Koska juhlat osuivat keskelle viikkoa, päädyttiin hillittyyn juhlistamiseen hyvällä ruualla. Tuoreista tomaateista tehtyä keittoa tuoreen patongin kera, katkarapuvoileipiä ja jälkkäriksi kaakaovanukasta mansikoilla. Kuuluivat kategoriaan "lempiruuat". Tosin jälkkäri meni sikäli mönkään että meidän lähistön ihana, sisilialainen leipomo ja sen sydämellinen omistajatar Carmela oli jo sulkeneet kun mentiin herkkuja hakemaan, ilmeisesti päivän leivonnaiset oli saatu myytyä jo. Mutta onneks tien toisella puolella on sellanen pikkuputiikki tyyliin italialainen Siwa (mutta ei tietenkään mikään ketjukauppa), josta löytyi ihan kelpo ainekset sieltäkin. Ja taas juteltiin mukavia, myyjäsetä (jonka nimeä en poikkeuksellisesti tiedä), kyseli että ollaanko me (niitä) suomalaisia. Kieli kuulostaa kuulemma vaikealta, mitään ei ymmärrä ja sellasta "kappakapparappakappa" tyylistä molotusta hänen korvaansa, sanoi signore hymyillen :)
Mutta joo, ruuanlaitossa kaikki meni hyvin siihen asti, kun alettiin kasaamaan noita leipiä. Merimies totesi, että katkaravut on toki kuorittuja, mutta näköjään ei keitettyjä kuten Suomessa. Johon minä, että "ai ne pitää keittää". (Huoh, tätä mun keittiötietämyksen tasoa.) Samaan aikaan soi ovikello ja Rossella tuli hakemaan Edoardoa kotiin. Kysäistiin siinä sitten ohimennen että onko tosiaan näin, että täällä pakastekatkaravut ei ole keitettyjä. Rossella siihen, että certo, ja kertomaan lonkalta hyvän reseptin. Katkikset toviksi pannulle öljyn ja valkosipulin kanssa, mukaan vähän yrttejä ja loraus valkoviiniä, tarjoillaan esimerkiksi spagetin kera... eleet tukivat esitystä ja kaikesta huokui, että kysymys on rakkaasta aiheesta.
 |
| Nää ravut on kyllä ihan eri kerralta, ravintolaillalliselta Pompeijissa. |
Ja niinkuin sitä ei olis tiennyt, että italilaliset ja ruoka nyt vaan matchaa yhteen. Saman olen toki huomannut aiemminkin paikallisten kanssa keskustellessani, mutta edelleen ruokaa kohtaan tunnettu intohimo jaksaa ihastuttaa suuresti. Tuokin pitkän päivän tehnyt juristi ilahtui silminnähden, kun päästiin keskustelemaan tästä sydäntä lähellä olevasta aiheesta. Kuten netti kertoo: "Italialaiset rakastavat ruokaa. Ei ainoastaan syömistä, vaan myös kaikkea sitä, mikä tekee ateriasta nautittavan: tinkimätöntä hartaudella kokkaamista, kiireetöntä yhdessäoloa, kiihkeitä pöytäkeskusteluja, laatuviinejä, perheen ja ystävien kaivattuja kohtaamisia, arjen juhlaa." Davvero. Eipä silti, niin kyllä minäkin.
Totesinpa taas kumminkin, että pikkusen on meikäläisellä kirittävää vielä tällä ruuanlaiton saralla. Onneks mulla on toi taitava aviomies, jo kymmenettä vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti