Koiranelämää

Koiran on täällä hyvä olla. Mukana saa kulkea melkein missä vain: kaupoissa, ravintoloissa, junissa, hotelleissa, eikä kukaan valita. Päinvastoin, ainakin tuo meidän spanieli herättää lähes poikkeuksetta hillittömän lepertelyvietin ja lause "che bello!", miten ihana koira, toistuu usein. Kuka tahansa voi sen esittää: nuori, vanha, nainen, mies, pikkupoika, lukiolainen.

Aamulenkillä

En tiedä, johtuuko moinen meidän koirasta, italialaisesta ystävällisyydestä, siitä, että paikallisilla näyttäis olevan aika paljon koiria, vai tuurista. Joka tapauksessa, mukavalta tuntuu. Jännä juttu on myös se, että maassa jonka asukastiheys on 192 asukasta neliökilometrillä, koira myös mahtuu kulkemaan vapaana paremmin kuin maassa, jossa asukkaita on 15 neliökilometriä kohden. Omaani en vilkkailla kaduilla päästäisi liikkumaan ilman hihnaa, mutta paljon täällä näkee niinkin hyvin koulutettuja/sosiaalistettuja koiria, että eivät muuten liikukaan kuin vapaana. Eikä kukaan valita asiasta.

Lenkkeilymaastot on meillä aika kaupunkimaisia, tosin puistoja reitille mahtuu useampia. Vaikka välillä on mukava kohdata kanssalenkkeilijöitä, nautin suunnattomasti sunnuntaiaamujen ja lauantai-iltapäivien lounasaikaan ajoittuvista ulkoiluista, jolloin saadaan yleensä tepastella ihan rauhassa. Muutenkin kaupunki on tuolloin hiljaisimmillaan, avonaisista ovista ja ikkunoista saattaa kantautua iloista puheensorinaa, mutta liikenne on rauhallista ja tunnelma jotenkin unelias.

Ja sitten, kun kaupunki taas herää ja kadut täyttyvät ihmisistä, selvitään kohtaamisista kapeilla jalkakäytävillä usein siten, että jompikumpi ennakoi ja väistää tien puolelle. Kahta ihmistä ja koiraa kun niillä ei yleensä mahdu rinnakkain kulkemaan. Tällöinkään väistäjä ei narise tai irvistä vihaisesti (tätä on kotimaassa tullut toisinaan koettua, samaan tapaan kuin joskus lasten kanssa kulkiessa), vaan väistäminen ikään kuin kuuluu asiaan.

Koira myös herättää hilpeyttä vastaantulijoissa, ainakin silloin kun se toteuttaa lintukoiranviettiään ja nappaa taas kerran maasta jonkun kepin, mainoksen tai mitä nyt tielle sattuukin tulemaan (ja täällähän niitä tulee, uskokaa pois). Parhaat hymyt sain, kun spanieli kerran kanniskeli varmuuden vuoksi mukaan ottamaani pientä sateenvarjoa. No, olihan se hassu kun oli niin tohkeissaankin vielä.

Vakilenkin varrelle sattuu myös yksi osto- ja myyntiliike, jonka omistaja suorastaan rakastaa meidän karvaherraa. Tunne on itse asiassa molemminpuolinen, eli koira aloittaa hyvissä ajoin kohdetta lähestyttäessä tsekkailemaan, oisko ukko paikalla. Jos on, vaihdetaan iloisia tervehdyksiä ja mies selittää mulle kovasti jotain italiaksi, ja kiittelee kyyneleet silmissä. Olen antanut itseni ymmärtää, että miehellä on joskus ollut ihan samanlainen/samanhenkinen/samannäköinen koira, jota on vieläkin ikävä. Herttaista, eikä tuota etappia tietenkään voi ohittaa kiireellä.

Kaupunkilaiselämän nurjana puolena mainittakoon koiran nopea likaantuminen. Päivä pesusta ja eiköhän valkoiset vatsakarvat ole taas mustana. Asiaa vois tosin auttaa se, että käyttäis koiran viimein parturissa, ois nimittäin jo aika... jota voisinkin muuten seuraavaks alkaa googlailemaan. Mikähän trimmaaja on italiaks? Palataan tähän.