen kanssa, vaikka ehdinkin jo marraskuussa kehuskella puolalaiselle kaverilleni Oktawialle, kuinka olen kerrankin ajoissa hankintojen suhteen ja tilannut suurimman osan lahjoista netistä. Kiitos, Italian Amazon, säästit monta tuntia! Mutta silti - kuten aina - tuli vielä mieleen vaikka minkälaisia tarpeita ja ne jokavuotiset joulukirjeetkin piti ehtiä kirjoittaa. Ja käydä pari-kolmetuhatta kuvaa läpi kuvakirjoja varten. Ja varmistaa joululoman kohde, ja hiihtolomankin siinä samalla (koska kuvakirjaa kootessa tuli ihan hillitön halu nähdä Mont Blanc, koska Euroopan korkein köysiradan kannatinpylväs tuli nähtyä viime hiihtolomalla, ja "korkeimpien" listan seuraavana oli Mont Blancilla sijaitseva korkein hissiasema. 2016 sitten vissiin Matterhornille ;P). Joulutorttujakin leivottiin, kun merimies toi Suomen-reissultaan tuliaisiksi luumuhilloa. Paikallinen pasta sfogliata eli valmis voitaikina taipui torttuihin vallan mainiosti! Hyviä tuli ja nopeasti meni.

Leipurit hommissa. Ei paljon tarvinnut äidin autella.

Rooman keikka vaati myös muutaman päivän, ja lisäksi piti hommata juhlavaatteet (ekaa kertaa ikuisuuksiin!) ja istua neljä tuntia kampaajalla, jotta kahdeksan kuukautta vailla hoitoa ollut kuontalo saatiin kuosiin. Vaihdoin kampaajaa ja tutustuin hurmaavaan sisilialaista alkuperää olevaan Danielaan, jonka kanssa pääsin paitsi treenaamaan pitkästä aikaa italiaa, myös laajentamaan käsitystäni italilalaisista ja heidän tavoistaan. Tästä teen vielä joku päivä postauksen, pysykää kuulolla!

Pinskun näytelmäryhmä esitti spektaakkelinsa Robina Hood ja esiintymisjännityksestä huolimatta esitys meni upeasti, etenkin pääosassa loistaneen tyttäremme osalta. Kyllä siitä vielä näyttelijä tulee.

Brittihuumorilla terästetyssä Robin Hoodissa nähtiin myös kosinta.

Lasten koululla järjestettiin vanhempaintoimikunnan vaalit, ja kuinka ollakaan musta tais tulla 4/5/6-luokkien edustaja tähän porukkaan. Ei pitänyt, mutta kun kukaan muu ei innostunut, niin... Odotettavissa on siis tuttuja organisaattorin tehtäviä pitkin kevättä, naamiaisten järjestämistä ja niin poispäin. Hyvä puoli tässä on, että koululla näyttää taas pitkästä aikaa olevan hyvä pöhinä ja tiivistyvät suhteen vanhempien taholta, joten en valita.

Syyslukukausi päättyy vasta tammikuun loppupuolella, joten lapset eivät kirmanneet joululomalle todistukset kourassaan. Ehtivät kyllä viimeistellä energia-aiheisen tutkimusjakson ja vaikka mitä askarteluja taas, vaikka kuussa oli vain 13,5 koulupäivää. Vuoden vikana koulupäivänä vastavalittu vanhempaintoimikunta järjesti kivat joulujuhlameiningit, ja itse kuskasin vielä lasten luokkatoverit luistelemaan tavallista aiemmin päättyneen päivän jälkeen. Kruunattiin homma kermavaahtokaakaoilla ja donitseilla, ja sitten alkoikin olla jo ihan lomafiilikset!

Aamupäivällä kajahti hienosti Jingle bells ja muutama muukin joululaulu

Iltapäivällä treenattiin luistelua. Melkein keskenämme saatiin olla.

Loma tuli meikäläisellekin todelliseen tarpeeseen, sillä kaikki liikenevä aika - myös joulukuun yön pikkutunnit - menivät järjestyksessä toisen artikkelin parissa. Ihan valmista ei tullut, vaikka niin oli tarkoitus, mutta hyvään vaiheeseen työ eteni silti. Loppiasviikolla sitten viimeistellään.

Työn tuoksinassa työpöytäkin laajeni välillä lattialle.
Spanielin mielestä keskityin kylläkin liikaa papereihin (huomaa syyttävä katse).

Joululomalle suuntasimme Dolomiittien San Martino di Castrozzaan, joka osoittautui pienestä empimisestä huolimatta aivan erinomaiseksi valinnaksi. Pittoreski kylä, upeat vuoret, hyvät palvelut ja mainio hotelli takasivat onnistuneen loman. Lumitilanne oli tosin kehno, mutta päästiin silti mäkeen kolmena päivänä. Muulloin reippailtiin hotellin viereisessä kuusimetsässä, pelattiin joulun hittipeliä Scrabblea, syötiin, nukuttiin päiväunia ja lepäiltiin. Jouluaattona saatiin tunnin privaattisauna, valittavana oli sekä suomalainen että turkkilainen, uima-altaat ja kaikki - kyllä kelpasi! Pukkia ei tänä vuonna tullut, koska paljastimme viimein lapsille, että me ne lahjat ostetaan. Mikä johti siihen, että etenkin Patu oli superinnoissaan lahjojen ostamisesta ja kulutti surutta vähäisiä pennosiaan meidän lahjoihin omatekemiensä kukkaroiden ja muiden lisäksi. Täysi tuki teorialle siitä, että ihmiset ovat onnellisimmillaan syödessään, matkustaessaan ja lahjoittaessaan (sorry en nyt löydä tätä linkkiä, mutta luin tämän mut vakuuttaneen uutisen tässä pari päivää sitten)!

Komeat maisemat! Kylä on lähes 1500 metrin korkeudessa, eikä edes vielä huipulla.
Mainio hotellimme oikealla.

Eka nousu. Mikäs siinä, auringonpaisteessa.

Sisko ja sen veli Passo Rollen rinteessä. Ei ollut ruuhkaa.

Spanieli villinä ja vapaana lähimetsässä - hetki ennen karkuteille lähtöä.
Löytyi sentään tuntia myöhemmin, eikä sen jälkeen enää lenkkeillyt vapaana...

Lahjakasa. Kuulemma "parhaat lahjat ikinä", sanoivat!

Patu panosti myös pakkauksiin.

Sunnuntaina pakattiin auto täyteen ja jakauduttiin parin tunnin ajon jälkeen. Matkasin Pinskun ja jouluvieraaksi saapuneen siskoni kanssa päiväksi Milanoon shoppailemaan, ja sitten iltajunalla kohti Pisaa ja seuraavia Suomi-vieraita vastaanottamaan. Laatuseurasta on siis saatu nauttia koko loma, ja vielä jatketaan! Nyt vuodenvaihteen illallista kokoamaan, ja kuplivaa nauttimaan...

Iloista vuodenvaihdetta ja onnea vuodelle 2015! Cincin!

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Iloa itsenäisyydestä

Blogi ei nyt pysy elämän tahdissa sitten yhtään. Onneksi Pinsku on sentään pitänyt perheen tiedotustoimintaa ilahduttavasti hengissä. Scusi.

Saatiin tänä(kin) vuonna kunnia juhlia itsenäisyyspäivää Suomen Rooman suurlähetystössä. Koska suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikulalla on ihastuttavan Merja-vaimonsa kanssa vähän parempaa seuraa varsinaisena juhlapäivänä, järjestetään Italian kemut paria päivää etuajassa. Siksi suuntasimme Via Carissimi kolmeenkymmentä torstai-iltana, 4.12. Tällä kertaa myös mulla oli mahdollisuus liittyä arvokkaaseen juhlajoukkoon, kun merimiehen kollegan täysi-ikäinen tytär oli sopivasti maisemissa ja valmiina ottamaan hoitoonsa sekä ipanat että koiran. Iso kiitos Sonjalle!

Lähetystön kuusi sai juhlatuulelle.

Hienot juhlat oli. Etenkin suomalaiset makuelämykset pororullista saaristolaisleivällä köllötelleeseen loheen saivat mielen poreilemaan. Seura oli hyvää ja tunnelma lämmin. Mikäs siinä juhliessa! Ja peri-italialaiseen tapaan juhlien virallisesti päättyessä klo 21 ei kenelläkään ollut vielä kiire pois... maassa maan tavalla :)

Koska oltiin Roomaan asti päästy, otettiin tilaisuudesta ilo irti ja jäätiin sinne vielä toiseksi yöksi. Perjantaipäivä ja lauantaiaamu kulutettiin vahvassa turistiroolissa. Merimiehen valitsema hotelli oli mitä parhain tukikohta moiseen (suosittelen, etenkin huonetta 601!), ja muutenkin oli mukavaa saada vaeltaa nähtävyyksissä ihan kaksistaan, ilman tavanomaisia valituksia tylsyydestä (?!). Hieno reissu! Ohessa muutama makupala nähdystä:

Näkymä Via Venetolla sijainneen hotellimme ikkunasta.
Ehkä ei uskoisi, mutta kuvaa otettaessa myös satoi kaatamalla.

Vatikaanin Pietarinkirkko on paitsi upea, myös val-ta-va.
Sen rinnalla Helsingin tuomiokirkon nimeäminen suurkirkoksi tuntuu lähinnä vitsiltä.

Näkymä Pietarinkirkon kupolista Pietarinaukiolle.
Sateisesta aamupäivästä huolimatta kirkkoon oli puolen tunnin jono, myös tätä kuvaa otettaessa.

Italian kuninkaan Vittorio Emanuele II:n muistoksi 1900-luvun alussa rakennetun Vittoriano-monumentin hepat näkyivät meidän huoneen ikkunasta. Ne oli pakko käydä tsekkaamassa lähempääkin.

Vittorianon terassilta oli hienot näkymät kohti Forum Romanumia ja Colosseumia

Colosseum nähtiin tällä kertaa myös sisäpuolelta. Onhan se vaikuttava.

Roomaa ei rakennettu päivässä, eikä sitä päivässä näekään. Mutta taas ollaan muutama palanen viisaampi. Ihana kaupunki!

maanantai 1. joulukuuta 2014

Kilpailu kovenee

Perheessämme on toinenkin blogisti! Pinsku aloitti jokin aikaa sitten blogin, johon pääset alla olevaa kuvaa klikkaamalla.

http://mydayafterdays.blogspot.it/

Joulukuussa blogista löytyy muun muassa joulukalenteri. Siitä vaan joulutunnelmaa hakemaan!

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Sukkasillaan

Italialaisilla on pääsääntöisesti tapana kulkea sisällä kengät jalassa. Tapa tuntuu olevan etenkin varttuneemman väen suosiossa, sillä eräänkin kerran lasten kaveria haettaessa huomautti isoisänsä vihaisesti: "Mites täällä ilman kenkiä kuljet?!" Saman kommentin kuulin tällä viikolla, kun juttelin Danielan, Patun kaverin Thomasin äidin kanssa. Perheensä palasi syksyllä komennukselta Kuala Lumpurista, ja omaksuivat siellä tavan kulkea sukkasillaan kotona. Danielan äiti ei kuulemma voi moista tapaa ymmärtää, päätään pudistelee ja jatkaa kenkineen sisälle, oli keli mikä hyvänsä.

Itse olen omaksunut tässä asiassa kultaisen keskitien: tapanani on kertoa vieraille, että suomalaiset ovat yleensä sisällä sukkasillaan (koska yleensä tässä vaiheessa lapset ovat jo kenkänsä jalasta heivanneet ja jatkaneet matkaa peremmälle), mutta että ei tarvitse sen takia vaivautua. Alakerrassa meillä on laattalattia, joka on loppujen lopuksi aika nopea pyyhkäistä puhtaaksi - mitä se tuskin koskaan on, kiitos spanielin tassuttelujen. Moni kuitenkin kenkänsä riisuu, joko kohteliaisuudesta, tai sitten... tavasta.

Sillä loppujen lopuksi aika moni kertoo kulkevansa sisällä ilman kenkiä tai sitten sisätossuissa, koska "niin on mukavampaa". Täkäläiset kodit ovat yleensä piirun verran koleampia kuin meidän, joten joku lämmike on jalassa yleensä tarpeen. Ihaillen kertovat kuulleensa pohjoismaisista lattialämmityksistä, ja muutenkin moderneista ja tasokkaista asunnoista. No. Kaikkea ei voi saada.

Koulussakin eletään jo joulunodotusaikaa. Tämä kaveri ottaa vastaan aulassa.

Mutta sukista vielä: tänään on koristettu kotia jouluasuun, koska on aika. Takan puuttuessa jäi vaan joulusukka ripustamatta, mutta muuten ollaan kyllä ihan valmiita joulukuuhun. Taas on selvitty yhdestä marraskuusta, juhuu!

perjantai 28. marraskuuta 2014

Messuviikonloppu

Viime viikonloppu oli täynnä messuja ja markkinoita. Ensin perjantaiaamuna koululaisten joulumyyjäisten osa II eli loppuunmyynti (kaikki tosiaan meni!), sitten lauantaina tryffeleitä ja vielä sunnuntaina kalastus/metsästysosastoa. Palataan siis pikakelauksella viime lauantaihin (mihin se viikko taas hurahti?!)...

Lauantain ohjelmassa oli siis vierailu maa(ilma)nkuuluilla San Miniaton valkotryffelimessuilla, joilla ensimmäisen kerran piipahdettiin pari vuotta sitten. Viime vuonna käytiin puolestaan Alban vastaavilla, joten ollaan kyllä perehdytty aiheeseen ihan kiitettävästi. Mikä on ihan hyvä juttu, nyt kun merimies on saanut päähänsä kouluttaa herkkävainuisesta spanielistamme tryffelikoiran :-o

Messujen antimia purkkimuodossa ja taustalla hieman historiaa.

Tryffelit jakavat monien, myös italialaisten, mielipiteitä: toiset tykkää, toiset ei. Yleisesti ottaen tryffelit ovat kuitenkin täkäläisittäin arvostettu erikoisuus, joista maksetaan jopa 5000 euroa kilolta. San Miniaton alueen tryffelit vastaavat 25% Italian ja maailman tarjonnasta, joten mikään ihan pieni bisnes ei ole kyseessä. Ja messuilla oli meno sen mukainen: herkkua löytyi suunnilleen kaikissa mahdollisissa kuviteltavissa olevissa muodoissa, kaikkine mahdollisine tykötarpeineen. Koko keskiaiaisen San Miniato alton keskusta oli valjastettu messukojuille ja -myymälöille, joten viisi tuntia paikan päällä kului nopeasti.

Saisko olla tryffelinmakuista popcornia?

Ja niinhän siinä kävi, että intouduttiin mekin shoppailemaan tryffeliherkkuja ja aika paljon kaikkea muutakin paikallisesti tuotettua naposteltavaa (prociutto crudoa, salamia, taralleja, oliiveja, schiacciataa, tryffelitahnaa, tryffelipecorinoa, viiniä...) ja korvaamaan illallinen antipasto-tyyppisellä sormiruualla. Kun takana oli lisäksi erinomainen tryffelinmakuinen lounas sanminiatolaisessa ravintolassa, saivat visiitillä olleet Suomi-vieraatkin todellisen intensiiviperehdytyksen täkäläiseen ruokakulttuuriin.

Suolaista, mutta niin maistuvaa!

Reissun olisi kruunannut käynti tuttaviemme viinitilalla, mutta ymmärrettävästi olivat kiireisinä messuilla tuotteitaan esittelemässä. Saatiin kuitenkin maistiaisia näistäkin ja piipahdettiin tilalla sen verran, että nähtiin pensaat syysasussan. Maisemat olivat muutenkin kohdillaan - toiset paikat ne vaan näyttää hyvältä, oli vuodenaika mikä tahansa!

San Miniato on yksi niistä paikoista, joihin haluaisin eniten Italiassa asettua.
Tässä syy, miksi.

Sunnuntain messut olivat sitten sisätiloissa Carrarassa, Pisasta pohjoiseen. Mondo Pesca ja Mondo Caccia keskittyivät nimensä mukaisesti kalastukseen ja metsästykseen, mikä lipsahti jonkin verran mun ja Pinskun kiinnostuksen kohteiden ulkopuolelle, joten katsottiin paremmaksi jäädä kotiin. Merimies ja Patu kuitenkin kiittelivät messujen antia ja niiden tuomaa lisäinspiraatiota. Rahaakin olisi taas kuulemma saanut palamaan vaikka kuinka, mutta pienillä uistinkokoelman lisäyksillä mentiin tällä kertaa. Hyvät oli nämäkin messut, kuulemma.

Miesvoittoista messuväkeä...

... ja vaarallisia vehkeitä!

Ja koska tässäKÄÄN ei ollut vielä tarpeeksi viikonlopputekemistä, niin päätettiin sunnuntai-iltana suunnata vastikään avatulle keskustan luistinradalle, joka ilahduttaa pisalaisia taas helmikuun loppuun saakka. Kuinka ollakaan, luistinradan ympärillä oli joulumarkkinat, ja keskusta täynnä väkeä... markkinat jätettiin kuitenkin tällä kertaa väliin ja suunnattiin sen sijaan jäälle Thomasin ja Lauran kanssa. Tungoksessa unohtui kuvata tämä vauhdikkaan viikonlopun päättänyt ohjelmanumero, mutta uskokaa pois, että kivaa oli täälläkin!

perjantai 21. marraskuuta 2014

Kaupantekoa koululaisten tapaan

Westminsterin 4/5/6-luokka järjesti eilen iltapäivällä ja tänään aamulla joulumyyjäiset, joiden tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen. Myyjäiset liittyivät käynnissä olleeseen tutkimusjaksoon, jonka aiheena oli The Market Place, markkinapaikat*. Ja olipahan muuten aktiivinen jakso! Myyjäisiä varten loivat oman kuvitteellisen yrityksensä, ja tälle toteutettavan tuotteen, jota sitten myyjäisissä kauppasivat. Myyntiin liittyi kulujen ja katteiden laskemista, hinnoittelua, mainontaa ja muuta markkinointia, plus tietenkin itse tuotteiden toteutus. Myytävänä oli jouluaiheisia satukirjoja ja kortteja, joulukoristeita ja -lauluvihkoja, paperilennokkeja, muffinsseja ja Pinskun omatekemää, kanelin makuista huulirasvaa. Upeasti hommansa hoitivat, ja kartuttivat WWF:n ja Reilun kaupan säätiön kassaa 155 eurolla, demokraattisesti päätetyssä suhteessa 5/7 ja 2/7.

Joulukirjoja ja -kortteja by Thomas

Huulirasvoja by Pinsku ja muffinsseja by Matilde

Jakson aikana tekivät myös tutkimustyötä johonkin tunnettuun yritykseen tai tuotteeseen liittyen. Patrik selvitti Pokemonin tarinaa, Pinsku Paddington-satukarhun. Reilu kauppa oli kovasti pinnalla, ja tämänpäiväinen inquiry unit parent presentation käsitti muun muassa hauskan näytelmän yrityksestä nimeltä "unfair factory". Näytelmän jälkeen muut vanhemmat tituleerasivat tytärtäni "tulevaksi Hollywood-tähdeksi", mutta hyvin ne muutkin vetivät. Kaikki osallistuivat innolla ja tosissaan. Hieno esitys!

Ei ollut meno ihan reiluinta mahdollista tässä tehtaassa

Pääsin minäkin estradille tässä jaksossa, sillä yrittäjävanhempia pyydettiin paikalle kertomaan omasta firmastaan. Parin kuukauden kokemuksella ei (mielestäni) ollut juuri jaettavaa, mutta silti saatiin puhelias puolituntinen vietettyä. Paikalla kävi esittäytymässä myös omaa asianajopraktiikkaa pyörittävä äiti, sekä toinen, vanhaa ja menestyksekästä perheyritystä luotsaava äiti. Kovin on yritteliäitä äitejä joukossa!

Muutenkin kouluelämä on asettunut uomiinsa: pian on pari kuukautta uitu aina keskiviikkoisin, harppua soitetaan maanantaisin, tiistaisin on italiaa, kerran kuussa menevät Museo della Graficaan taiteilemaan. Opettaja Miss Jo vaikuttaa oikein hyvältä ja pätevältä tehtäväänsä. Toisin kuin aiempina vuosina, teettää aika tasaisesti kaikkea: esimerkiksi Pinskulla oli nelosella tosi paljon äidinkieltä, vitosella matikkaa ja nyt sitten viimein tasaisemmin sekä-että. Selkeästi on opettajan omista intresseistä kiinni, mitä asioita painottavat. Hyvä näin. Toivotaan että taival jatkuu yhtä harmonisena!

Ja kyllä sitä joululomaakin jo vähän odotellaan...

* Tarkkamuistisimmat lukijat saattavat tässä kohtaa huomata, että Pinskulla on ko. jakso ollut jo kaks vuotta sitten, mutta käy siis samoja jaksoja erilaisilla sisällöillä läpi nyt, koska on 6. luokan ainoa oppilas eikä tiimityöhön perustuvia tutkimusaiheita ole oikein järkeä toteuttaa yksinään.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Ruska

Elämme parhaillaan ruska-aikaa. Vuorilla saattaisi olla hienoa, mutta niillä ei ole nyt tullut käytyä. On siis tyydyttävä kaupunkiversioon, mikä Piaggella näytti perjantaina tältä:


Nämä on muuten plataanin lehtiä, ei vaahteran

Komeaa on, vaikkei tietenkään mitään suomalaiseen verrattuna. Toisaalta, eipä täkäläinen talvimaisema myöskään ole yhtä tylsä kuin kotimainen (= lumeton etelä-suomalainen), sillä ainavihantia puita ja pensaita on myös paljon: oliivit, laakeri, kuningasmagnolia, korkki- ja rautatammi, myrtti... Talviaikaan meikäläistä ihastuttavat myös sitruspuut (edelleen):


Ja vaikka täälläkin on tähän aikaan vuodesta pimeää, on sekin toisinaan kaunista, kuten keskiviikkoiltana jokirannassa totesin:


Marraskuu on täällä tavallisesti kuukausista märin, ja vettä on viime päivinä saatu Pisassakin ihan riittävästi. Ei tosin juuri mitään Liguriaan tai Pohjois-Italiaan verrattuna, jossa ollaan (taas kerran) suurissa vaikeuksissa. Täällä joki on kuitenkin pysynyt hyvin uomassaan ja kun noin joka kolmas päivä on ollut aurinkoinen, ovat sadevedetkin aina välillä ehtineet kuivahtaa. Ihan ookoo kelit noin marraskuuksi.

Viime vuonna päästiin Abetoneen ensimmäistä kertaa jo marraskuun puolella, mutta tänä vuonna ei taida onnistua. Tähän saakka on ollut vähän turhan lämmintä vuorillakin, ensilumi satoi viime yönä. Parista sentistä on kuitenkin vielä matkaa laskettelukelpoisuuteen, vaan ehtiihän tuota vielä.

Sen olin kuitenkin ehtinyt jo unohtaa, että Suomessa lumi ja marraskuu ei ole mitenkään poikkeuksellinen yhdistelmä, päinvastoin. Aikaista on, mielestäni. Pikkasen voi tehdä tiukkaa ens syksynä totutella taas puolen vuoden talveen. Auts. Mutta otetaan nyt tää ruska tässä ensin ja pohditaan noita myöhemmin :)

lauantai 15. marraskuuta 2014

Ei nimi miestä (naista) pahenna

Jouduin kuluneella viikolla turvautumaan koulun parent phone directoryyn eli vanhempien yhteystietoluetteloon. Sitä selatessa pisti silmään sukunimien laaja kirjo: vain kolmella luetteloon merkitystä 25 perheestä* oli kaikilla yhteinen sukunimi. Selkeää sinänsä, ottaen huomioon että suurin osa perheistä on italialaisia, joilla ei ole tapana vaihtaa sukunimiä naimisiin mennessään. Itseasiassa nimen vaihtaminen ei nykylain mukaan edes ole mahdollista - puolison (eli lain mukaan miehen) nimen voi lisätä oman nimen perään, mutta pelkkää miehen nimeä ei voi käyttää avioiduttuaankaan. Lapset saavat yleensä isän sukunimen.

Kaksi nimeä taloudessa on tämänkin otoksen perusteella enemmän sääntö kuin poikkeus

Italian yleisimmät sukunimet ovat Rossi, Russo ja Ferrari. Nimien hajonta on laajempi kuin Suomessa, sillä Rossi pitää 60-miljoonaisen kansan kärkipaikkaa määrällä 82 882. Suomen ykkösten Korhosten määrällä (23 362) jää täkäläisissä tilastoissa nippanappa kymmenen yleisimmän sukunimen ulkopuolelle, joten lyhyellä matikalla laskettuna italialaisista on Rosseja 0,14 % ja suomalaisista Korhosia 0,43 %. Jos laskuun otetaan mukaan viisi yleisintä sukunimeä, on Italiassa näiden osuus näppärästi juuri tuo Korhosten 0,43 %, Suomessa lähes 2 %.

Yleisimpien sukunimien sijalta 43 löytyy Sanna, 51 Mari (eli "meret") ja 107 Stella (eli "tähti") - saattaapi aiheuttaa hämmennystä joissakin italialaisissa, jos ko. nimellä varustettu suomalainen sen etunimekseen ilmoittaa. Listoilta löytyy myös sellaiset suomalaisen suuhun sopivat hauskuudet kuin Moro (110), Massa (128), Meloni (137) ja Pinna (149). Ja kuten edellä annetut esimerkit osoittavat, ovat italialaiset sukunimet usein varsin ytimekkäitä ja päättyvät yleensä vokaaliin.

Meidän sukunimemme istuu hyvin italialaiseen suuhun, oikealla tavalla painotettuna "arteemo". Itse asiassa täkäläiset ymmärtävät nimen jopa paremmin kuin suomalaiset, joiden suusta ollaan kuultu suunnilleen kaikki kuviteltavissa olevat variaatiot artelasta harkimoon. Sanan alussa oleva h on täällä mykkä samaan tapaan kuin ranskassa ja espanjassa, joten jos nimi sattuu alkamaan hoolla, on parempi mainita se erikseen. Myös j on italialaisille vaikea kirjain, muihin vieraisiin aakkosiin kuuluvat jo aiemmin mainitsemani k sekä w, x ja y. Skandeista puhumattakaan.

Pinskun etunimi on paikallisille vaikea, vääntyen useimmiten muotoon Pigna eli "käpy". Siksipä on monessa yhteydessä ottanut täällä käyttöönsä toisen nimensä, joka sekin on kirjattu esimerkiksi tessera sanitariaan väärin, yhdellä iillä. Kaksoisvokaaleja kun ei italian kielessä ole. Sen sijaan saattavat muuten pistää neljäkin erilaista vokaalia peräkkäin, kuten sanassa gioielleria, "korut, korukauppa". Siinä on jo vähän taiteilemista kielen kanssa suomalais-ugrilaisella.

Kohtuuhyvin ollaan kuitenkin niminemme täällä pärjätty. Eikä mun "oikeaa" eli omaa sukunimeä ole kysytty kuin kerran Comunessa, joten ilmeisen hyvin ymmärtävät kuitenkin myös vain yhden sukunimen perheiden päälle. Mut jännää silti, kuinka erilaisia nimikäytäntöjä jo pelkästään Euroopan sisälle mahtuu.


* Mikä on aika vähän. Lapsia koulussa on kuitenkin viitisenkymmentä, mikä tarkoittaa että luettelosta puuttuu osa perheistä.  Todnäk kaikki eivät halunneet/muistaneet/ehtineet ilmoittaa tietojaan. 

perjantai 14. marraskuuta 2014

Tumpeloinen

Vaikka useimmiten liikunkin kohtuullisen mielelläni mukavuusalueeni laitamilla, kuuluu autoilu Italiassa siihen reviiriin, jolle olen astunut yllättävän vastentahtoisesti. Tilannetta helpotti hieman keväällä hankittu ei-niin-kallisarvoinen kakkosauto, jonka kanssa olen uskaltautunut ajelemaan jopa Luccaan saakka. Silti syke nousee edelleen jo pelkästä ajatuksesta, että pitäisi istahtaa ratin taakse ja ajaa jonnekin ruuhkan, yksisuuntaisten, kaikista mahdollisista väleistä puikahtelevien mopojen, heijastimettomien jalankulkijoiden ja kapeiden katujen keskelle, taikka - herra paratkoon - parkkeerata auto taskuun jonnekin niistä kapeista kaduista. Huhheijaa.

Mutta koska tässä ollaan aikuisia, ja jonkinsorttisia esimerkkejä lapsille, olen pyrkinyt osoittamaan, että pelkonsa voi voittaa. Sitäpaitsi, alkoihan Patukin puhua koulussa vaikka se aluksi jännittikin. Niinpä olen syksyn mittaan pikkuhiljaa lisännyt ajokilometrejä, ja saanut mahtavaa kannustusta kotijoukoilta. Ja vain muutamia tumpelotööttäyksiä liikenteessä ;)

Rehellisesti sanoen, lisääntyneeseen autoiluun on kyllä hyvä syykin. Pinskun torstainen teatteri sijaitsee sellaisen matkan päässä, jota ei hevin muulla keinolla taiteta. Autoillenkin tuohon naapurikunnan pitäjään menee parikymmentä minuuttia - puoli tuntia, ruuhkista riippuen. Teatteri alkaa viideltä, ja merimies saapuu Pisaan vasta kuuden maissa, joten ratkaisu on aika selvä: autoiltava on. Matka on onneksi suhteellisen helppo, vain kapeat kadut aiheuttavat joskus jännittäviä tilanteita. Ja missäänhän ei tietenkään ole myöskään katuvaloja, eikä jalankulkijoilla/pyöräilijöillä niitä heijastimia, tai mitään näkyvyyttä parantavia systeemeitä missään.

Teatterimatkan viimeinen tienpätkä on niin kapea, että toivoa sopii ettei kukaan tule vastaan.
Kuva eiliseltä by Pinsku, mulla oli kädet ratissa :)

Varovaisesti sitä muutenkin on ajettava, sillä Italiassa ei yli viisivuotiaaseen autoon saa kaskoa (joka muuten myös Italiassa kulkee nimellä kasko* ihan koolla kirjoitettuna, mikä on sangen harvinaista - se on täällä vierasperäinen kirjain). Ilmankos vähän joka auto on kuhmussa ja naarmuilla - mitä niitä korjailemaan. Liikennettä täällä on joka tapauksessa enemmän kuin Suomessa, joten tilanteitakin tulee eteen enemmän. Varsinkin jos sataa - silloin kaikki pyöräilijät ja mopoilijat hyppäävät autoihinsa, ja liikenne on aivan varmasti jumissa.

Kyllä ei ole mitään valitettavaa suomalaisista ruuhkista, tämän Italia-kokemuksen jälkeen. Toiset huomioon ottavista ajotavoista sen sijaan... no, se olkoon toinen tarina.


* Kaskohan tulee espanjan sanasta casco, joka tarkoittaa paitsi kypärää, myös laivan runkoa. Suomi24:n oivan keskustelupalstan mukaan: "Vakuutusta laivalle, (ei lastille) eli "laivan rungolle". Autoissa sama logiikka, eli vakuutetaan auton "runkoa" (ei matkustajia, lastia eikä ulkopuolisia vahinkoa kärsineitä)." Myös Saksassa puhutaan kaskosta, tai cascosta, samoin Tanskassa ja näköjään myös Puolassa c:llä, ainakin jos Wikipediaan on uskominen. Ettäs tiedätte.

torstai 13. marraskuuta 2014

Kiitos Itä-Euroopalle!

Vaikka mun vähiin käyneistä ruokapostauksista vois ehkä toisin päätellä, ollaan täällä edelleen laitettu ruokaa ja opittu uutta, tultu kätevämmiksi ja opittu kiertämään reseptien karikot. Monia kotimaisissa resepteissä käytettyjä ruoka-aineita kun ei vaan täältä (helposti) löydy. Olenkin siirtynyt yhä useammin suoraan italialaisiin resepteihin tai sitten englanninkielisiin. Jälkimmäisten unssit ja paunat on vaan ihan hitsin ärsyttäviä konvertoitavia, ja edelliset vaatii yhä usein Google translatea onnistuakseen.

Pienen helpotuksen pulmiin tuovat pienet erikoiskaupat, joita kaupungista löytyy hyvin. Itämaisia mausteita ja muita tykötarpeita saa - ylläripylläri - aasialaisista kaupoista (paitsi tuoretta korianteria vaan Esselungasta, jos sieltäkään aina), puurohiutaleita ekokaupoista ja niin edelleen. Mun suosikiksi on kuitenkin noussut sardinialais-venäläis-puolalais-romanialaisia tarvikkeita kauppaava Terre e Sapori, joka sijaitsee aivan koulun kupeessa.

Tässä kaupassa on muuten nopeaa käydä: lisäpisteitä siitä!

Kiitos kyseisen putiikin, käytettävissämme on nyt myös laaja valikoima erilaisia suola- ja maustekurkkuja, maailman parasta smetanaa, filotaikinaa ja fetaa, pelmenejä ja vaikka mitä. Kovin lähellä nuo itäeurooppalaiset makunystyrät ovatkin meikäläisiä.

Vähän opettelua tämä pikkukaupoissa käyminen kyllä vielä vaatii. Nopeaahan se lopulta on, astua kadulta myymälään ja löytää etsimänsä heti, mutta kun homman toistaa x kertaa ja kävelee kaupungin laidalta toiselle, on aikaa tuhraanunut vähintään Carrefour-kierroksen verran. Mutta hienoa silti, että valikoimaa voi tällä tavoin laajentaa. Oiskohan kukaan kiinnostunut ruisleivästä ja lonkerosta...?

torstai 6. marraskuuta 2014

Kovaa peliä Garibaldilla

Saatiinpas tähänkin päivään vähän jännitystä!

Via Garibaldin Porta Calcesana, jonka läpi olin vain muutama minuutti aiemmin kävellyt neljän* lapsen kanssa, suljettiin liikenteeltä klo 16:30. Kun pian sen jälkeen lähdimme Pinskun teatteritreeneihin, oli tiellä paloauto ja naapurit puhuivat pommista - tai näin lapset kuulivat. Tokaisin siihen, että: "Onneks lähdetään tästä alta pois, jos vaikka räjähtää", ja lapset olivat hermona kotiin jääneen koiran vuoksi. Ei onnistunein vitsi, kaiketi.

Kuva Andrea Pardini/Pisainformaflash, napattu Il Tirrenon sivuilta.

Teatterille päästyämme surffasin paikallislehden uutiseen, josta selvisi, että kyseessä oli toisen maailmansodan aikainen käsikranaatti, joka oli hylätty muiden (asiaankuulumattomien) roskien joukossa kyseisen portin vieressä sijaitseviin roska-astioihin**. Joku naapurustosta oli tehnyt aiheesta ilmoituksen paikallispoliisille (jotka muuten nähtiin kun ko. roskisten ohi käveltiin, tilanne oli siis jo päällä silloin), ja sitten homma alkoi muuttua jännemmäksi, pari taloakin evakuoitiin ja poliisin pommiryhmä kutsuttiin paikalle...

... toteamaan "pommi" oikeannäköiseksi leluksi. Kuudelta tiesulut oli jo purettu ja liikenne kulki taas normaalisti.

Että semmoinen harjoitus! Mun silmään toi viranomaisten toiminta näytti sujuvan ihan hienosti tässäkin tilanteessa, joten hyvissä käsissä ollaan (täälläkin).

* Ketä kiinnostaa: neljän = myös Edoardo ja Thomas tulivat meidän kautta, kun Rossella ei ehtinyt ajoissa koululta hakemaan. 
** Tästä mun pitää vielä joskus tehdä päivitys vaikka kuvagallerian muodossa - noi kadunvarteen sijoitetut "ei-kenenkään" roskikset saavat jengin dumppaamaan niihin/niiden viereen ihan kaikenlaista kamaa sohvasta ja telkkarista alkaen. Tää on mielestäni lisääntynyt sinä aikana, kun olemme täällä asuneet.

Korvat kuntoon

Juuh elikkäs ei tepsineet poppakeinot Patun korvatulehdukseen. Vaikka lennot menivätkin hyvin, ja poika on muutenkin ollut ihan menokunnossa, on korvaa edelleen välillä vihlonut ja kuulo madaltunut. Aikani valitusta kuunneltuani päätin viimein maanantaina ottaa yhteyttä omalääkäriin.

Tuttu kuvio: tekstiviestiä Marinalle, aika samaksi illaksi (tää homma toimii kyllä tosi hyvin!), kevyt tutkiminen, lähete eteenpäin spesialistille suurinpiirtein ymmärrettyjen ohjeiden kera. Tiistaiaamuna kävelin (ohjeiden mukaisesti) kotikadullamme sijaitsevaan terveyskeskukseen varaamaan aikaa. Ja käännyin samantien takaisin, sillä edellä oli ehkä 50 ihmistä (täällä on kuulemma influenssaa tai jotain liikkeellä). Kotiin päästyäni soitin Pisan Centro Unico di Prenotazioneen eli keskitettyyn ajanvaraukseen ja sain sovittua erittäin mukavan (ja kärsivällisen!) rouvan kanssa ajan erikoislääkärille jo keskiviikkoaamuksi. Tosin en terveyskeskukseen, vaan sairaalaan, sillä kiireyskoodiksi oli laitettu toiseksi ylin breve, joka tarkoitti automaattista ohjausta jo tutuksi käyneeseen Cisanellon sairaalaan.

Sairaalassa olimme (ohjeiden mukaisesti) jonossa ilmoittautumisluukulle ennen klo 8:30. Sieltä saimme ohjeet seuraavalle etapille, eli korvalääkäriin. Pientä italialaista säätöä lukuunottamatta tämäkin vaihe meni aika jouhevasti, ja päästiin sisään ehkä vartin kuluessa. Siitä kielipuolisen takeltelun jälkeen tymponametriin (nevahööd tästäkään aiemmin), jonka jälkeen takas lääkärille diagnoosi kuulemaan. Osasin kyllä itsekin jotain päätellä jo tämän nähtyäni:

Tärykalvon liikkuvuus ei vasemmassa näyttäis olevan ihan kohdallaan.

Ja juu, välikorvantulehdus se siellä jyllää edelleen. Hoitomuotona uusi lääkekuuri (beetametasonia), joka saattaa kuulemma antaa doping-testeissä positiivisen tuloksen, aerosolia kahdesti päivässä, ei korvakynttilää. Noi pillerit maksoi muuten huimaavat 2,90 € ja lääkärikäynti tutkimuksineen 41 €. Mitään jälkitarkastuksia ei määrätty - täällä ei vissiin ole tapana - mut täytyy pitää aistit herkkinä jotta saadaan jäbä varmasti kuntoon!

Nää lääkäri-ajanvaraus-sairaala-apteekki-kierrokset saa kyllä puristettua kaikki mehut pois. On vaan niin paljon väsyttävämpää hoitaa asioita kielipuolena ja käytäntöjä huonosti tuntevana. Toisaalta, olipahan hyvä syy tarjota itselleen espresso ja cornetto alla crema onnistuneen ponnistelun jälkeen. Kokemuksesta taito karttuu! En vaan oo ihan varma, haluanko just täntyyppisiä taitoja kartuttaa.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Pienituloinen

Vuoden 2013 verotustiedoista on riittänyt juttua mediassa viime päivinä, kuten joka vuosi. Kyseessä oli ensimmäinen kokonainen vuosi, jonka asuimme Italiassa, ja se näkyy varsinkin meikäläisen tuloissa. Mun koko vuoden verotettavat tulot vastasivat suunnilleen aiempaa 1,5 kuukauden bruttotuloa. Siis koko vuoden. Alkuun tilanne kieltämättä kriisiytti fiilikset hetkeksi, mutta loppujen lopuksi sen kanssa oppi elämään, ehkä enemmänkin. Tajusin, kuinka paljon vähemmälläkin pärjää.

Juuei mennä Lamborghini-kauppaan näillä tuloilla. Patu bongasi kyseisen
liikkeen Lissabonista, ja oli, no, pikkupoikamaisen innoissaan.

Italiassa on ehkä helpompikin pärjätä vähemmällä*. Ensinnäkin, täällä on Suomeen verrattuna paljon kotirouvia, siis kanssani samassa tilanteessa eläviä ihmisiä. Toiseksi, italialaisten keskiansiot on 1 923 euroa kuussa, kun ne Suomessa on 2 330 euroa - ei iso ero, mutta ero suomalaisten hyväksi silti. Ainakin ruoka ja vaatteet ovat halvempia kuin kotimaassa, eikä sitä meikäläinen muuhun juuri tuhlailekaan, paitsi ehkä matkusteluun, johon siihenkin yleensä mahdollisimman pienellä budjetilla. Merimies onneksi kantaa tätänykyä suurimman osan elämiseen liittyvistä kustannuksista.

Vaikka Italiassa on huomattavan paljon vauraita ihmisiä, löytyy myös sitä toista ääripäätä ihan riittävästi. Valtava nuorisotyöttömyys on johtanut siihen, että siviilipalveluksesta on tullut täällä äärimmäisen suosittua 18-28 -vuotiaiden keskuudessa. Tämä vuoden kestävä, mahdollisesti (viimein) työuralle saattava palvelusaika tarjoaa nuorille huikeat 433,80 euron nettokuukausitulot. Parempi sekin kuin ei mitään. Costanza, ex-italianopeni, taas oli onnekas saatuaan stipendin Bolognan yliopistoon tohtoriopintojensa ajaksi - 800 euroa kuussa brutto. Jotenkin meikäläisen (jälleen) tavoitteleman tohtorikoulutuspaikan parin tonnin kuukausiansiot tuntuvat yhtäkkiä kovin houkuttelevilta. Mikä sinänsä tuntuu edelleen kovin nurinkuriselta - 15-vuotisen ja melko menestyksekkään työuran jälkeen hypätä tekemään työtä, jonka pitäisi ihan oikeasti myös hyödyttää koko muuta yhteiskuntaa, ja tienata siitä roposia aiempaan verrattuna. Ei ihme, ettei moni tähän rumbaan ryhdy.

Itse olen kuitenkin tieni valinnut, ja tyytyväisenä vielä. Olen kiitollinen Koulutusrahaston - siis työntekijöiden ja työnantajien työttömyysvakuutusmaksuihin perustuvasta - aikuiskoulutusrahasta, jota sain ensin maisteriopintojeni loppuun saattamiseen ja vielä tohtoriopintojeni alusta opintovapaan päättymiseen asti. Sittemmin siirryin itseni työllistäjäksi eli apurahatutkijaksi, kiitos Viestintäalan tutkimussäätiön ja Kunnallisneuvos C.V. Åkerlundin säätiön, muiden muassa. Aikaa vievää hakemusten jatkuva kirjoittaminen on, ja kokonaan uusi maailma meikäläiselle. Silti olen sitä mieltä, että opintojen sijoittaminen tähän puolison ulkomaankomennuksen aikaan on ollut ihan loistava veto: mielekästä tekemistä, vähän omaa rahaa, silti perheen ja lasten käytettävissä. Ja voihan tämän nähdä myös investointina tulevaisuuteen.

Ja niin, onhan mulla nykyisin myös oma yritys. Pienituloisen kun on vaan pakko ponnistella. Tästä lisää piakkoin!

* Etenkin, jos mies on Italiassa lähetettynä työntekijänä suomalaisella palkalla.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Dolcetto o scherzetto?

Halloween on rantautunut kulttuuristaan ylpeään Italiaankin. Tänään kaduilta saattoi bongata niin nuorempaa kuin vanhempaakin hirviötä, kivijalkakauppojen ikkunat ja ovenpielet oli koristeltu teemaan sopivasti, ja ovikellot pirisivät kuin palmusunnuntaina kotimaassa konsanaan. Myös meidän lapset lähtivät dolcetto o scherzettoa kyselemään yhdessä Edoardon ja Lauran kanssa. Karkkia saivat, kepposia (eli suunnittelemiaan vessapaperirullaiskuja) eivät joutuneet tekemään.

Huu! Mukana pelottava mörkökoira.

Myös kotoisella päivällisellä nautiskeltiin Halloween-herkkuja: matoja ja oksennusta, silmämunia, koppakuoriaisia ja matoja sekä irtileikattuja sormia. Namskis! Huomenna sitten vietellään pyhänpäivän pyhää täälläkin. Hyvää Halloweenia ja lämpimiä muistoja!

Kesäinen syysloma

Lokakuun loppu voi Italiassakin olla arvaamaton. Saattaa sataa, olla kylmä tai muuten vaan ankeaa. Tai sitten ei. Tähän ajankohtaan on kuitenkin sijoitettu lasten syysloma, joka on meinannut vähän aiheuttaa harmaita hiuksia meikäläiselle - mitä sellaista tehdä, jota säät eivät voi pilata? Aika optimistisiin lopputuloksiin ollaan päädytty: ekana vuonna matkattiin Roomaan ja Pompeijiin, tokana itärannikolle. Tänä vuonna lähdin kolmisin* lasten kanssa Portugaliin, suurimpana motiivina Pinskun ja Isabellan yhteensaattaminen. Sää oli tässä järjestelyssä todellakin kakkossijalla, tai ehkä jopa kolmosena Lissabonin nähtävyyksien jälkeen. Yllätyttiin kuitenkin positiivisesti.

Lauantaiaamusta torstai-iltaan kestänyt retki oli aurinkoinen, lempeä, kuin hetkellinen paluu kesään. Pisassa syksyn tulon huomasi jo lähtiessä, jos ei paikallisten nilkkureista ja kevyttoppatakeista, niin vähintääkin kylmenneiden öiden virkistämistä aamuista. Lissabonissa kuljettiin vielä shortseissa ja t-paidoissa, vaikka sielläkin kuulemma oli ollut välillä viileämpää. Ohjelmakin meillä oli mitä mainioin: viikonloppu kyläilemässä Sintrassa, maanantaista torstaihin omalla porukalla Lissabonin keskustassa. Ihanaa oli, mahtava paikka, rakkaat ystävät, sopivasti tekemistä. Matkalla lentokentälle lapset toistelivat kilvan, jotta haluavat Lissaboniin vielä uudestaan - samaan hotelliin. Mitäpä sitä hyvää muuttamaan.

Muutama hetki reissultamme:

Tytöt halusivat shoppailemaan heti lauantaina. Bussimatkalla Cascai Shopping -ostoskeskukseen
näimme Estorilin moottoriradan. Ostokset olivat lopulta kevyet, mutta Starbucksiin oli tietenkin päästävä.

Aamuiset maisemat Isabellan partsilta. Ei huono.

Sunnuntaipäivä vietettiin kauniin Sintran mäkisiä katuja tallustellen,
ja Patun toiveesta käytiin myös luonnonhistoriallisessa museossa.

Päivä päättyi Penan palatsiin, Disney-tyyppiseen romantiikan ajan
maailmanperintökohteeseen Sintran kukkuloilla. Upea paikka.

Upeat olivat myös maisemat palatsin terassilta. Eikä palellut.

Maanantaina matkattiin 45 minuuttia Lissaboniin modernissa,
ajallaan kulkeneessa junassa. Liput kolmelta hengeltä noin 5 €.

Ytimeen oli hotellilta parinkymmenen minuutin mittainen
kävelymatka. Koko ajan oli mielenkiintoista nähtävää. Tässä Rua Augustalla.

Seitsemälle kukkulalle rakennetun Lissabonin näkymiä
Rua Augustan riemukaaren päältä tiirailtuna.

Tejo-joen rannassa piti tietenkin kastaa varpaat veteen. On muuten todella leveä joki: Patu
vertasi näkymiä osuvasti Garda-järveen. Taustalla Golden Gaten tyyppinen 60-luvulla
rakennettu, komea 25 de Abril -riippusilta.

Tiistaina vaihdettiin näkymät astetta modernimpiin, Parque das Nacoesiin
eli kansojen puistoon. Taustalla Euroopan pisin, 17,2 km pitkä Vasco da Gama -silta.

Syynä moderniin kohteeseen oli siellä sijaitseva Oceanàrio, akvaario, jonka
parasta antia olivat hauskat saukot. Myös suuri keskusakvaario oli huima.
Patu - akvaarioiden ystävä - oli onnessaan.

Tiistai-ilta päätettiin illalliseen hotellin kattokerroksessa sijaitsevassa hienossa
ravintolassa, jossa Patun mukaan "piti käyttäytyä hyvin". Ja niin ne tekivätkin, hammasahventa ja rapuja syöden, ihanat.

Keskiviikkopäivä vietettiin Belémin kaupunginosassa rannan tuntumassa. Kuvassa
vasemmalla löytöretkien muistomonumentti, taustalla jo aiemmista kuvista tuttu 25.4. silta ja
Cristo Rei -patsas
, joka on saanut innoituksensa Rio de Janeiron vastaavasta. Etualalla pari
iloista (ja kuumissaan olevaa) naperoa.

Vaikka hotellimme tarjosi lähes kaiken tarpeellisen (jokapäiväisiin rutiineihin kuuluneen uima-altaan ja saunan mm.), netti toimi huoneistossa vain pätkien.
Tässä nörtit iltapuhteina Instagramia päivittämässä ja pelejä pelailemassa. Hyvin pärjättiin
kyllä ilmankin. Kiva reissu oli, eikä matkaseurastakaan voinut valittaa!

* Koska koira.