Korkean paikan leiri (osa 2/2)

Pakko tunnustaa: tein virheen. Minä. Tein. Virheen. Siinä vaiheessa, kun joulusuunnitelmat oli vielä suuntaa-antavia, menin buukkailemaan muutamia hotelleja vuodenvaihteeksi, just in case. Aikeena oli perua ne hyvissä ajoin ennen varausmaksun lankeamista, mutta kuinka ollakaan, yhdessä neljästä peruminen ei ollutkaan maksutonta. Ai että olin tyytyväinen itseeni (not)!

Merimies suhtautui ongelmaan onneksi tyynesti ja totesi vaan, että näin oli sitten varmaan tarkoitettu. Ainakin meidän pähkäilyt Sveitsin-loman kestosta päättyivät siihen, eli allakkaan lyötiin siirtyminen Italian puolelle Val di Fiemmeen sunnuntaina 30.12. ja uuden vuoden vastaanottaminen 2 000 kilometrin korkeudessa sijaitsevassa hotellissa. Korkean paikan leirillä Dolomiiteilla keskellä ei mitään, hotellissa jossa oli tarjolla mm. karaokea ja venäläisiä erikoisuuksia, ja joka oli tavoitettavissa pelkästään kabiinihisseillä, paikassa jossa on tapahtunut parikin tuhoista hissionnettomuutta. Joopa.

Matkaan lähdettiin siis hieman epäileväisinä. Karttaa katsottuamme reititettiin matka Itävallan kautta, ja kun Liechtenstein oli lähes reitillä, päätettiin kerätä taas yksi kääpiövaltio plakkariin ja ottaa eka pysähdys siellä. Siirtyminen Sveitsistä kyseiseen, Euroopan neljänneksi pienimpään eli väkiluvultaan Kirkkonummen kokoiseen maahan tapahtui lähes huomaamatta. Autojen rekkarit oli eka muutos, joka pistettiin merkille, ja seuraavaksi oltiinkin jo pääkaupungin Vaduzin keskustassa. Jossa kieltämättä tuli tuttu ja turvallinen Kirkkonummi-olo. Ketään ei missään, mitään nähtävää ei missään (paitsi ruhtinaan linna ja pari muuta tönöä) jne. Muutamat postikortit kuitenkin lähetettiin ja kuvat otettiin, ja jatkettiin matkaa maan halki kohti Itävaltaa. Liechtenstein on niin nähty (ei millään pahalla, ei se huonokaan ollut).

Ruhtinaan linna ylhäällä, hallintorakennuksia alhaalla.
(Kirkkonummellakin on muuten komea kunnantalo.)

Dynaaminen Schaan eli Liechtensteinin suurin kunta.

Näkemämme Itävalta taas oli yhtä moottoritietä, vuorijonoa ja tunnelia. Ja koko ajan teki mieli laskettelemaan, suhteellisen inspiroiva ympäristö siihen hommaan. Innsbruck ohitettiin läheltä ja siellä olisi kieltämättä ollut mukava pysähtyä, mutta ei pystynyt kun piti ehtiä sinne saamarin (osoitteettomalle) hotellille klo 16:30 päättyvään check-iniin mennessä, löytää sitä ennen mystinen Cermisin kaapelihissi jostain Cavalesen kylästä ja etsiä autolle parkkipaikka.

Itävaltaa ja taas yksi tunneli.

Pessimisti ei pety, sanotaan. Cermis ja Sporting Hotel yllättivät meidät positiivisesti. Parkkipaikka löytyi ihan hissien juuresta, ystävälliset ihmiset opastivat eteenpäin ja ehdittiin hyvissä ajoin hotellille, jossa oli juuri alkamassa päivän sauna- ja uintivuoro, jonka jälkeen tarjoiltiin päivällinen, jonka jälkeen olikin mukava kellistyä vatsan viereen uinumaan.

Hotelli iltavalaistuksessa. Siinä ne lähistön valot sitten olikin.

Hotelli oli keskellä rinteitä, toki keskellä ei-mitään, vieressä vain toinen hotelli ja muutama mökki. Iltaisin koiraa lenkittäessä tuli ihan suomimökkifiilis, rauha jollaista ei vähään aikaan olla koettukaan. Päivisin rinteet oli toki italialaisittain tukossa, mutta siihenhän me ollaan jo totuttu. Mäet oli kyllä loistavat ja kun Pinsku jossain vaiheessa totesi, että: "Ei jaksa mennä tohon mäkeen kun se on niin lyhyt", kuitattiin että: "Joo sehän onkin vaan 1 500 m, että ei tosiaan". Pisin yhteen putkeen laskettu pätkä oli 8 km, se vasta oli herkkua se. Pari päivää meni rinteessä kuin hujauksessa, ja Patukin pääsi todella vireeseen, ei ois uskonut samaksi pojaksi kuin Sveitsin puolella. Nuoriherra oli mm. ekana ehdottamassa Abetoneen lähtöä heti kotiin päästyä.

Aurinkoa, lunta, mahtavia rinteitä. Voisin tottua.

Hotellikin oli oikein oiva. Ainoa pienenpieni miinus koettiin Uuden Vuoden aattona, kun illastettiin hotellilla venäläisten ja italialaisten puristuksissa. Hotellissa on joku venäläiskytky ja sitä myötä salissa oli pöydällinen vuodenvaihdetta tunnetusti reippaasti juhlivia naapurimaan kansalaisia. Ja pari pöydällistä yhtä italialalisperhettä, joka innostui äänekkääseen kilpalaulantaan näiden venäläisten kanssa. Toki ystävällisessä hengessä, mutta pari tuntia 90-100 db metelissä ei mitenkään kruunannut meidän ruokarauhaa. Oli meinaa hanurit ja kaikki kehissä. Että tanti auguri di buon anno vaan teillekin!

Ikävä kyllä nyt taitaa olla laulut tuolla vähän hiljasemmassa, epäilen nimittäin vahvasti että eilen onnettomuuteen joutunut seurue oli tätä samaa porukkaa tai joka tapauksessa ainakin samoilla hoodeilla kuin me. Rauha heidän sieluilleen.

Pienistä korvasäryistä huolimatta me saatiin kuitenkin vuosi vaihdettua mallikkaasti ja merimieskin muisteltavaa kun pääsi osallistumaan yölaskuun vuoren huipulta soihtu kädessä muutaman kymmenen muun reippaan kanssa. Spanielin onneksi taas paukut oli vuorella vähissä, joten aika rauhaisasti siirryttiin tähän vuoteen. Uudenvuodenpäivän laskujen jälkeen vetäytyi aurinkokin pilveen, joten keskiviikkoaamuna oli hyvä jatkaa taas matkaa. Kotiin.

Reissukoira kabiinissa.

Olihan meillä ihan huippuloma. Taas paljon sellaista, mitä voi kiikkustuolissa muistella. Lisäksi aikaa jäi vielä lomailuun kotonakin. Ja tulevien reissujen suunnitteluun... hotellivaraukset tehdään kuitenkin jatkossa merimiehen kanssa kimpassa. Just in case. Vaikka oli se sen arvoista, ehdottomasti.