Saavutettu etu

Lasten ollessa jo kouluikäisiä, on hyvin nukkumisesta tullut uudestaan saavutettu etu. Nykyisin sitä osaa arvostaakin ihan eri tavalla kuin ennen lapsia - jännä juttu.

Järkytys olikin suuri, kun viime yö meni aika lailla rumbaten. Jostain syystä koko perhettä on joululoman jälkeen vaivannut kyvyttömyys mennä riittävän aikaisin nukkumaan. Nuorisokin on ottanut tavakseen kukkua lähemmäs yhtätoista, mikä tarkoittaa maksimissaan yhdeksän tunnin unia. Niillä pärjää tovin, mutta jossain vaiheessa väsymys alkaa näkyä. Niin kuin eilen. Pinsku oli koulumatkalla kiukkuinen kuin ampiainen ja Patu puolestaan känkkäsi illalla, kun kampesimme lapset väkisin sänkyyn ennen yhdeksää. Just silloin ois nimittäin tullut inspiraatio rakentaa junarataa ja levittää kaikki muutkin lelut. Lopulta herra kuitenkin simahti - mielenosoituksellisesti "muumiona" ja kaikki valot päällä. Mutta nukahti kuitenkin vähän aiemmin kuin yleensä.

Muumio unessa.

Auvoa kesti puoli yhteen saakka, jolloin esiteini tuli herättämään mut, koska oli "kuuma ja jano". Ymmärrykseni näitä valtavia vaivoja kohtaan oli suhteellisen pientä, mutta kävin silti kuuliaisesti hakemassa lasin vettä kaks kerrosta alempaa ja kääntämässä neidin tyynyt toisinpäin. Ei vissiin auttanut, kun noin puolen tunnin päästä tyttö hiippaili uudestaan yläkertaan. En jaksanut edes kuunnella, mikä oli vikana vaan komensin väliin nukkumaan. Ja käänsin kylkeä.

Seuraava herätys oli paria tuntia myöhemmin, kun yläkerrassa poikkeuksellisesti nukkunut koira näki jotain jännää unta ja mekasti ainakin mut hereille. Sitten seurasi vajaan tunnin rauhaisa jakso, joka päättyi järkyttävän ukkosmyrskyn jylinään. Taas ylös, kaks kerrosta alas ja sähköjohtoja irrottelemaan. Hetkeksi sänkyyn, tipahdus uneen, ja herääminen siihen että auki olleet ikkunaluukut hakkaa ihan hulluna seinään. Merimieskin havahtui tässä vaiheessa ja alkoi sulkemaan luukkuja, mä kipitin kellariin katsomaan onko vesi tulvinut sisään saakka. Ei ollut.

Spanieli hermoili ukkosta loppuyön, mä torkahtelin. Aamulla olikin sitten tosi reipas ja virkeä olo (no ei). Vesisadekin jatkui niin, että otettiin lasten kanssa bussi tuo pari hassua pysäkinväliä, kun muuten oltais oltu ihan läpimärkiä koululle päästyämme. Arno on taas ääriään myöten täynnä ja kaikkialla märkää, likaista, ankeeta. Pöh.

Tällä hetkellä olen taas superhyperonnellinen, että saan järjestää päivän aikataulut parhaaksi katsomallani tavalla. Ei ole pakko rehkiä, jos ei irtoa. Sadekin onneksi taukosi, joten eiköhän tästä ihan hyvä päivä tule lopulta. Etenkin kun sain loistavia uutisia gradurintamalta - homma etenee. Mä ehkä valmistunkin joskus!!!