Pinskun 10-vuotispäivä alkoi aamiaistarjoilulla sänkyyn, kuten sankari toivoi. Samalla roudattiin paikalle vino pino lahjoja - mummit ja kummit eivät päässeet synttärikahveille kuten yleensä, mutta lahjat löysivät kyllä perille. Paketeista paljastui niin Monster High -tarvikkeita, koruja, ompelutarvikkeita kuin manga-piirustustarvikkeitakin, kukkaro sai myös täytettä ja kevään mittaan lähdetään vielä 10-vuotis-äiti-tytär-matkalle Pariisiin. Erinomainen startti päivälle siis.
 |
| Siitä se juhla sitten lähti. |
Sitten alkoikin kuumeinen hyörinä, sillä iltapäivällä olivat vuorossa kaverisynttärit. Kutsut olivat lähteneet molempien lasten luokille, yhteensä parillekymmenelle lapselle. Kauniisti toivottiin myös RSVP:tä torstaihin mennessä ja ilmoitettiin, että vanhemmat ovat tervetulleita 16:30 jälkeen. Perjantaiaamuun mennessä ilmoittautumisia oli tullut kaksi, ja iltapäivällä sentään vielä muutama lisää, kun varovasti asiaa tiedustelin. Vähän silti jänskätti että moniko oikeasti olisi tulossa. Ja monelta. Kun ei näistä italialaisista koskaan tiedä.
Eka vieras saapui sovitusti ennen bileiden alkua, seuraava pian kolmen jälkeen. Sitten tuli kolmas, ja pian neljäs ja viides - sisarukset - ilmoittamatta. Kuudes tuli neljän maissa, seitsemäs italiantuntiensa jälkeen vähän myöhemmin, kahdeksas uintitreeniensä jälkeen ja yhdeksäs soitti puoli viideltä, että käviskö että tullaan puoli kuudelta. No. Kävihän se.
Discoiltiin ja leikittiin tyynysotaa ("meillä ei oo koskaan ollut näin kivaa kenenkään synttäreillä"), avattiin lahjoja ("iiiihania!") pelattiin pleikkaa ("pojat vaan pelaa, plääh"), leikittiin legoilla ja littlest pet shopeilla ("tooosi kivoja leluja teillä"), suututtiin vähän ("toi sano mua tyhmäksi"), katsottiin Harry Potteria ("tän ohjaaja kävi meidän koulussa viime vuonna puhumassa"), kärsittiin kipeästä vatsasta ("Mathildella on kurja olo"), jossain välissä muistettiin syödäkin ("nää kakut on älyttömän hyviä"), laulettiin paljon onnea vaan englanniksi, kiinaksi, suomeksi ja italiaksi, puhallettiin kynttilät. Meluttiin, naurettiin, juostiin, riehuttiin, halailtiin.
Vanhempiakin alkoi saapua neljän korvilla. Lopulta meidän keittiö oli täynnä väkeä (kahdeksan vanhempaa ja yks 1-v pikkusisko), puheensorinaa ja hyvää tuulta. Itsellehän kuvio tarkoitti päätöntä sinkoilua sinne tänne, mutta silti oli tosi hauskaa. Suomessa kahvia olis mennyt vähintään pannullinen, täällä puolikas, teetä enemmänkin, kenellekään en (ehtinyt) tarjonnut santsikuppia, mutta hyvin näyttivät viihtyvän silti. Kakku maistui, mokkapalat saivat ylistystä, cocktail-tikut hävisivät viimeistä myöten ja niin edelleen. Sovittiin hiihtotreffejä ens viikonlopulle Abetoneen, jaettiin näkemyksiä koulusta ja sen hassusta rehtorista, italialaisista (myös italialaisten itsensä kesken), elämästä expatina, matkoista, kokemuksista vuosien varrelta, kulttuurieroista, kaikesta. Ihan huipputyyppejä nuo vanhemmat.
Ekojen vieraiden lähtiessä noin seitsemän pintaan (niin, ne juhlathan oli virallisesti 15-17), lasten meno rauhoittui aika lailla ja meikäläinenkin ehti istahtaa keittiöön vähän pidemmäksi aikaa. Merimies oli siihen asti kantanut päävastuun mainion seuramiehen virasta, mut nopeasti mäkin pääsin kiinni juttuihin ja voi että oli hauskaa. Lopulta korkattiin tuliaisiksi tuotu viinipullo eikä jutut siitä ainakaan huonontuneet.
Viimeistenkin vieraiden lähdettyä kahdeksan jälkeen, vetäytyi päivänsankari huoneeseensa itkemään. Minä huolestuneena perään, mutta huojentuneena kuuntelin, kuinka itku johtui siitä, että "nää oli NIIIIN kivat synttärit". Parempi itkeä sitä kuin huonoja, kuitenkin.
Vaikka illalla oli veto totaalisen veks (ja tämä päivä mennyt toipuessa), oltiin kaikki tyytyväisiä. Hienot juhlat hienolle ihmiselle. Niin paljon onnea ja iloa, ystävällisyyttä ja lämpöä. Paljon upeita muistoja. Taas kerran todettiin, että kyllä kannatti lähteä tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti