Värillä ei niin väliä

Italiassa talot on pääsääntöisesti hauskanvärisiä, paitsi ne joskus keskiajalla rakennetut harmaakiviset. Muuten värien käytössä ei arastella, eikä rakennusmääräykset vissiin hirveesti sanele sitä millä värillä mikäkin tönö olisi maalattava. Tältä näyttää yhdellä meidän lähikadulla:

Vaihtelu virkistää, sano.

Väittäisin silti, että terrakotta on Pisan yleisin värisävy mitä taloihin tulee. Ylipäänsä lämpimän keltaiset, oranssit ja punertavat sävyt ovat suosiossa, kuten tuosta blogin yläkuvastakin käy hyvin ilmi. Kivoilta näyttävät joka tapauksessa, etenkin hämärässä ja lampuilla valaistuina. Suomalaiset kaupunkisuunnittelijat voisivat mielestäni käydä benchmarkkaamassa.

Saapa nähdä, millainen värien ilotulitus nousee tuohon korttelin päähän, kun La casa colorataa eli värikästä taloa rakentavat.

Värikäs on rakennustyömaan kylttikin

Sopii mulle. Vielä enemmän sopis sellanen juttu, että joku menis ja ostais meidän Suomen-kämpän pois, etenkin kun lapsetkin on jo sopeutuneet ajatukseen siitä, että samaan kotiin ei palata, mistä lähdettiin. Mua alkaa nimittäin pikkuhiljaa ahistaa tulo-menoarvion tasapainottomuus*. Mutta tästä lisää myöhemmin.

* Niin, silloin kun on rahaa, ei ole aikaa ja päinvastoin. Hassu homma.

Jo joutui armas aika

Tutkintotodistus tuli tänään postissa (taittaen matkaa 26 päivää), joten tuli ihan kevätjuhlafiilis. Etenkin kun Facebook on tulvillaan kavereiden päivityksiä päiväkodin ja koulun juhlista.

Hyvä tyttö! Kannatti "opiskella" tämäkin 12 vuotta.
Vähän niinku valkolakin ois saanu.

Yleisesti ottaen ei täällä vielä paljon kevätjuhlat mieltä paina. Katotaan sitten kuukauden päästä. Ilmassa väreilee kuitenkin ihana tuoksu aivan kuten Suomessa toukokuussa tähän aikaan. Lähteenä eivät ole tuomet eikä syreenit vaan jasmiinit. Nuuh!

Myös meidän pensasaita näyttää tältä.

Kukat on kukkeimmillaan muutenkin, uusi ja hauska tuttavuus on etupihan Callistemon aka lamppuharja. Nyt kyllä muuten kelpaakin puutarhassa käyskennellä, kun Caprin-loman aikana oli puutarhuri taas hoitanut hommat. Perfetto!

Aika eksoottinen mielestäni.

Hehkeää kesää, ystävät, ja onnea koulunsa pian päättäville!

Pakkasenpuremat

Toiset lähti 600 km etelään, toiset 500 km pohjoiseen Sveitsin Verbieriin. Enää ei tarvinnut paljon jännittää, pärjääkö lapset kouluretkellä. Riemusta kiljuen lähtivät, ja palasivat posket innosta (ja flunssasta) hehkuen.

"Kesä", kesäisempi, kesäisin... hetkinen. Eihän sen näin pitänyt mennä!

Oli kuulemma ollut ihanaa, huippua, mahtavaa ja niin edelleen. Mutta pirun kylmä. Patulla oli jonain päivänä ulkoillessa käsi paleltunut niin, että oli ollut ihan sinivihreä (?!). Muutenkin kuopukselle sattui ja tapahtui, maastopyöräillessä jarrut ei toimineet ja herra lensi* maahan niin, että seurauksena oli muhkeat arvet selässä ja kyynärpäässä. Aiemmin oli kaatunut portaissa ja saanut ison mustelman reiteen. Hilpeällä mielellä näistä kuitenkin kertoi, eikä miss Wendykään ollut ilmeisesti kantanut sen suurempaa huolta tapahtuneesta, sillä soitti kertoakseen haavereista kun olivat kotimatkalla.

Auts. Auts!

Mutta tehtiin Sveitsissä toki muutakin kuin kommellettiin. Yhtenä päivänä oli seitsemän tuntia ulkoilua, toisena high rope -kurssia, kolmantena uintia (sisä)vesipuistossa ja discoilua. Kävivät YK:n päämajassa Genevessä, suolakaivoksessa ja jossain lähistön linnassa. Koko viikko englannin intensiivikurssia** ja kerrankin riittävästi ystävien seuraa. Leirikeskuksessa oli samaan aikaan intialaisten koululaisten ryhmä, joten uusia kavereitakin tuli. Ja sukatkin oli tällä kertaa vaihtuneet melkein päivittäin. Oltiin kaiketi mekin oltu ainakin vähän mielessä, kun tuliaisia tuotiin taas vino pino. Merimiehelle lumisadepallo ja avaimenperä-pilli, meitsille lehmäaiheinen (!) puhelimen suojakuori ja vuorisuolaa, molemmille suklaata. Ihanat. Rakkaat. Niin reippaat!

Pieni retkikiesi (vain kymmenkunta lasta osallistui tälle retkelle
lähinnä sen korkean hinnan vuoksi) ja riemuisa jälleennäkeminen.

Vaan niinpä vilustuivat, molemmat. Tänään ovat viettäneet toipilaspäivää kotona ja sen verran vielä yskittiin ja päänsärkyä valiteltiin, että kotona menee huominenkin. Mutta hinta taisi sittenkin olla pieni saatuihin muistoihin ja kivoihin kokemuksiin nähden. Ainakin eilen vielä vannoivat lähtevänsä koska tahansa uudelleen, jos reissua eteen tulee. No, parin viikon päästä ois tiedossa pari päivää Gardalandissa, joten tuleehan niitä tässä koulussa.

Kattellaan saisinko joku päivä kaivettua Pinskun kamerasta muutamia kuvia tänne jakoon. Sitä ennen, kuvitelkaa Alppimaastoon joukko reippaita, punaposkisia, sadetakkisia lapsia, joista lähtee ääntä ja eloa ja joilla on selkeästi ihan superhauskaa. Tai so cool, kuten eräät sanois (ks. ** alla).

* Isabellan sanojen mukaan, "Patrik didn't fall down, he truly flew"
** Aletaan olla siinä pisteessä, että lapsilla ei enää ole kaikkiin termeihin sanoja suomeksi. Esim. toi high rope kääntyis kai jonkinlaiseksi köysikiipeilyksi, mutta lapset, jotka reissun jälkeen puhuivat sujuvaa fingelskaa, ei edes yrittäneet selittää tätä äidinkielellään.

Saluti da Capri!

Takana on taas yksi (miellyttävä) reissuviikko. Lapset lähtivät lauantaina viikoksi Sveitsiin, joten me aikuiset (+ spanieli) tartuttiin tilaisuuteen viettää Lomaa isolla L:llä ja lähdettiin sunnuntaina viideksi päiväksi Caprille. Oijoi. Hienoa oli.

Benvenuti a Capri! Grande Marina toivottaa sinut tervetulleeksi.

Ajettiin reilut viisi tuntia Sorrentoon - huikaiseva paikka sekin - jätettiin auto parkkiin satamaan ja hypättiin lauttaan. Puolisen tuntia myöhemmin saavuttiin Caprin satamaan, josta otettiin taksi hotelliin Piccola Marinaan. Sen jälkeen päiväohjelma noudatti perjantaihin asti kutakuinkin seuraavaa kaavaa: herätys, lenkki koiran kanssa, juoksulenkki/sali, suihku, aamiainen, uima-altaalle, lounas, lenkki koiran kanssa, torkut (uima-altaalla), suihku, aperitivot, illallinen, lenkki koiran kanssa, nukkumaan. Ihan mahtavaa!*

Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta. Tranquillo, vero?

Ja tältä näytti aamulenkillä. Keskellä kuuluisat Faraglionit.

Saarella olis ollut just sopivasti nähtävää vajaan viikon ajaksi, mutta ensin ei jaksanut ja sen jälkeen tuuli niin kovaa että kaikenlaiset merelliset seikkailut pikkuveneillä sai unohtaa. Nähtiin kuitenkin (vähän vahingossa) upea Via Krupp, Caprin keskusta useampaan otteeseen, funicolare ja Marina Grande, ja siinä oli oikeastaan ihan tarpeeksi. Saaren luonto on upea, rytmi leppoisa, ihmiset mukavia ja ruoka hyvää. Mitäs sitä muuta ihminen (tahi koira) kaipaakaan.

Näkymä Caprin keskustasta merellepäin.

... ja Grande Marinan pikkuveneitä, jotka kovan tuulen takia olivat rannassa.

Valtatie caprilaisittain.
Kaks autoa muuten mahtuu ohittamaan toisensa.

Ohituksessa kyllä auttaa, jos toinen auto on esmes tällainen.
Taas tuli Kummeli mieleen.

Extrabonuksena nähtiin myös superhieno ilotulitus, edelleenkään ei tiedetä miksi, mutta raketit lähtivät rahtilaivan kannelta Marina Piccolasta ja meillä oli siten ihan aitiopaikat. Seuraavana iltana taas luonto järjesti oman ilotulituksensa, oikein kunnon ukkosen, jota saatiin taas ihailla parvekkeen suojista. Vaikuttava oli sekin.

Caprilainen ukkonen.

Spanieli merituulessa suosikkipaikallaan partsilla.

Kerrassaan mainio paikka tuo Capri. Jos oisin miljonääri niin varmaan jonkun tönön sieltä hankkisin. Nyt katselen kuvia ja huokailen. Suosittelen joka tapauksessa tsekkaamaan itse!

* En muuten ois uskonut että vielä joskus sitä lähtee lomalle downshiftaamisesta. No, been there, done that. Suosittelen :)

Euroviisut

Sen vielä ymmärrän, että lätkän MM-kisoja EI näytetä italialaisessa telkkarissa*, mutta että pihtailevat Euroviisujenkin kanssa?? Eka semifinaali näytettiin kyllä RAI5-kanavalta, mutta toista, sitä tärkeämpää, ei. No, tästäkään en suoranaisesti hajonnut. Onhan netti ja tämä ilta - hyvin ehtii vielä nähdä Kristan vedon.

Ei oo paljon soiteltu noita viisukappaleita täällä radiossa. Paitsi kotimaista, joka on kyllä hyvä. X-factorista suosioon noussut Marco Mengoni esitti kisakappaleensa L'Essenziale tän vuoden San Remossa, ja voitti. Katsotaan kuinka käy tänään.

Muita radiossa tällä hetkellä tiiviisti pyöriviä kipaleita on sen aiemmin mainitsemani Sotto Casan lisäksi Cesare Cremoninin La Nuova Stella di Broadway, jota kuuntelemalla opettelin imperfektiä italiantunnilla. Bellissima!

En taaskaan saanut videot asuoraan linkitettyä, mutta katso se tästä.

Toinen biisi, jolta ei voi välttyä on Emman Amami eli rakasta minua. Tarttuu aika tehokkaasti.

Tän linkin takaa löytyy Emman tekemä korvamato.

Kuten Emma, myös Malika Ayane on kisaillut San Remossa ja noussut sieltä kansan tietoisuuteen. Tällä hetkellä radiossa soi tiiviisti E Se Poi.

Italialainen musiikki on siis muutakin kuin Eros Ramazzottia ja Laura Pausinia. Nämä kaikki yllä mainitut artistit on syntyneet 80-luvulla eli todnäk pyörivät kanavilla vielä pitkään. Mutta kuinkahan moni päätyy Suomen soittolistoille asti?

Ja ennen kaikkea, saanko jatkossa kuulla Marry Me -biisiä myös täällä?


* Hyvin pysyy muuten kärryillä Suomen peleistä Facebookin avulla.

Käteisellä kiitos

Jos jotain olen tän Italian-vuoden* aikana oppinut, niin kantamaan käteistä mukanani. Aina ja kaikkialla. Kun Suomessa mun keskimääräinen käteisnosto oli 20 €, eli ei koskaan rahaa lompakossa, täällä kertanoston määrä on kymmenkertainen.

Toki täällä korttikin käy, mutta todennäköisesti korttimaksussa on ongelmia juuri silloin, kun käteistä ei ole. Pienyrittäjät väittävät syyksi sen, että kortinlukulaitteet on kallita. Todellinen syy löytyy todennäköisesti kuitenkin veronkierrosta, sanoi italianopettajani - ja otti maksun tunneista käteisellä.

Kuitin täällä kyllä yleensä saa aina, sillä aiemmin voimassa oli laki, jonka perusteella sekä ostajaa että yritystä sakotettiin, jos kuittia ei ollut osoittaa pistokokeita tekevälle Guardia di Finanzalle eli Italian talouspoliisille. Kuittienkin kanssa osataan kyllä kikkailla, esimerkiksi kerran lounaalla Luccassa meille tarjottiin ruutupaperinpalaa, johon summat (ilman mitään alveja tietenkin) oli kirjoitettu käsin. Ei vissiin ihan virallisen ohjeistuksen mukaista...

Eilen meille tuli kirje joltain liikenneviranomaiselta, sisällä auton uudet, varastettujen tilalle saadut paperit. Läheisen postitoimiston täti ihan itse kiikutti paikalle ja vaati välittömästi käteismaksua 16,89 €, tasarahalla. Muuten kirjeen joutuisi hakemaan myöhemmin pääpostista. No, onneksi oli sitä käteistä ja homma hoitui tällä kertaa näppärästi. En kyllä muista vastaavaa tilannetta Suomesta, siis että jotain pitäisi maksaa ovella nyt tai heti.

Kuitti tämäkin.

Isommissa maksuissa suosivat täällä edelleen shekkejä. Italianopettajani oli ymmällään kun sanoin, että muistan hämärästi lapsuudestani äitini maksaneen niillä, mutta itse en ole koskaan sellaista kirjoittanut. Kysyi, että mites Suomessa ostokset sitten hoidetaan? No kortilla, tilisiirrolla verkkopankissa, mitä näitä nyt on. Välillä tosiaan tuntuu että eletään aivan eri vuosituhannella.

Ja ei muuten tasan pidä paikkaansa se olettamus, että rahaa käyttäisi vähemmän, kun käteisellä maksaa. Edelleen musta tuntuu, ettei koskaan ole rahaa lompakossa. Kummallista.

* No okei: 10,5 kuukauden

Erilaiset taustat

Kansainvälinen koulu väistämättä avartaa lasten maailmankuvaa. Vaikka meidän lapset ovat koko päiväkotiaikansa ja vielä koulussakin olleet monikulttuurisessa ryhmässä, on porukan koostumus silti ollut melko yhtenäinen. Toisin on täällä, jossa äidinkieliä on useita, ulkonäköä on monenlaista, kulttuuria, tapaa ja uskontoa erilaista.

Children worldwide oli Pinskun yhden jakson nimi, osuvasti. Tässä yks otos.

Myös kansainväliseen kouluun päätymisen syyt ovat moninaiset. Meidän koulun lapset voidaan jakaa karkeasti seuraaviin kategorioihin:

• Vanhempiensa mukana maailmalla kiertävät. Usein syynä kiertämiseen on isän työ, äidit joko työllistyvät perässä tai ovat kotona. Lapset saavat koko peruskoulutuksensa englanniksi kansainvälisessä koulussa. Työnantaja saattaa maksaa opiskelut. Joillakin myös vanhemmat ovat eri maista ja kotikieliä on useita, kotimaata ei oikeastaan lainkaan. Pinskun kavereista Emma kuuluu tähän porukkaan: isä on britti, äiti puertoricolainen, kotimaita tähän mennessä neljä, matka jatkunee vuodenvaihteessa.
• "Vaihto-oppilaaksi" tulevat. Perhe muuttaa ulkomaille määräajaksi, useimmiten jommankumman vanhemman työn takia, ja palaavat lähtömaahansa jakson jälkeen. Tällöin työnantaja maksaa usein opiskelut. Lapset eivät välttämättä puhu englantia ennen ulkomaille lähtöään. Meidän lapset kuuluvat tähän kategoriaan, samoin pari poikaa ja jo kotimaahansa palannut Rebecca Pinskun luokalta.
• "Vaihto-oppilasvuodeltaan" palanneet. Määräajan jälkeen lapset ovat palanneet kotimaahansa, mutta jatkavat opiskeluaan kansainvälisessä koulussa. Esimerkiksi Pinskun luokan Emanuele sisaruksineen palasi kahdeksan Dubaissa ja Ranskassa vietetyn vuoden jälkeen kotipaikkakunnalleen Livornoon ja jatkoivat IB-tutkinnon suorittamista täällä, vaikka voisivat kielitaidon puolesta mennä paikalliseenkin kouluun.
• Parempaan tulevaisuuteen tähtäävät. Meidän koulussa tämä tarkoittaa italialaisten vanhempien italialaisia lapsia, jotka laitetaan kouluun oppimaan englantia, jotta lapsilla on enemmän valinnanmahdollisuuksia tulevaisuudessa. Lapset oppivat kielen koulussa, vanhempien oma kielitaito saattaa olla vähän niin ja näin. Jos taas englantia osaavat, saattavat puhua lastensa kanssa sitä, vaikka ei äidinkielensä olekaan. Näitä lapsia koulussa on lukuisia, esimerkiksi lähes kaikki Patun luokkakaverit ja Pinskun kaveri Sofia.
• Monikulttuurisista perheistä tulevat. Tällöin vanhemmat ovat eri maista, täällä useimmiten siten että toinen on italialainen ja toinen jostain muusta maasta. Kotikieli saattaa olla englanti ja lapset saavat perusopetuksensa englanniksi muun muassa siksi, että mahdollinen myöhempi muutto toisen vanhemman kotimaahan olisi helpompaa. Tähän kategoriaan kuuluu esimerkiksi sisaruspari, joista vanhempi on Pinskun luokalla ja nuorempi Patun luokalla. Äitinsä on ulkomailla pitkään asunut italialainen ja isänsä kreikkalainen, joka on kasvanut Englannissa.
• Ulkomaalaiset maahan pysyvästi asettuneet. Koulutus halutaan antaa paikallisen kielen sijaan englanniksi, jotta lapset voivat myöhemmin valita itse, mihin maahan asettuvat. Toisinaan perhe tulee englanninkielisestä maasta, jolloin lapset voivat jatkaa koulunkäyntiään äidinkielellä. Näitä löytyy etenkin pienempien luokalta, mutta myös molempien lasten luokilta löytyvä libyalainen sisaruskatras voidaan laskea tähän kategoriaan.
• Kosmopoliitit koulushoppailijat. Perhe on lähtökohtaisesti monikulttuurinen, vanhempien tai toisen vanhemman työ sellainen, että perhe voi asua missä päin maailmaa tahansa. Asumisperusteena voi olla esimerkiksi se, että kohteessa on erinomainen koulu, jonne lapset halutaan. Pinskun kaveri Isabella on esimerkki tästä: isänsä on ruotsalais-saksalainen, äitinsä filippiiniläinen, syntymäpaikka on Hongkong, koulun takia asutaan Italiassa, yläasteen koittaessa perhe muuttaa todennäköisesti jonnekin, jossa on tarjolla laadukkaampaa opetusta (meidän koulun yläaste on pieni ja opetus ehkä vähän niin ja näin). Myös ilmasto voi olla hyvä peruste muuttamiseen*.
  

Koska koulu on maksullinen ja hinta mielestäni aika suolainen, tulevat monet lapset varakkaista perheistä. Meidänkin tuttavapiiriin sisältyy paikallisia suurtilallisia, aatelissukuja, kiinteistöillä, työllään tai perinnöllä rikastuneita. Mutta on niitäkin, jotka todella pitävät koulunkäyntiä investointina ja venyttävät penniä saadakseen lapsilleen hyvän koulutuksen. Eikä raha tai sen puute koulussa näy. Kukaan ei aja kouluun Ferrarilla mutta rikkaatkin voivat ajaa Fiatilla. Koulupuku tasoittaa pukeutumispaineita ja matkusteleminen on kaikille niin normaalia, ettei taas yhtä Afrikassa safarilla ollutta kadehdita tai ihmetellä yhtään.

Meidän lapsille tämä on tietenkin aivan upea mahdollisuus, jonka hyvät puolet lapset alkavat itsekin nähdä. Pinsku totesi toissapäivänä, että on onnekas saadessaan tutustua niin erilaisiin ihmisiin - jotka kuitenkin ovat samanlaisia. Että on kiva olla koulussa, jossa jokainen saa olla sellainen kuin on, eikä kukaan kiusaa vaan on pikemminkin hyvällä tavalla kiinnostunut toisen erilaisuudesta. Että kaikki ovat kavereita keskenään, kukaan ei jää yksin. Että vaikka ei juurikaan osaisi kieltä, pärjää, kun muut auttavat.

Huono puoli koulussa on, että moni on siellä vain käymässä. Tiiviiksi muodostuneet ystävyyssuhteet ovat vain väliaikaisia, luokkakaverit vaihtuvat useammin kuin kotimaassa, samoin opettajat. Juuri kun ryhmädynamiikka on huipussaan, vuosi loppuu ja muuttorumba alkaa. Mutta erään luokkakaverin äidin sanoin: "Tämä on pieni maailma. Taatusti nähdään vielä, kyläillään puolin ja toisin ja pidetään yhteyksiä". Juuri niin. Ihan mahtavaa!

* Tästä ajatuksesta jotenkin tykkään :)

Keittiömestarin erikoiset

En ole vähään aikaan muistanut kehuskella uusista saavutuksistani keittiörintamalla. Nyt siihen on erinomainen hetki, kun kaalilaatikko on uunissa paistumassa. Elämäni ensimmäinen. Ei ollut sekään niin vaikea kuin luulin, paitsi että kerran piti soittaa äidille ja varmistaa pari juttua. Toivotaan että kokeilu onnistuu, kyseessä on nimittäin Pinskun tälle päivälle tilaama ruoka - yksi lemppareista, joita täällä ollessa on saanut ihan liian vähän. Siis ei ollenkaan.

Pinsku pääsi nauttimaan myös toisesta suosikkiruuastaan eli poronkäristyksestä, jota raahasin Suomesta pari pientä säilyketölkillistä. Maksoi kentällä hunajaa, mutta oli sen arvoista. Ei paljon tarvinnut houkutella lapsia syömään sinä päivänä.

Aika läjä. Mutta herkkua.

Kotimaisia perinteitä on pidetty yllä myös leipomalla korvapuusteja, viimeksi sunnuntaina (no ei niitä kyllä montaa kertaa ole täällä tehty, mut näytti paremmalta ton sanan "viimeksi" kanssa). Nehän syntyy jo ihan lonkalta, hyviä oli ja meni kuin kuumille kiville. Maistuivat myös italialaisille kavereille, joten oisin todellakin taas ansioitettu joihinkin pikku bonuksiin ruokalähettiläänä toimimisesta.

Keittiömestarin uutuutena testasin pinaattilettuja. Niitä ei täältä saa, ja innostuin haasteesta siinä määrin, että hylkäsin heti alkumetreillä ajatuksen pakastepinaatista. Tehdään sitten kunnolla kun kerran tehdään! Homma alkoi siis pinaatinlehtien ryöppäyksellä ja lopputuloksena syntyi kasa maukkaita, aika räväkänvihreitä jättilettuja. Hyviä nekin oli, tosin lasten mielestä kaupasta saatavat on tietenkin parempia (huoh). Tällä tavalla valmistettuna ei kyllä mitään mitään ihan nopeinta arkiruokaa ole (vrt. mikrotus ja valmista tuli).

Lähtötilanne.

Edelleenkään en ole kokeillut karjalanpiirakoiden tekoa, hernekeittoa tai maksalaatikkoa. Jääkööt ne toistaiseksi, pärjätään vielä ilmankin. Sitä paitsi lasten makutottumukset alkaa selkeästi italialaistua: esim. parsa on kiivennyt ihan yhtäkkiä lempiruokien joukkoon. Toi uusi parsa on muuten hyvää ja sitä löytyy useita eri lajikkeita. Paikallisille ne onkin yhtä odotettuja kuin uudet perunat meille.

Tänä aamuna kävi katastrofi: kaurahiutaleet on loppu! Niitä lähdetään sitten metstästämään seuraavaksi. Toivotaan että onni on yhtä hyvä kuin puolukkahillon kanssa. Luultiin, että sitä saa vain Ikeasta, mutta löytyikin ihan meidän lähikaupasta, Esselungasta.

Katsotaan sisältyiskö seuraavaan ruokapäivitykseen jotain eksoottisempaa. Sain nimittäin italianopettajaltani tehtäväksi katsoa telkkarista kokkiohjelmaa nimeltä i Menu di Benedetta, siinä on kuulemma suht selkeää kieltä ja mahdollisuus ymmärtää hyvä. Enää puuttuu joku päivällä tuleva saippuasarja, niin meitsi alkaa olla kotirouvana jo aika pätevä...

Äitienpäivä

Italiassakin on tänään vietetty äitienpäivää, festa della mammaa. Meillä se tarkoitti aamiaista sänkyyn (à la Pinsku), mukavaa yhdessäoloa, fuusiolounasta (lue: edellispäivien tähteitä) ja fiinimpää päivällistä, yhtä kaverivierailua, yksiä kaverisynttäreitä, pientä vaatekaappien siivousta, korvapuustien leipomista ja vähän koulutehtäviä. Ja proseccoa, naturalmente!

Ihana aamiainen ihanalta tyttäreltä

Lapset ovat kyllä tulleet vanhempiinsa, mitä aikatauluihin tulee. Tajusivat eilen illalla aamulla odottavan deadlinen, ja lähtivät noin kymmenen aikaan askartelemaan, saaden teoksensa valmiiksi puoliltaöin. Mitäs sitä turhaan aiemmin stressaamaan, pienessä paineessa syntyy paremmin... Toisaalta, yleensä ovat askarrelleet lahjansa koulussa/päiväkodissa, mutta täällä ei koulussa ole tapana juhlia sen kummemmin noteerata, monista erilaisista kulttuuri- ja uskontotaustoista johtuen.

Kiva päivä oli, toivottavasti teilläkin. Ja koska sunnuntaita on vielä muutama tunti jäljellä - hyvää äitienpäivää!

Turut ja torit

Perjantaina saatiin päätökseen lasten koulun 5. jakso, joka olikin poikkeuksellisen lyhyt, vain kuukauden mittainen. Tällä kertaa kumpikaan luokka ei myöskään ollut valmistellut mitään ihmeellisempää esitystä, vaan end of unit -esittelyssä käytiin läpi jakson aikana tehtyjä kirjallisia töitä rauhaisasti lapsi-vanhempi-systeemillä. Eipähän tarvinnut äipänkään jännittää.

Patulla aiheena oli Public Spaces, Physical and virtual spaces provide people with opportunities to make connections and establish a sense of community, eli julkiset tilat, jotka tarjoavat ihmisille mahdollisuuden luoda suhteita ja yhteisöjä. Pohtivat muun muassa sitä, miksi julkisia paikkoja tai organisaatioita on olemassa, kuka niitä ylläpitää, miksi ne ovat tärkeitä ja niin edelleen. Enpä muista itse opiskelleeni koskaan vastaavaa. Jakso oli samalla hyvin kirjoituspainotteinen, lapset satuilivat monia tarinoita ja kirjoittivat niitä vihkoihinsa, Patu vielä Google Translaten avulla. Loppuhuipennuksena kokoonnuttiin picnicille Giardino Scottoon, koulun viereiseen puistoon, kera vanhempien, sisarusten ja luokkakavereiden. Taas tuli tiivistettyä tätä pientä ja sydämellistä kouluyhteisöä.

Picnicin teemat: hide and seek, herkut, helle ja hyvä fiilis.

Pinskun luokka käsitteli jaksossa teemaa The Market Place, Economic activity relies on systems of production, exchange and consumption of goods and services, eli talouden peruskäsitteitä. Kävivät tutustumassa maitotilalla alkutuotantoon ja yhden luokkakaverin äiti - entinen malli, nykyinen muotisuunnittelija - puolestaan kertoi, millaista luksustuotteiden tuotanto ja markkinointi on. Aika laaja skaala, sanoisin. Julkaisivat myös kaksi numeroa luokkalehteä, jota kauppasivat vanhemmille. Aiheeseen sopien jaksossa painotettiin matematiikkaa, murtolukuja ja prosenttilaskuja, jotka Pinsku sisukkaasti selvitti. Aika haastavia olivat, etenkin viime viikonlopuksi läksyksi tulleet laskut, joita pakerrettiin sunnuntai(-iltana, tietty) neljä tuntia.

Viikollahan täällä ei läksyjä tule, viikonloppuisin vakiohjelmassa on ollut 10-15 sanan spellingsit eli oikeinkirjoitustehtävät, jotka tuotti aluksi Patulle SUURTA tuskaa, nyt menee jo heittämällä. Tänä viikonloppuna Patulle lätkäistiin myös kertotaulut 7-9 ja extratehtävänä 50 x "I will behave in class" -kirjoitustehtävä, jonka koko luokka oli hankkinut riehuttuaan oppitunnilla. Kuvittelin, että tätä rangaistusmuotoa käytettäis lähinnä tyyliin Simpsoneissa, mutta täällä tapa on ainakin voimissaan... aika hyvä keino mielestäni, tuleepahan harjoitettua tuota käsialaa samalla.

Tekniikkansa kullakin.

Huomenna alkaa lukuvuoden viimeinen jakso, Patulla aiheena taiteet ja Pinskulla löytöretket. Siinä missä Suomessa aletaan jo koputella kesälomaa, täällä pakerretaan vielä Juhannukseen asti. Mutta ei noi kyllä vielä mitään lomaa kaipailekaan, niin on hyvä kaveripöhinä menossa. Kivaa, että koulussa on kivaa!

Harmaan sävyt

Vaikka otsikosta tuleekin hämäävästi mieleeni Fifty Shades -kohukirjasarja, jonka muuten juuri luin*, on se niin osuva että pidettäköön tuossa. Itse kirjasarja oli mulle pieni pettymys, kolmatta osaa tahkosin yli kuukauden kun en enää jaksanut innostua rasittavasta harlekiinimaisuudesta ja jatkuvasta toistosta**. Kysynpähän esmes että mitenniin toisen silmistä voi nähdä kaikki sen tunnetilat? Plaah.

No, harhauduin aiheesta. Halusin oikeastaan jatkaa viikko sitten aloittamaani (todnäk rasittavaa) paasausta siitä kuinka käsittämättömän*** kuuliaisia me suomalaiset ollaan. Musta on musta ja valkoinen on valkoinen, eikä siinä välissä ole mitään. Toisin on täällä. Tavallaan täälläkin on sääntöjä, mutta jos ne on tyhmiä, ne saa kyseenalaistaa. Niitä saa jopa rikkoa eikä kukaan (kai) useimmiten ole moksiskaan. Voi ihan hyvin vaikkapa ajaa kiellettyyn ajosuuntaan klo 7 aamulla kun liikennettä ei oo nimeksikään, kävellä punaisia päin jos autoja ei näy mailla halmeilla, pitää koiraa vapaana alueella jossa se on kielletty, jopa jättää verot maksamatta tai maksaa vaan osa niistä (nämä seurauksethan me tiedetäänkin)... mutta tiedättekö, mua ei rasita tämäkään puoli italialaisissa yhtään. Tykkään siitä, että ihmisille jätetään päätösvaltaa eikä kaikkea pakoteta ylhäältäpäin. Pientä anarkiaa on hyvä olla, kunhan muille ei koidu siitä kohtuuttoman suurta harmia.

Joustavuutta tämäkin. Työ alkaa 1. helmikuuta ja päättyy "kun työt on tehty"

En ole yksin huomioineni. Olen säilönyt itselleni tätä tätä Sitran strategisen designin johtajan Marco Steinbergin haastattelua ajatellen, että joskus vielä nostan sen esiin:

­"Suo­ma­lai­set us­ko­vat ole­van­sa re­hel­li­sem­piä kuin ita­lia­lai­set. Suo­mi on kui­ten­kin pit­kään ol­lut yh­den to­tuu­den maa, jos­sa ei ky­seen­alais­te­ta ei­kä kes­kus­tel­la. Ita­lias­sa ih­mi­set ovat jous­ta­via. Päi­vät ovat täyn­nä eri­kois­ti­lan­tei­ta, jot­ka vaa­ti­vat no­peaa rea­goin­tia ja so­vel­ta­mis­ta. Ja toi­sin kuin Roo­mas­sa, Hel­sin­gis­sä jään mel­kein jo­ka päi­vä au­ton al­le, vaik­ka mu­ka­na­ni oli­si lap­si."

Totta todellakin. Luulis tyypin tietävän mistä puhuu, jos on Roomassa kasvanut ja "mieleltään suomalainen". Saman huomion on tehnyt Italia-senseini Arkitehti, joka kirjoittaa:

"Italiassa tyhmien sääntöjen rikkominen on päivittäistä: miksi ihmeessä en voi jättää autoa ajoportin eteen, jalkakäytävälle tai invapaikalle vain viideksitoista minuutiksi? Kai kiellettyyn ajosuuntaan voi ajaa, jos katu on lyhyt tai ajaa peruuttaen? Kun katumme ajosuuntaa muutettiin tietöiden takia, olimme hämillämme siitä kummalle puolelle katua me nyt joutuisimme pysäköimään. Soitimme paikalle kaupunkipoliisin, joka kysyi että ettekö te nyt voi sopia siitä keskenänne?"

Kuulostaa tutulta. Täällä ollessa olen alkanut tajuta, kuinka ahtaat normit meillä suomalaisilla on. On oikea ja on väärä, eikä niistä juuri keskustella. Toimitaan vaan kuten on opetettu ja ollaan hiljaa vaikka hommassa ei olis mitään järkeä. Kuuliaisuudessa ei sinänsä tietenkään ole mitään pahaa, mutta se että suhtautuu about kaikkeen nipottaen ja asettaa itsensä muiden yläpuolelle, koska tekee kaiken oikein, se vasta on turhauttavaa. Tilannetajun treenaaminen vois tehdä meille hyvää.

Käyköhän tässä niin, että se mun odottama kulttuurishokki iskeekin vasta kun on palattu Suomeen?****

* Wohoo, mä siis luen taas!
** Joku vois sanoa että tee ite parempi. Ehkä teenkin.
*** Tähän Jope Ruonansuun sivupersoona-äänellä "ärsyttävän" (sivupersoona on nyt jäänyt päälle kun Patu hokee koko ajan näitä)...
**** Ja siihenhän on vielä aikaa, jess.

Treffitohtori

Ois iso sääli lähteä täältä jo yhden vuoden jälkeen, kuten alunperin oli tarkoitus. Monestakin syystä, mutta lasten kannalta eniten siksi, että nyt eletään todellista kaverielämän kukoistuskautta. Seuraelämää tältä viikolta:

Maanantaina jäätiin koulun jälkeen Giardino Scottoon, kuten on ollut tapana nyt kun kelit on taas mukavan lämpimät. Kivaa tässä on se, että monet koulukaverit tekevät samoin eli lapset saavat riehunta- ja leikkiannoksensa heti koulupäivän päätteeksi. Vajaan tunnin viiletyksen jälkeen multa tultiin kainosti kyselemään pääsiskö Laura ja (Pinskun luokan) Edoardo G. vielä jatkamaan leikkejä meille. Mikäettei, sanoin. Vaan kuinka ollakaan, mukaan tarttuivat myös Parsa ja ekaluokan Massimo. Kyllähän meille mahtuu, mutta meno oli vähän vauhdikkaampaa kuin ajattelin. Mut ihan jees silti.

Leikkejä Lauran synttäreillä pari viikkoa sitten

Tiistaina leikittiin vaan hetki puistossa, jotta ehdittiin ajoissa kauppaan (keskiviikkona oli pyhäpäivä ja täälläkin harvinaista kyllä kaupat kiinni).

Keskiviikkona oli vapaapäivä ja se toukokuun 1. päivän lounas, jonne osallistui taas kasa kavereita.

Golfpallojen kerääjät keskiviikkona

Torstaina jäätiin puistoon taas noin tunniksi, jona aikana Pinsku, Azzurra ja Naita kuvaili leffan ja Patu ja Sergio kiipeili pitkin puita ja puiston muureja.

Tänään perjantaina puistossa oli taas varsinaiset megatreffit, joiden päätteeksi Emma tuli meille yöks ja (Patun bestis) Edoardo T. siihen saakka, kunnes äitinsä pääsee töistä.

Patu ja Edo Scotto-puistossa

Treffit on sovittu myös huomiselle lauantaille, mennään Patun kanssa käymään Parsalla iltapäivällä. Jossain vaiheessa iltapäivää Emma taas lähtee kotiin.

Sunnuntaina taidetaan joutua olemaan ihan keskenämme, mutta maanantaina lapset on lähdössä Edoardo G:n ja pikkusiskonsa Gretan luokse suoraan koulusta...

Olen tästä kaikesta äärettömän iloinen. Lapsille kaverit on tärkeä juttu ja samalla kehittyy kielitaito. Patu ei edelleenkään suostu puhumaan kuin 1-2 henkilön läsnäollessa, mutta silloin se kyllä pulputtaa kuin papupata. Itsellenihän tämä treffishow tarkoittaa toisinaan aikamoista järjestelyä, mutta onneksi nyt ei taas ole ajasta pulaa. Lapsetkin tuntuvat sopeutuneen täkäläiseen käytäntöön, eli yksinään ei liikuta minnekään, vaan vanhemmat sopii tapaamiset ja kuskaa lapset sinne.

Parin viikon päästä muksut tosin pääsevät meistä eroon vähän pidemmäksi aikaa, kun lähtevät viikoksi Sveitsiin, Verbieriin kouluretkelle. Toivotaan että sukat ja kalsarit vaihtuu tällä kertaa... Itsehän olen kehittynyt jo sen verran, että nyt napanuoran venytys tuntuu jo paljon helpommalta eikä mua juurikaan epäilytä viihtyvätkö reissussa.

Tälle lukuvuodelle tuli vielä toinenkin koulureissu, kesäkuun alussa Gardajärven vieressä olevaan Gardalandiin. Koko perhe on kutsuttu mukaan, mutta isot saa lähteä ilmankin. Ja arvatkaa vaan, mikä oli toive meidän lasten suusta: "ette tuu mukaan"! Sillälailla.

No, onpahan sitten kahdenkeskeistä laatuaikaa tiedossa. Ehkä mekin voitais merimiehen kanssa mennä treffeille tai jotain :)

Viini on viisasten juoma

Mielikuvat pitävät paikkansa: täällä viinimaassa alkoholia käytetään usein, mutta kohtuudella. Eilisten vappubileiden juomatarjoilu oli runsas, ja viiniä taisi olla kaikkien aikuisten lasissa - niin autoilijoiden kuin apukuskienkin. Santsattiinkin, mutta tietenkään kukaan ei ollut edes lähimaillakaan kännissä.

Degli Azzoni Avogadron tilaviinit

Suomessa käydään aika-ajoin keskustelua siitä, onko oikein nauttia alkoholia lasten silmien edessä. Kysymyksenasettelu korpeaa mua suuresti, sillä se sisältää mielestäni piiloajatuksen siitä, että alkoholin juominen johtaa aina (vähintäänkin keskivahvaan) humalatilaan, jolta lapsia tottavie pitää suojella. Mutta entäs ne aikuiset, jotka oikeasti pysyvät kohtuudessa? Lasillinen tai kaksi ruoka- tai seurustelujuomana antaa taatusti fiksumman kuvan alkoholin sopivasta käytöstä kuin totaalipiilottelu ja salajuopottelu. Italialaisille tämä on päivänselvää.

Alkoholin oston ikäraja on nettilähteiden mukaan* täällä 16 vuotta. Jo tätä nuoremmat saavat juoda viiniä aikuisten seurassa, jopa ravintolassa. OMG sanois se tiukan linjan keskustelija. Se, minkä italialaiset taitavat suomalaisia paremmin, on oikeaan aikaan lopettaminen. Ja jos joku ei tuota itse ymmärrä, pitävät kanssaihmiset siitä kyllä huolen. Todistettiin tämä uutenavuotena, kun naapuripöydän italialaisseurue intoutui korkkaamaan vodkapullon - ylläripylläri venäläisten tsemppaamana. Pöydän ikähaitari oli arviolta 16-80 vuotta, mukana yksi pikkulapsikin. Vodkan juonti sallittiin miehille, nuorillekin, mutta kun nuoret tytöt olivat ottamassa osaansa, alkoi tehokas kulmien kohottelu ja paheksuva keskustelu. Vanhemmat herrat taisivat kumota toisenkin lasillisen, mutta nuorilla (sekä tytöillä että pojilla) homma stoppasi siihen. Lähtiessään pöydästä jättivät jälkeensä lähes täyden vodkapullon lisäksi myös noin puolillaan olleen viinikarahvin. Ei ois tainnut Suomessa onnistua.

Tieto suomalaisten holhoavasta yhteiskunnasta puhuttaa täälläkin. Lasten synttäreillä, viinilasillisen äärellä (OMG) meille esitettiin kysymyksiä siitä, miltä tuntuu kun niin moni asia sanellaan eikä ihmisille anneta vapautta päättää asioista itse. Vähentääkö se maalaisjärjen käyttöä? Tekeekö se joustamattomammaksi? Ahdistaako? Kyllä, kyllä, kyllä. Ei mikään ihme, että italialainen kansanluonne tuntuu paljon iloisemmalta kuin meikäläinen. Eihän me lähtökohtaisesti osata tehdä mitään oikein.

Liikennekulttuurin suhteen me suomalaiset ollaan mielestäni kuitenkin sopivasti tiukkapipoisia. Turvavöitä käytetään eivätkä alkoholi ja ajaminen kuulu yhteen. Täälläkin virallinen promilleraja on 0,05, mutta eipä kukaan taida lasillisiaan laskea. Tosin kuten edellä on todettu, niitä ei yleensä ole sitä yhtä-kahta enempää, mutta merimies on todistanut sellaistakin tilannetta, jossa kanssajuhlija oli ottanut selvästi tätä reilummin, ja hyppäsi silti rattiin. "Mitä jos ajat vaikka jonkun lapsen päälle" -henkisiin vastusteluihin vastasi: "Mitä ne tekee ulkona tähän aikaan!?". Kannattaa siis olla varovainen kun yömyöhään maanteillä taivaltaa. Onneksi ei ole ollut tapana.

Juomakulttuurista vielä sen verran, että pizzan kanssa kuuluu kuulemma juoda olutta, sanoi italianopettajani. Birrerioita eli olutbaareja löytyy vähän sieltä täältä, mutta siiderit eivät juuri täkäläisiin valikoimiin kuulu (eivätkä kaljamahat katukuvaan). Terdekauden kesäinen drinkki on sen sijaan Aperol Spritz: proseccoa, kivennäisvettä ja bitteriä sisältävä mieto juoma. Tän pidemmälle alkoholiopinnoissani en vielä olekaan päässyt, mut eipä juuri ole tarvekaan. Nää chiantit riittää mulle mainiosti. Omnom.

* Hirveesti ei oo tullut tarve testata tuota

Maalla

Saimme kutsun toukokuun 1. päivän lounaalle (meikäläisittäin vappulounaalle siis) lasten koulukavereiden vanhempien omistamalle tilalle. Eikä kyseessä ollut mikään pahainen maatalo, vaan juuri Chiantin alueen sisäpuolelle sijoittuva upea Le Sodole Country Resort & Golf, jossa kelpaisi viettää pidempikin aika: uima-altaineen, kuntosaleineen, rangeineen ja puttauspaikkoineen, vihreine niittyineen ja saunoineen paikka täyttää vaativammankin matkaajan tarpeet. Ja kaikki tämä puolen tunnin ajomatkan päässä Pisasta. Pakettiin sisältyy tietenkin - Italiassa kun ollaan - loistava ravintola ja tilan omat viinit. Perfetto!

Peltomaisemaa toscanalaisittain

Tänään koolla oli nelisenkymmentä henkeä käsittävä koulukavereiden ja vanhempien iloinen ja puhelias joukko. Lapsilla oli kerrankin tilaa temmeltää ja puuhastella, vanhemmilla mahdollisuus nauttia rauhassa kolmen ruokalajin buffetlounaasta ja tilan tarjoamista viineistä, joita kuulemma Suomeenkin tuodaan. Opimme myös, että perinteisesti vapunpäivänä kuuluu nauttia papuja ja pecorinoa ja retki maaseudulle, rannalle tai vähintäänkin picnic puistossa on juurikin oikea tapa viettää päivää. Kyllä me ollaan niin skenessä, että!

Rosee-viini kuuluu täälläkin kevääseen. Vasemmalla
papuja ja pecorinoa. Ja muita antipastoja. Nam!

Vaikka päivä oli pilvinen ja lähtiessä alkoi ripotella vähän vettäkin, oli lämpötila lähes hellelukemissa. Saimme taas uusia tuttavuuksia ja nelisen tuntia vierähti nopeasti. Niin oli kivaa, että kukaan ei kaivannut Suomen vappuhulinoita.

Eilen hankitut vappupallotkin oli tänä vuonna italialaista mallia:

Vappupalloja koulumatkan varrelta

Ei paha päivä ollenkaan. Ja huomenna on jo torstai!