Pronto soccorso

Voi pojat, mikä aamu! Ois toki pitänyt arvata, että gradun naputtaminen yhteen asti yöllä ja aamuinen herätys karvakuonolta kuuden jälkeen ei ylipäänsäkään anna parhaita mahdollisia eväitä tulevalle päivälle. Mutta kun siihen yhdistetään kaksi tappelevaa jälkeläistä ja joko yhteenoton seurauksena tai muuten vaan yhtäkkiä ilmaantuva sietämätön niskakipu, on cocktail luonnollisesti vieläkin herkullisempi.

Vaikka koenkin olleeni aamuisen kärsimysnäytelmän suurin uhri, saattoi Patulla kuitenkin olla vielä hitusen tukalammat paikat. Pää oli tosiaan niin jumissa että katse oli tiukasti oikeaan päin ja kääntämisyritykset saivat aikaan itkunsekaisen huutomyrskyn. Pohdi siinä sitten, mitä tehdä. Esittääkö jätkä vaan, onko kyseessä nukkumisesta jumiutunut niska, tapahtuiko tappelussa joku niksahdus vai mitä kummaa se voi olla? Vaihtoehtoja pähkäillessäni saatettiin kuitenkin Pinsku kouluun ja käytiin samalla ilmoittamassa Mr Thomasille kenopään kanssa, että sorry vaan, tuli pieni suunnitelman muutos - me taidetaan nyt (viimein) hakea jotain apua.

Melkein vip-passi.

Koska emme vieläkään ole saaneet terveyhdenhuoltoasioita kuntoon, marssittiin herran kanssa jo toistamiseen läheisen Ospedale Cisanellon päivystykseen. Tai ensiapuun, mitä näitä nyt on. Matkalla kiittelin taas saamattomuuttani, sillä tiedän suurinpiirtein mitä pitäisi tehdä, mut en vaan ole saanut aikaiseksi selvittää hommaa kunnolla. Käsittääkseni meidän pitäisi käydä ilmottautumassa jollekin paikalliselle terveydenhuoltoviranomaiselle ja sitä ennen hankkia codice fiscalet eli henkilötunnusta vastaavat koodit mulle ja lapsille (merimiehellä sellainen on) ja terveysviranomaisen luona valita listasta perhelääkäri, joka palvelee meitä seuraavan vuoden ajan. Vuoden jälkeen lekuria voi tarvittaessa vaihtaa. Aivan liian vaikea kokonaisuus meikäläiselle selkeästi, ja usko hyvään tuuriin vahva, kun on jäänyt tekemättä. Onneksi alle 14-vuotiaat voi kuitenkin raahata tonne sairaalaan ilmaiseksi, joten apua oli sentään saatavilla tähän akuuttiin ongelmaan.

Systeemi on kyllä ihan näppärä. Sisään selvittyämme (sisäänkäynnin ovi oli rikki, ovessa lappu joka neuvoi jotain, tovi jouduttiin etsimään korvaavaa sisäänkäyntiä) astelimme vastaanoton jonoon päästäksemme ensimmäiseen arviointiin. Italian ja englannin sekoituksella ja vieressä nököttänyttä potilasta osoittelemalla homma tuli sen verran selväksi, että saatiin keltainen prioriteettikoodi, ei ihan vip-passia mutta siitä seuraava kuitenkin, ja ohjeet siirtyä lasten ensiavun puolelle. Koodeja on viisi erilaista, punainen tarkoittaa hengenvaaraa ja välitöntä hoitoonpääsyä, keltainen sitten sitä vähemmän vaarallista mutta silti mahdollisesti kriittistä, vihreä pikaista vaikkakin punaisen ja keltaisen jälkeen tapahtuvaa pääsyä, sininen sellaista jossa voi jo hetken odotella ja valkoinen sitten pahnanpohjimmaisena sellaista käyntiä, jossa odotusaika voi venyä melkoisen pitkäksi.

Eikä meidän kauaa tarvinnutkaan odotella, kun tutkimushuoneen ovi aukesi. Vaihdoin kielen tässä vaiheessa suosiolla englanniksi, muuten ois jääneet taustatiedot vähän turhan hatariksi ja arvailujen varaan. Parin lääkärin (tai lääkärin ja opiskelijan?) voimin sitten selvitettiin mistä on kyse ja tutkittiin mikä on herran kunto. Kipulääkkeen antamisen jälkeen piipahdettiin röntgenissä, jossa - onneksi - todettiin, että kaikki on kunnossa. Kunhan oli ensin ihailtu puolenkymmenen työntekijän voimin Patun vaaleaa tukkaa ja sinisiä silmiä sekä suomalaisten ajotaitoja teemalla "Räikkönen". Mutta kyseessä oli siis ihan normi venähdys tms., muistan kyllä itsekin joskus (kauan aikaa sitten) kärsineeni moisesta. Epikriisissä hoidon prioriteettiastekin oli tipahtanut jo vihreäksi, ja hoito-ohjeet olivat sellaiset, jotka olisin aika hyvin osannut arvata ilman käyntiäkin: särkylääkettä, lämmintä käärettä ja uudestaan lääkäriin jos pahenee. Well, tulipa ainakin tutustuttua puolitoista tuntia italialaiseen sairaanhoitosysteemiin silleen vähän syvemmin.

Eurooppalaisella sairaanhoitokortilla käynti oli maksuton, mitä nyt röntgenkuvista piti 10 euroa pulittaa. Paluumatkalla kiinnitin huomiota sairaalan parkkipaikalla parveileviin, afrikkailaista alkuperää oleviin nuoriin miehiin, joita näkee täällä about jokaisella isommalla parkkiksella yrittämässä tienata muutaman lantin tyhjiä paikkoja autoilijoille osoittelemalla tai nenäliinoja, sateenvarjoja tms. kaupittelemalla. Mielessä kävi, että elämä ON epäreilua. Tässä me vaan käsittämättömän pienillä kustannuksilla haetaan huippuhoitoa pieneen venähdykseen, kun toisilla ei ole minkäänlaista instituutiota tukemassa edes päivittäisen leivän saamista. Lieneekö edes ihmisarvoista majapaikkaa. Sanoisin muodikkaasti sen suurempaa analysoimatta, että on lottovoitto syntyä Eurooppaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt taidan kyllä olla päikkäreiden tarpeessa.