Ennätyskurpitsaa katsomassa

Elokuussa kirjoitin paikallisista kyläjuhlista ja totesin, että nämä ovat meiltä vielä jääneet kokematta. Tilanne saatiin korjattua eilen, kun matkasimme Pontederan La Rottaan koulukaverin synttäreille. Ensin nautittiin upeasta kesäpäivästä buffet-lounaan, tilan viinien ja kakun kera, sitten siirryttiin kylän keskustaan paikallisille maatalousmarkkinoille. Ja nehän oli ihan mahtavat!

Alasia 8v ja ehkä paras maistamani kakku ikinä

Keskustan piazzalle oli roudattu kaikennäköisiä maatalouskoneita 1900-luvun alkupuolelta tähän päivään. Myynnissä oli paikallisten pientuottajien herkkuja, lapsille oli karusellinsa ja pomppulinnansa, ratsastuksensa ja mönkijäajelunsa. Myytävänä oli myös kaikennäköisiä kotieläimiä hanhista akvaariokaloihin, ja arvaahan sen että ainakin hamsteri olisi ollut kiva saada...

Patu ja Johnbruno mönkkäriajelulla. Ei kuulemma kulkenut tarpeeks lujaa.

Onhan ne söpöjä, pikkupossut.

Päivän huipentuma oli kisa Italian suurimmasta kurpitsasta: tänä vuonna voitto meni Chiantin alueella vaikuttavalle maanviljelijälle Stefano Cutrupille, jonka kasvattama kurpitsa saavutti ennätystuloksen 783 kiloa. Eikä ne muutkaan mitään kääpiöitä olleet, kun vaativat trukkikuljetuksen siirtyäkseen.

Kurpitsa, jolla on kokoa.

Väkeä oli kuin pipoa, muutama tuttu synttärikemujen ulkopuoleltakin*. Ainoa valittamisen aihe löytyi keleistä: (eräille) meinas tulla liian kuuma. Eikä ihme. Ajellessamme kotiinpäin kuuden tunnin synttäri- ja kyläjuhlarupeaman jälkeen, näytti auton mittari 28 astetta, kello kuusi illalla. Kyllä täkäläisten kelpaa - näkeehän sen kurpitsoistakin!

* Me aletaan olla NIIN paikallisia :P

Univormut

Kolmeen pisalaiseen kouluvuoteen mahtuu jo kaksi erilaista koulupukua. Tai oikeastaan kahdeksan, sillä normi- ja liikuntapuvut ovat erikseen ja näistä on versiot sekä kesä- että talvikauteen. Vaihdos tapahtuu suunnilleen marraskuun alussa ja maaliskuun lopussa.

Ekana vuonna poikien asuun kuuluivat harmaat shortsit tai pitkät housut (prässeillä), valkoinen tai sininen pikeepaita ja sininen college. Tyttöjen kesäasu oli ruudullinen mekko, talvella vaihdettiin harmaaseen ja alle puettiin valkoinen kaulus- tai poolopaita. Liikunnassa oli siniset shortsit ja pikeepaita, talvella collegepuku. Lisäksi varustukseen kuului tummansininen fleece. Sukkien tuli olla harmaat tai siniset, sukkahousujen valkoiset tai siniset. Kenkien mustat tai siniset, ei lenkkareita eikä saappaita. Vanhat kesäpuvut löytyvät ekan koulupäivän kuvista vuodelta 2012, talvipuvut marraskuun 2012 postauksesta ja kesäiset versiot liikuntapuvusta syyskuulta 2013.

Viime vuonna oli lupa käyttää vielä vanhoja univormuja, mutta pikeepaidat piti vaihtaa koulun logolla varustettuihin. Vuoden mittaan tilailtiin myös joitakin täydennyksiä vanhojen pieniksi jääneiden tilalle, joten vuosi vedettiin aika lailla hybridimallilla. Luultiin jo, että uusia ei tarvi hankkiakaan, mutta sitten meidän täällä olo venyi vielä vuodella, joten tänä vuonna jouduttiin sitten shoppailemaan taas oikein urakalla... ei oo meinaa mitään ihan markkinahintaisia noi vermeet, täällä (eli Firenzessä) on yksi koulupukutoimittaja joka velottaa esim. aika heikkolaatuisesta t-paitamallisesta pikeestä 18 € kun niitä saa kaupasta samalla hinnalla suunnilleen kolme, tai vähintäänkin yhden laadukkaan. Valitettavasti asiakaspalvelu on myös mallia sosialismi. Mutta minkäs teet.

Tänä vuonna liikunnassa käytettävä kesäkokonaisuus käsittää logolliset siniset shortsit, valkoisen logollisen t-paidan, siniset sukat ja lenkkarit. Viileällä voi vetää päälle vetoketjulla varustetun ohuen collegen. Talvella mennään muuten samoilla, mutta shortsit vaihdetaan logollisiin verkkareihin.

Esittelyssä kesäiset liikuntapuvut eli PE uniforms. Ja pari luokkakaveria.

Muina kuin urheilupäivinä yli 11-vuotiaat tytöt käyttävät sinistä vekkihametta ja valkoista pikeepaitaa ympäri vuoden. Talvella alle puetaan paksut siniset sukkahousut ja yläosassa lämmittää sininen logollinen neuletakki. Kengät piti valita kolmesta laadukkaasta, mutta hintavasta Geoxin mallista, joista yhdestä löytyi Pinskun kokoja. Kokonaisuus on kieltämättä siisti:

Tyttöjen kesävarustus ja neuletakki

Pojilla on nykyisin siniset shortsit tai talvella pitkät housut, valkoinen pikeepaita ja tarvittaessa sininen neuletakki sen päällä. Siniset sukat, Geoxin kengät. Koululaukun tulisi olla messenger-tyylinen eli olkalaukku, vaikkakin Pinsku on ainakin toistaiseksi saanut käyttää kesällä Suomesta hankkimaansa Fjällrävenin klassikkoa Kånkenia. Vaikkei koulukirjoja olekaan, on reppu kyllä ergonomisesti huomattavasti parempi vaihtoehto (toteaa mama, joka yleensä toimii kantajana aka kamelina).

Poikien kesävermeet neuletakilla lisättynä.

Yllättävän hyvin ovat lapset tähän koulupukuiluun sopeutuneet. Puolensa niissäkin on, eipähän tarvitse miettiä mitä tänään puettaisiin tai kinastella, kenellä on siisteimmät vetimeet. Tavallaan on myös hyvä opettaa lapsille kontekstipukeutumista - tilanteessa tilanteen vaatimalla tavalla. Ja kyllähän nämä yksityiskoululaiset erottuvat katukuvasta, vaikka myös italialaisilla ala-asteilla lapsilla on univormu. Sellaisena toimii omien vaatteiden päälle vedettävä hassu koulumekko (sekä tytöillä että pojilla), joita voi ostaa alkusyksystä lähes joka marketista ja myymälästä. Onneksi ei meidän, sentään. Westminsterin versioiden kanssa kun pystyvät elämään myös vähän muotitietoisemmat.

Vaikeuksia

Ei mene nyt tämä arkipalapelin kasaaminen niin kuin Strömsössä. Merimiehen työt ja lasten koulu rullaavat mallillaan, mutta mun elämä on vakavasti häiriintynyt yrityksistä järjestää lasten harrastuskuviot kuntoon, ja muutamasta muusta yllättävästä pikkuasiasta. Varmasti stressaan turhasta ja teen kärpäsistä härkäsiä, mutta parin viikon vääntämisen jälkeen alkaa jo vähän väsyttää.

Miksi sitten kaikki tämä vaivannäkö, kun aiemminkin on ihan mukavasti mennyt? Syystä että Pinskulla ei siis tosiaan ole ikäisiään kavereita koulussa, ja muutenkin kaksi parasta ystävää muutti pois; toinen Lissaboniin, toinen sentään vaan Piombinoon, mutta on sinnekin 1,5 tunnin matka. Yksinäisyyttä ehkäisemään keksimme harrastukset, ja kun lapsetkin (lue: Pinsku) tuntuivat viimein olevan valmiita italiankieliseen valmennukseen, päädyimme etsimään sopivaa tekemistä Pisan yliopiston pyörittämän urheiluseuran CUSin tarjonnasta.

Ensin haasteena oli tiedonsaanti. Syyskuun mittaan nettisivuja on kuitenkin päivitetty ja mun meilitiedusteluihinkin jopa vastattu. Seuraavaksi säädettiin urheiluharrastuksia varten vaadittua lääkärintodistusta. EKG:t saatiin viimein viime viikon torstaina (puoli koulupäivää siihen meni, mutta kaikki kunnossa!) ja siten pääsimme viimein testaamaan valittuja lajeja. Eikä edes kovin paljon myöhässä, sillä toiminta oli alkanut vasta saman viikon maanantaina.

Jiihaa! Ei vaadittu kuin yksi lääkärissäkäynti, yksi turha sairaalareissu, toinen onnistunut
sairaalareissu (eri sairaalaan) ja vielä todistusten nouto lääkäristä niin oli paperit kunnossa!

Perjantaina marssimme ohjeen mukaisesti paikalliselle urheilukentälle yleisurheilutreeneihin. Paikan päällä meidät kuitenkin ohjattiin odottamaan puoli tuntia, sillä Pinsku haluttiin sijoittaa isompien ryhmään, joka alkaisi vasta puoli kuusi ja kestäisi seitsemään (saamiemme ohjeiden mukaan treenit olisivat olleet klo 17-18)... eikä siinä mitään, ryhmä tuntui just sopivalta neidille ja lajikin nappivalinnalta. Eilen käytiin uudestaan treeneissä ja vaikka korkeushyppy olikin vaikeampaa kuin edelliskerralla treenatut juoksu ja pituushyppy, oli fiilikset edelleen mahtavat. Tätä lisää!

Korkeushyppyä maanantailta

Semmonen homma vaan, että se virallinenkin ilmoittautuminen pitäisi hoitaa nyt sitten asap kuntoon. Sunnuntaina CUS järjesti avoimet ovet esitellen alle 11-vuotiaiden toimintaa. Kävimme paikalla pyörähtämässä, lähinnä pohtien josko Patukin löytäisi oman lajinsa, ja ajattelimme että varmaan ottavat ilmoittautumisia vastaan samalla. Ja pah, kenenkään logiikkaan ei ilmeisesti mahtunut, että juurikin tuollaisissa tapahtumissa saattaisi se into syttyä niin, että ilmoittautumisen voisi tehdä heti. Noh, ystävällisesti kuitenkin neuvoivat tulemaan viikolla uudestaan ja kirjasivat käsin toimiston aukioloajat ja kaikki.

CUS Polidisciplinare eli eri lajeja yhdistelevä harrastusmuoto esitäytyi sunnuntaina

Eilen menin toimistolle riskillä heti sen auetessa klo 15, toivoen että ehtisin hoitaa homman niin, että olisin koululla hakemassa lapsia 15:45 mennessä. Juuei. Olin paikalla parikymmentä minuuttia etuajassa ja jonossa oli 11 ennen mua... ja kun luukku viimein aukesi, meni ensimmäisen asiakkaan käsittelyyn yli kymmenen minuuttia. Eikun tänään uudestaan. Tiistaisin toimisto on auki myös aamupäivisin, ja kun menin sinne heti yhdeksältä, oli edelläni vain viisi ihmistä, ja asioimaan pääsin vaivaisen puolen tunnin odotuksen jälkeen. Mutta.

Jostain syystä vaikuttaa siltä, ettei Pinskua voidakaan ilmoittaa siihen ryhmään, missä on nyt treenannut ja viihtynyt. Eikä mun italiantaito riittänyt ymmärtämään, että miksi. Englantiahan nämä ilmoituksia vastaanottaneet parikymppiset mimmit eivät puhuneet, joten pistän nyt kaiken toivoni paikalliseen kaveriini, jota pyysin asiaa selvittämään... huoh. Toivotaan, että saadaan asia selville pian. Masentavaa, ettei oma kielitaito sittenkään vielä riitä pärjäämiseen täällä. Ja kurjaa, jos Pinsku joutuu vaihtamaan ryhmää, kun on ehtinyt jo löytää kavereitakin.

Patu sen sijaan seilaa valintojen välillä eikä kuulemma "jaksa välttämättä treenata joka kerta". Asenne kohdillaan! Saattaapa olla, että keskitytään tänä vuonna vain esikoisen harrastuksiin ja kehitellään kuopukselle jotain omatoimista liikuntaa siinä ohella. Helpottais myös logistiikkaa, sillä luonnollisesti Patulle kaavaillut futistreenit on samaan aikaan kun Pinskun yleisurheilu, mutta toisella puolella kaupunkia... sanoinko jo, että huoh?!

Jännityksellä odotan, mitä ensi viikko tuo tullessaan, kun mun italiantunnit alkavat ja vievät pari tuntia keskeltä päivää tiistaista perjantaihin. Jotenkin on nyt niin uupunut olo näistä kaikista säädöistä, ja hermostus siitä ettei omat opinnot etene, että saattaa jäädä koko italia sitten kuitenkin väliin. Eikä siinä mitään, olen viime aikoina käyttänyt kieltä niin paljon, että käy ihan oppitunneista. Tosin kuten yltä kävi ilmi, on taidoissa todellakin vielä parantamisen varaa... noh, kattellaan.

Niistä muista ylläreistä vielä. Eilen huomasin, että jauhopussissa liikkuu. Niin liikkui naapuripussissakin, ja muutamassa muussa viljatuotteessa tai pahvirasiassa. Kyseessä on alle millin kokoiset ruskeat ötökät, paljas silmä ei riittänyt tunnistamaan lajia. Ehkä joku huonepunkki, olkipunkki tai homepunkki, mitä näitä nyt on. Eikun laajamittaiseen ruuanhävitykseen ja siivoukseen. Tilanne on nyt vakaa, mutta silmä kovana seurataan, tulevatko takaisin. Seuraavaksi otetaan retki Ikeaan ja hankitaan kuiville ruoka-aineille tiiviisti sulkeutuvat, kannelliset purkit...

Eikä siinä vielä kaikki! Spanieli on saanut anturansa auki ja linkkaa vasenta takatassuaan. Joku haava siellä on, mutta ihan selvää ei ole, mikä. Hoitoa on nyt annettu netistä löytyneiden ohjeiden mukaan ja näyttäisi siltä, että sidekin jopa pysyy (sisätiloissa) kohtuuhyvin paikoillaan. Toivotaan, että saadaan tassu pian kuntoon! Toisaalta, säästyypähän sitä aikaa säätää näitä lasten harrastusjuttuja, kun ei voi pitkiä lenkkejä lenkkeillä...

Reppana

Parempia päiviä odotellessa.

Portofino

Loppukesän päiväretkemme jatkuivat sunnuntaina Portofinoon Genovan itäpuolelle. Tämä perinteinen kalastajakylä on tätä nykyä kauniiden, rikkaiden ja julkkisten suosiossa, eikä ihme. Maisemat ovat huikaisevat, satama aivan keskellä kylää, tunnelma - ah, niin välimerellinen. Moottoritieltä Rapalloon käännyttyämme tuli heti vahva Riviera-fiilis, taas aivan erilainen kuin esimerkiksi Versiliassa tai Etruskirannikolla. Komiaa!

Autossa odottelua ennen Portofinoon pääsyä. Ei hullummat näkymät.

Portofino sijaitsee niemen kärjessä kapeahkon tien päässä. Itse kylä on autoilta suljettu, mutta Piazza Martiri della Libertàn laidalla on katettu parkkihalli, johon auton saa näppärästi - jos hallissa sattuu olemaan tilaa. Eilen meidät pysäytettiin jonoon noin 2,5 kilometrin päähän Portofinosta, paikallispoliisin ilmoittaessa, että parkkipaikat ovat täynnä ja että voimme joko jäädä jonottamaan tai palata viereiseen Santa Margherita Liguren kylään ja tulla sieltä joko bussilla tai veneellä. Jäätiin jonottamaan ja ehkä kymmenen minuutin päästä saatiin jatkaa matkaa.

Periltä löysimme viehättävän pienen 500 asukkaan kylän, joka oli aika nopeasti ihailtu. Hyvän käsityksen saa katsomalla yllä olevan Andrea Bocellin Love in Portofino -taltioinnin vuodelta 2013. Kaunista on myös iltavalaistuksessa.

Suunnitelman mukaisesti syötiin satamaravintolassa pizzat, todennäköisesti kalleimmat Italiassa nauttimamme. Neljä pizzaa, joista kaksi margheritaa, 0,75l vesipullo, una birra media, lasi valkkaria ja kaks 0,25l cokista maksoi yhteensä 80 euroa. Yleensä lounasaikaan selviää alle puolella tästä. Tähän osattiin kuitenkin varautua, eikä kustannus suomalaiseen hintatasoon tottuneelle edes ollut paha. Ja olihan ne pizzat ihan hyvät PLUS kuten Pinsku huomautti, cokikset tuli jäillä ja sitruunaviipaleella - hyvän ravintolan merkki ;)

Portofino ja Swan nimeltä Kokkola

Jälkkäriksi nautittiin jätskit ja kierreltiin samalla kaunista satamaa - ja ihailtiin veneitä. Laiturissa oli pari ökypaattia, kalastajaveneitä ja muita, mutta silmään pisti etenkin näkyvällä Kokkola-puomipeitteellä varustettu 43-jalkainen Swan, joka pienen googlailun perusteella on tätä nykyä italialaisessa omistuksessa. Hyvää mainosta Keski-Pohjanmaalle!

Pieni merenneito ja letkeä velipoika aalloissa, taas.

Päivä oli kesäisen lämmin ja satama-alueen vesi kristallinkirkasta, mikä nosti lasten uimahalut aika lailla tappiinsa. Tilanteeseen oltiin onneksi varauduttu, ja asianmukaiset varusteet oli pakattu mukaan. Portofinossa emme kuitenkaan veteen pulahtaneet, vaan palasimme viitisen kilometriä takaisinpäin Santa Margherita Ligureen, josta löytyi hyvin paikka pyyhkeelle ja virkistävälle uinnille. Lapset tykkäsivät syvähköstä kalliorannasta, jossa pystyi hyppimään ja kikkailemaan kivien välissä. Aallokko oli maltillista ja tilaa hyvin, joten saatiin kiva päätös kivalle päivälle.

Oli nappiajoitus lähteä Portofinoon juuri nyt, kun vilkkain turistikausi on jo takanapäin, mutta säät yhä kauniit ja vesi uintilämpöistä. Voisin mennä uudestaankin, ja jos majoittuisin hoodeille valitsisin joko Rapallon tai Santa Margherita Liguren, jotka ovat aika lailla isompia paikkoja (ekassa 30 000 ja jälkimmäisessä 10 000 asukasta), silti tunnelmallisia ja ihanalla rantabulevardilla varustettuja (ja todnäk halvempia). Tai vuokraisin veneen ja suhaisin satamien väliä... Joka tapauksessa, nämä Ligurian rantakaupungit ovat kyllä varteenotettava vaihtoehto niille, jotka ovat Cinque Terren jo nähneet. Vahva suositus!

Ne pienet erot

Italialaisissa kodeissa on muutama juttu toisin kuin Suomessa. Moni asia pätee muuallakin ulkomailla, eivät siis ole mitenkään ainutlaatuisia italialaisia käytäntöjä, mutta mainittakoon tässä silti, kun eroavat kotimaisista. Ekat 10 mieleen tullutta ulko-ovelta petiin:

1. Ovet aukeavat sisäänpäin. Oli kyse sitten ulko-ovesta tai sisäovesta, näin se vaan menee. Toisaalta, tässä suhteessa Suomi lienee se poikkeus. Mutta onhan se kätevää, kun ei tarvi esim. käytävällä pelätä saavansa ovesta nassuun.

2. Taloissa on joko ikkunaluukut, metallinen "ikkunaverho", kalterit tai näiden yhdistelmä. Vanhemmissa taloissa voi olla jopa tuplaluukut: yhdet ikkunan sisäpuolella ja toiset ulkona, todennäköisesti lämmitys/viilennyssyistä. Toscanassa sallittuja ikkunaluukkujen värejä ovat musta, ruskea, vihreä ja harmaa. Tästä poikkeaminen saattaa poikia sakot. Paitsi että luukut ovat kätevät pimennyksen kannalta, ovat ne myös esteettisesti viehättäviä, minusta.

3. Ulkoa astutaan usein suoraan (olo)huoneeseen tai esim. jonkinlaiseen käytävään, ts. eteistä ei yleensä ole. Meillä tosin on, sellainen hallintyyppinen, johon saimme sijoitettua ihan naulakonkin (ja fillarit). Mutta kyllä vähän totuttelua vaatii edelleenkin, että suoraan kadulta tullaan vaikka tv-katselutilaan tai ruokailutilaan. Käytännölliset tuulikaapit ja kuraeteiset nyt on vaan niin... turhia? Tai ehkä pikemminkin rumia?

4. Ruoka valmistetaan kaasuliedellä. Kaasu tulee onnekkaimmille, kuten meille, putkia pitkin, joten kaasupullorumbaa ei tarvita kuin grillin äärellä. Kaasuliesi on standardi, sähkö poikkeus; vertaapa esim. Ikean Italian ja Suomen liesitarjontaa. Tämä näkyy hinnoissa: esim. Livslåga-kaasukeittotaso maksaa Suomessa 299 €, Italiassa 179 €. Folklig-induktiotaso taas irtoaisi Suomesta 269 eurolla, Italiassa saa pulittaa kympin enemmän.

5. Resepteissä raaka-aineiden määrät ilmoitetaan yleensä grammoina, ei milleinä tai deseinä. Pitkään pärjäiltiin erilaisten muuntotaulukoiden ja päässälaskun (lue: laskimen) keinoin, sitten ostin kympin vaa'an, ja elämä helpottui kummasti. Nykyisin jopa ärsyttää suomalaisten reseptien "yksi sipuli, kaksi porkkanaa, kolme perunaa" - no minkä kokoista sipulia/porkkanaa/perunaa??? Täällä kun esimerkiksi yks peruna vastaa yleensä vähintään kolmea kotimaista. Ole siinä sitten loistokokki.

6. Kiinteiden jätevaunujen sijaan suositaan erillisiä roskapönttöjä. Joskus nämä roskikset on sijoitettuna kaappiin, mutta silloinkin näkemäni ovat olleet erillisiä, irtonaisia ämpäreitä tai vastaavia. Roskapussien koot taas ilmoitetaan sentteinä, harvemmin litroina. Kaupassa onkin pohtimista, mihin mahtaa käydä 70x110cm pussi (=110 litraa), ainakin blondilla. Ja jos vielä keittiön varusteluun palataan, kuivauskaappeja täällä näkee yllättävän usein, tosin ei meillä. Ei kyllä nähnyt meidän Suomen-kodissakaan, joten tiedä sitten mikä on standardi missäkin tänä päivänä.

Esimerkki pistorasiasta, johon käyvät sekä maadoittamattomat että
maadoitetut pistokkeet. Ja parin euron adapteri.

7. Pistorasioihin tarvitaan adapteri. Täällä pistorasiat on kolmireikäistä mallia, johon pystyy kyllä ehkä ujuttamaan normaalin maadoittamattoman pistokkeen (jos pistorasia sattuu olemaan myös maadoittamaton), mutta maadoitettua varten tarvitaan adapteri. Koska about kaikki kodinkoneet myydään täälläkin normipistokkeella (lue: samanlaisella kuin Suomessa), tarvitaan adaptereita paljon, eikä ne siksi maksa juuri mitään - karvalakkimallit irtoavat parilla eurolla ja vähän hienommat ehkä neljällä. Mutta vaikka kotona adaptereita pyörii joka paikassa, eivät ne tietenkään muistu mukaan matkoille lähdettäessä. Aika monta kertaa ollaan saatu pähkiä, mistäs nyt virta otetaan (lähinnä Patun läppäriin), mikä on pikkasen ärsyttävää.

8. Vessassa on bidee. Kavereilla Luccassa oli wc-pöntön, käsienpesualtaan, kylpyammeen ja bideen lisäksi myös erillinen jalkojenpesuallas. Pientä ylilyöntiä varustelussa vai kätevää toimintojen eriyttämistä?

Naapurilla oli pyykkipäivä.

9. Pesukonetta pidetään ulkona. Tästä kirjoitinkin jo ihan ekana kesänä, kun se oli musta niin kummallinen juttu. Mutta tosiaan, jos vaan mahdollista niin kone löytyy joko parvekkeelta tai terassilta. Näköjään ei ole talven kosteudestakaan moksiksaan, vaikka ehkä vähän useammin räpsäyttää pääkatkaisijan alas. Mutta kyllä monet sitä konetta myös sisällä pitävät. Pyykki sen sijaan kuivataan lähes aina ulkona, kerrostalossa näppärästi ikkunan alla. 

10. Sängyssä ei ole petauspatjaa. Niitä ei myöskään löydä mistään, ei edes Ikeasta. Tosin meidän asunnon kalustukseen kuuluneet joustinpatjat on kyllä sen verran pehmeää mallia, ettei petaria juuri tarviskaan, paitsi ehkä hygieniasyistä. Myös pussilakanoita harrastetaan vielä vähän, lakana-viltti-yhdistelmä on yhä suosiossa. Tämä on kyllä muuttumassa, mutta silti pussilakanaostoksille kannattaa suunnata Ikeaan, niin varmasti löytää. Lakanasettiä ostettaessa on kuitenkin hyvä muistaa, että täällä  Tyynyn koko on 50x80 koon 50x60 sijaan, joten jos suomalaisilla tyynyillä on tullut lähdettyä matkaan, tarvii ehkä uusia ne tyynytkin samalla... Muuten olen kyllä sitä mieltä, että toi 50x80 on paljon käyttäjäystävällisempi kuin kotimainen malli - tyynyä riittää pyörijällekin koko matkalta.

Che strano

Otsikossa mainittuja kahta sanaa ei varsinaisesti tee mieli kuulla ainakaan silloin, kun on työllä ja tuskalla päässyt pisteestä a pisteen b kautta pisteeseen c hoitamaan asioita opastetulla tavalla... "Onpas kummallista" mulle tänään kuitenkin todettiin, kun:

a) Oltiin eilen päästy omalääkärille niitä urheiluharrastuksia varten vaadittuja lääkärintodistuksia hankkimaan. Aika järjestyi nopeasti ja vastaanotolla kuunneltiin keuhkot ja sydän sekä mitattiin verenpaine, ja kyseltiin että onko ollut terveysongelmia, joita ei ollut ollut. "Kaikki ookoo, mutta... todistuksen voi kirjoittaa vasta kun lapsilta on otettu myös EKG. Sen saa  huomenna sairaalalta, sinne voi mennä puolilta päivin ja pääsee varmaan sisään aika heti, tuutte sitten sen jälkeen tänne takas niin pistetään nimet paperiin. " Oookke.

b) Saatu sovittua koulun kanssa, että lapset voivat livahtaa tutkimuksiin kesken koulupäivän. Hain yhdeltätoista, varttia yli oltiin sairaalalla etsimässä vapaata parkkipaikkaa, kakskyt yli marssittiin infoon, josta kuultiin että pitää varata aika, ovesta 30A sisään. Siellä jononumero (edellä viis henkilöä) ja odottelemaan.

c) Päästy vähän puolen jälkeen luukulle, ojennettu annettu lähete ja tessera sanitariat, odoteltu hetki ja katseltu koko ajan kiihtyvää koneen näpyttelyä. Sieltä se sitten tuli. Che strano... yleensä nää ajat onnistuvat heti, mutta nyt ei ole yhtä ainutta aikaa... en tiedä mistä tämä johtuu. Voitte tulla maanantaina uudestaan kokeilemaan, ehkä myös Santa Chiaran sairaalalla voidaan ottaa vastaan, tosin en ole varma...

Forza Italia. Forza pazienza! Kärsivällisyys on toisinaan tosiaan paikallaan tässä maassa. Tarina jatkuu...

Siivouspäivä

Pinsku haluaa aika-ajoin huoneensa järjestyksen uusiksi, ja koulunaloitussiivouksen* yhteydessä tehtiin taas yksi uusi muutos sisustukseen - siirrettiin koulupöytä keskemmäs siten, että sen ääressä istuessa on nykyisin katse huoneeseen päin seinän sijaan. Aika onnistunut idea neitokaiselta.

Pari viikkoa sitten alkoi armoton (uuden) Ikea-katalogin selailu ja ideointi, joka päättyi asianmukaisesti koottuun esittelyyn ja perusteluihin siitä, miksi mitäkin pitäisi hankkia. Vaatenaulakko siksi, ettei vaatteet olisi aina pitkin poikin. Isompi peili siksi, että on hankalaa säätää asua (!) puolikoon peilin takia, ja niin poispäin. Sen verran hyvin valmisteltu esitys tuli, että pakkohan sisustuskaupoille oli suunnata.

Ja nyt on uudet lakanat, päiväpeitto, peili (vanhoine) valosarjoineen ja vaatenaulakko. Matto vaihtui päikseen kellarin maton kanssa ja korituoli roudattiin alakertaan. Uusi taulu dyykattiin trendikkäästi roskiksesta, tai sen viereltä. Lopuksi vielä imuroitiin, pyyhittiin pölyt ja järjesteltiin paikat. Lopputulos oli oikein onnistunut, melko lailla pennosilla hankittuna. Kaupan päälle tuli hyvä mieli ja tahto pitää huone taas vähän siistimpänä.

Suunnitelma toteutettuna

Pakko myöntää, että tytöllä on esteettistä silmää. Kehen lienee tullut.


* Se on sana, on. Tarkoittaa laatikoiden tyhjentämistä edellisvuoden koulutavaroista, -tehtävistä ja noin miljardista paperilapusta, kynänpätkästä, kumilenkistä ja "muistosta", muiden muassa.

Tehdäänpä asioista vähän vaikeampia

Italialaiset... huoh. Tämä arjen aloitus on taas täynnä kirjoittautumisia, järjestäytymisiä ja muita virallisuuksia, joita paikalliset rakastavat (leimojen käytön lisäksi). Yksinkertaisestakin asiasta saa vähän monimutkaisemman kun asioi italialaisen kanssa. Vai mitä sanotte näistä:

-- esimerkki nro 1 --

Tarkoitus olisi ilmoittaa ainakin yksi, mutta mahdollisesti kaksi lasta paikalliseen urheiluseuraan. CUS Pisalla on ihan ookoo nettisivut ja jopa sähköinen ilmoittautuminen, mutta mistään ei tunnu saavan ajantasaista, koottua tietoa ilmoittautumisista, toiminnan aloittamisesta tms. Ja se, että täyttää sähköisen ilmoittautumislomakkeen, ei tosiaan riitä. Pitää vielä mennä seuran toimistolle tulostetun lomakkeen ja lääkärintodistuksen kanssa hoitamaan ilmoittautumismaksu.

Lääkärintodistus on tosiaan sellainen paperi, joka täällä vaaditaan harrastuksiin lähes aina ja välillä jopa uimahalliin mentäessä. Jotta sen saa, pitää vissiin käydä omalääkärillä, joka lapun kirjoittaa. Laitoin Marinalle viestiä aiheesta, saapa nähdä palaako asiaan.

Luotto italialaisten kykyyn vastata meili-, netti- tai tekstiviestitieduihin ei nimittäin ole kovin korkealla. Olen männäviikkoina lähestynyt pariakin lääkäriasemaa ajanvarauslomakkeen ja sivuilla ilmoitetun sähköpostin kautta, tuloksetta. CUS Pisaan kirjoitin kysyäkseni, miten suhtautuvat vajaalla italiankielen taidolla varustettuihin jäseniin. Ei vastausta. Puhelin tuntuu olevan täälläpäin ainoa keino saada asiat selville, tai paikan päälle meneminen. Virkistävä poikkeus sääntöön on meidän eläinlääkäri, jonka kanssa meilivaihto sujuu erinomaisesti, tarvittaessa jopa englanniksi. Mutta muuten, plaaaaaaah!

-- esimerkki nro 2 --

Olen nyt pari vuotta opiskellut italiaa ihanan Costanzan johdolla. Puolalaisten kavereideni kautta sain kuitenkin tietää, että tässä ihan meidän nurkilla on joku EU-rahoitteinen kielikoulutus, jossa voi opiskella ilmaiseksi. Oktawian johdolla marssittiin Fibonaccin koululle tänään selvittämään, koska ilmoittautumiset alkaa jne. Nettisivuillahan on luonnollisesti vain tietoa vuoden 2011-2012 koulutuksesta ja koulun ulko-ovessa ohjeet vuoden 2013-2014 ilmoittautumisia varten... hohhoijaa.

Meillä kävi kuitenkin tuuri - ilmoittautumiset on juurikin tällä viikolla ja klo 9-13 muistaakseni. Koska oltiin hoodeilla about 8:50 päästiin suoraan jonon keulille ja vain parikymmentä minuuttia myöhemmin hoitamaan asia mukavan rouvan kanssa. Hämmentävää kyllä, ilmoittautuminen onnistui siis saman tien vain yhden lomakkeen täyttämällä ja henkkarit/carta identita kopioimalla (ja kopio voitiin ottaa paikan päällä, sekään ei ole yleensä mitenkään itsestään selvää). Hurraa! Nähtiin myös meidän tuleva ope, kivantuntuinen mimmi joka epäili vahvasti, että ilmoittauduttiin liian helppoon ryhmään, jota kuitenkin kuulemma voidaan vaihtaa jo viikon jälkeen, jos siltä näyttää. Opettaja ei vaan ollut ihan varma koska kurssit alkaa, ehkä syyskuun lopussa, ehkä lokakuun alussa... toivottavasti muistavat infota meitä, koska ;)

Valituksen aihe tässä keikassa liittyy Oktawian säätöihin. Koululla pitäisi olla kaikki Oktawian tiedot, sillä kävi siellä viime vuonna alkeistason italian kurssin ja läpäisi loppukokeen erinomaisin arvosanoin. Mutta niin vaan joutui täyttämään samat perustietolomakkeet uudelleen, ja koska ei ollut ottanut mukaan henkkareita (oli jatkamassa siitä juoksulenkille), joutuu poikkeamaan koululla vielä uudestaan, jotta kopio voidaan liittää papereihin mukaan. Niin. Jossain muualla olisi ehkä voitu katsoa ko. tiedot koneelta, kuitata että henkilö jatkaa opintoja seuraavalle tasolle ja myös infota annettuihin yhteystietoihin - vaikkapa meiliin - että kurssi-ilmoittautuminen on käynnissä, tervetuloa! No joo, maassa maan tavalla.

-- esimerkki nro 3 --

Tämähän ei sitten liity meikäläisiin yhtään mitenkään, paitsi että toimin keississä välikätenä. Koululla aloitti tänä vuonna pari uutta ruotsalais-tanskalaista lasta, joiden perhe on muuttamassa noin tunnin matkan päästä tänne Pisaan. Kuinka ollakaan, löysivät potentiaaliseksi asunnokseen meidän kavereiden kämpän, sillä ovat puolestaan muuttamassa määräämättömäksi ajaksi Etelä-Afrikkaan. Win-win-tilanne siis, paitsi että nämä meidän kaverit heittäytyivät peri-italialaisen epäluuloisiksi ja vaativat jos jonkinlaista lippua ja lappua todistamaan, että tämä kunnollinen pohjoismainen perhe on sitä, miltä näyttävät... taustalla on aiempia vuokralaisten aiheuttamia ongelmia, joten tavallaan ymmärrän kyllä, sillä Italiassa laki antaa vuokralaisille aika vahvan aseman.

Viikon varrella kävi ilmi, että meillä on yhteisiä suomalaisia kavereita tän ruotsalais-tanskalaisen perheen kanssa, joten seuraavaksi ketju eteni niin, että mä kontaktoin suomalaista kaveriani ja pyysin vahvistusta sille, mikä perhe on miehiään. Vahva suositus. Välitin tiedon eteenpäin näille italialaisille kavereilleni, jotka vaikuttavat suhtautuvan asiaan jo vähän suopeammin. Tuli NIIN voimakas "nuo italialaiset" -tunne, sillä kaikki ympäröivät ihmisethän on suunnilleen vihollisia ELLEI joku satu tuntemaan jonkun, joka voi vahvistaa että tyypit on ookoo. Ne suhteet, ne suhteet. Saa nähdä, miten saga päättyy...

--

Mutta osataan sitä Suomessakin! Näin vapaaksi ammatinharjoittajaksi heittäydyttäni päätin pistää firman pystyyn. Ensin tavoittelin jotakuta IAET-kassasta kysyäkseni, miten yrittäjyys vaikuttaa jäsenyyteen. Kolmeen viikkoon ei ao. henkilölle välitetty sähköposti ole vielä tuottanut vastausta. Olkoon sitten. Seuraavaksi täytin muutaman A4-lomakkeen koneella, tulostin ne ja lähetin postitse Suomeen. Kysynpä vaan, eikö olisi kaikille helpompaa jos tämä koko rumba tehtäisiin koneellisesti ja kuitattaisiin vaikka verkkopankkitunnuksilla? Mitä vielä, näinhän saadaan työllistettyä taas muutama virkailija. Ja olishan toi tietojärjestelmällisesti jotenkin tosi haastavaa. Mistä tuli Petrin Uuno Rautakaupassa -blogipostaus mieleen, tai ehkä pikemminkin poliisin toimien tehostamista pohtiva kirjoitus. Muutenkin mainio blogi, suosittelen!

Mutta joo, tämmöisissä snadisti turhautuneissa fiiliksissä tänään. Silti päivääkään en vaihtaisi pois :)

Bolgheri

Onnistuneen arkiviikon päätteeksi ja kauniin lauantain kunniaksi lähdimme päiväretkelle Bolgheriin Livornon maakuntaan, noin tunnin matkan päähän Pisasta. Bolgherin viininviljelyalueella tuotetaan maailmankuulua Sassicaia-supertoscanalaista ja muita erinomaisia puna-, valko- ja roséviinejä. Tällä toscanalaiseksi suhteellisen tasaisella alueella on mielenkiintoinen mikroilmasto: aurinkoinen, kuiva ja kohtalaisen tuulinen, joten Bordeaux-tyyppiset rypäleet menestyvät alueella hyvin.

Esillepanoltaan viehättäviä herkkukauppoja oli Bolgherissa vieri vieressä

Meidän reissun pääkohde oli tällä kertaa viinitilojen sijaan alueen ytimessä sijaitseva Bolgherin 160 asukkaan kylä, joka osoittautui kokoonsa nähden yllättävän vilkkaaksi ja turistejakin houkuttelevaksi. Tosin jos vertaa samanhenkisiin Volterraan tai San Gimignanoon, oli väkeä ja nähtävää vain hippunen, mutta se teki reissun meidän kannalta astetta helpommaksi: nuoriso jaksoi kiertää nurkumatta koko keskustan ja jopa innostui lukuisista viini- ja herkkumyymälöistä. Matkaan tarttui käsintehtyä ja -värjättyä pastaa, oliivisaippua ja muutama maisemakortti, mutta ei yhtään pulloa viiniä, sillä huomasimme että samaa kamaa tarjotaan kotikaupunkimme Carrefourissa 5-7 euroa edullisemmin. Paikallista viiniä pääsimme toki maistelemaan pysähtyessämme pienille antipastoille keskustan piazzalle.

Sypressitien alkupäässä

Toinen mielenkiintoinen nähtävyys matkalla oli Bolgheriin vievä Viale dei Cipressi, viiden kilometrin pituinen, polveileva, sypressien reunustama tie. Tie nousi tunnettuuteen Nobel-kirjailija, Italian (epävirallisen) kansallisrunoilijan Giosuè Carduccin mainittua sen 1874 kirjoittamassaan, lapsuusmaisemiensa innoittamassa runossa Davanti San Guido. Ja komea tuo parintuhannen puun reunustama tie onkin, samoin sypressien takaa pilkottavat lukuisat oliivi- ja viinitarhat, jotka parhaillaan notkuvat marjojen painosta. Tien varrella on myös muutamia myymälöitä, joista voi käydä shoppailemassa tilojen tuotteita. Viinitilavierailut onnistuvat toki myös; Tripadvisorissa kehuja on saanut etenkin Fattoria Terre del Marchesato.

Ilottelua aalloissa - lapset nauttivat

Bolgherista palasimme la Strada del Vinoa e dell'Olioa pitkin Bibbona Marinaan, jossa pysähdyimme toviksi uimarannalle. Alueen rannat ovat pitkiä ja puhtaita sinilippurantoja, ja Versilian tai Tirrenian rannoista poiketen suureksi osaksi maksuttomia. Koko etruskirannikko on myös pyöräilijöiden suosiossa, sillä sopivia reittejä löytyy sekä maantie- että maastopyöräilyyn. Käymisen arvoista miljöötä, siis. Tosin peripisalaiseen tapaan olimme molemmat merimiehen kanssa sitä mieltä, ettei noi Livornon maisemat nyt mitään parasta Toscanaa kuitenkaan ole, vaan edelleen esimerkiksi Sienan ympäristö ja Chiantin maisemat peittoavat ne kevyesti. Mutta kiva päiväretki näistä aineksista saatiin aikaiseksi!

Uusia alkuja

Paitsi että koulu alkoi, toi syyskuu myös muita melko merkittäviä muutoksia meidän perheen elämään. Mun kahdeksi vuodeksi myönnetty opintovapaa päättyi elokuun vikaan päivään, ja koska edelleen haluttiin jatkaa elämää Italiassa, oli mun irtisanouduttava. Eikä kyllä edes tehnyt kipeää, sillä onhan mulla nää apurahatutkijan villit ja vapaat hommat tehtävänä, ja vaikka mitä muita suunnitelmia. Hyvä näin.

Toinen myönteinen syyskuun ensimmäiseen päivään liittyvä asia oli, että saatiin viimein meidän Suomen-asuntoon elämää. Alkuun vuokralle, mutta toivottavasti pian omistamaan - kunhan saavat omansa myytyä. Pidetään peukkuja!

Ekan kouluaamun jännittyneet ilmeet

Maanantaina lapset myös lähtivät kolmanteen Westminster-vuoteen jännittyneinä, mutta iloisina. Tai no, Patu oli kyllä aika kipsissä aamulla, sillä oli päättänyt viimein alkaa puhua koulussa, koska "niin on helpompaa". Aloitus vaan tuntui "kauheen hankalalta", mutta muutaman syvähengittelyn jälkeen puhetta tosiaan alkoi pulputa. Tähän mennessä ope on kuulemma jo pariin otteeseen saanut toppuutella herran puhetulvaa... ottaa vissiin takaisin pari menetettyä vuotta ;)

Viime vuoden opettajahässäkät ja uusi kilpaileva koulu saivat odotetusti väen vähenemään meidän koulusta, lähinnä vanhemmilta vuosiluokilta. Uusia oppilaita tuli yllättävän monta, mutta valitettavasti ei yhtään Pinskun ikäistä. Neiti käy nyt IB-koulun kuudetta luokkaa, vaikka italialaisilla ikätovereillansa on tapana vaihtaa vitosen jälkeen scuola mediaan. Yksitysopetusta on luvassa tieteissä (science), matematiikassa ja tutkimusjaksoissa (inquiry unit), loppuosan päivästä viettää 4/5-luokkalaisten kanssa, eli veljensä kanssa samassa ryhmässä. Tässä kolmen vuosiluokan yhdistelmässä on yhteensäkin vain kuusi lasta, joten liian suuresta ryhmäkoosta ei todellakaan voida puhua. Oppilaista neljä on poikaa, joista yksi uusi italialaista alkuperää, kansainvälisellä kokemuksella. Patun bestikset Dominik ja Edoardo ovat myös luokalla.

Axell matkalla kouluun

Opettajakseen lapset saivat nuorehkon Miss Josephinen Englannista. On kuulemma kiva, mä en ole vielä ehtinyt tervehdyksiä enempää tutustua. Tällä viikolla on vasta käynnistelty toimintaa, tutustuttu ja ulkoiltu paljon. Eilen leikkivät "mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle" -peliä pohtien elämälle välttämättömiä tarvikkeita Cast Awayn henkeen. Tom Hanksin leffassa kehittämän palloystävän insiproimana suunnittelivat omat mielikuvitusystävänsä, jotka voisivat luoda autiolle saarelle joutuessaan. Pinsku vei homman illalla astetta pidemmälle ja todella rakensi "Axell" -kaverin... mutta onneksi ihan tän ystävyyden varassa ei tarvi olla, sillä Matilde jatkoi koulussa, joten luokalla on edes yksi kohtuullisen hyvä tyttökaveri. Ja maybe, maybe tulossa on myös vuotta vanhempi turkkilainen tyttö vähän myöhemmin.

Vaan kyllä ottaa koville tämä arkirutiinin omaksuminen... iltaisin ei meinaa uni tulla ja aamulla väsyttää. Mutta samalla on kyllä muuten aika kokonaisvaltaisesti levännyt ja tehokas olo. Täytyy ottaa tilanteesta kaikki hyöty irti - todo-lista on yllättäen taas päässyt venymään. Mutta mikäs tässä puuhastellessa, myötäisissä tuulissa!