Voi, kuinka silloin toivoin näkeväni tulevaisuuteen. Meitä vanhempia - etenkin mua - mietitytti aika tavalla, millaiseen tilanteeseen sitä on tullut lapset laitettua. Että toipuuko ne järkytyksestä ikinä, mikä on tämän ulkomaanunelman hinta, ja kuka sen maksaa. Entä jos ne ei saa kavereita? Oisko sittenkin pitänyt valita vaihtoehtona ollut kotikoulu ja pehmeämpi aloitus uusien kielten opiskelussa? Vaadinko lapsilta liikaa? Hajoaako ne?
Kristallipalloa ei ollut, eteenpäin mentiin optimismin voimin. Ja vahvasti siinä uskossa, että loppujen lopuksi tämä on tosi hyvä juttu niin lapsille kuin meille aikuisillekin. Sen jo tiesinkin, että lapset sopeutuvat nopeasti, ja on turha surkutella sitä elämää, jonka lapsilleen parhaassa tahdossaan antaa. Ne kun eivät muusta kuitenkaan tiedä. (Ja keksivät kuitenkin kaikesta valittamisen aihetta.)
Enää ei tarvitse pelätä. Surkeus hälveni kolmessa viikossa ja kohta Patukin jo totesi, että enää halua (ollenkaan) Suomeen kouluun. Ystäviä löytyi välittömästi ja ummikkolapset otettiin koulussa lempeydellä vastaan. Google Translate auttoi tarvittaessa, kaverit tsemppasivat ja opettajat tekivät kaikkensa ymmärtääkseen ja tullakseen ymmärretyksi. Reilun kuukauden jälkeen englannin ymmärrys oli jo hyvällä tolalla ja ensimmäiset sanatkin alkoivat pulpahdella (Pinskun) suusta.
Kevätlukukaudella lapset jo esiintyivät koko koulun ja vanhempien edessä englanniksi. Ujolla ja e-rit-täin hitaasti lämpiävällä Patulla oli vaikeuksia puhumisen kanssa koko ensimmäisen kouluvuoden, mutta silti oli täysillä mukana luokan tohinoissa, pitkillä kouluretkillä, uusien oppien äärellä ja kavereiden seurassa. Poika pärjäsi erinomaisesti siltäkin kantilta, että hyppäsi ekan yli suoraan tokalle luokalle kertotaulujen ja haastavien kirjoitustehtävien pariin. Kevään viimeisenä koulupäivänä herra oli syystäkin itsestään ylpeä ja koko vuoden upeasti (sanoisin jopa kivuttomasti) tsempanneelta Pinskulla pääsi itku, kun ei olisi halunnut koulun ollenkaan loppuvan.
Joo-o, kasvaahan nuo lapset vuodessa sekä henkisesti että fyysisesti. Kuvassa mun, Pinskun ja Patun uudet kengät. Arvaa mitkä ovat kenenkin. Ja kenen on isoimmat...?* |
Viime viikonloppuna Sveitsin-vierailulla vertailtiin kokemuksia ystäväperheen kanssa. Heilläkin samanikäiset lapset (tuolloin 7 ja 9) aloittivat koulunsa vuosi sitten ummikkoina, saksaksi. Alun haasteet peilasivat meidän kokemaamme, eikä puhumisen kehitys tai uuteen ympäristöön asettautuminen sujunut tasatahtiin heilläkään. Mutta molemmat lapset löysivät ystäviä ja harrastuksia, sopeutuivat, ja nyt jo korjaavat vanhempiaan sveitsinsaksan puhumisessa (!). Yhdessä tuumin todettiin, että helpompaa oli kuin pelättiin, ja päätös lähteä ja altistaa lapset uudelle ehdottomasti myönteinen.
Tänään sängyissään pyörii jälleen kaksi jännittynyttä lasta. Ei lähelläkään hysteeristä, vaan hyvällä tavalla odottavaa. Patua tosin pohdituttaa lupauksensa alkaa puhumaan (opettajille) nyt syksyllä - sovittiin että aloittaa ihan vaan hyvän huomenen toivotuksista ja kysymyksiin vastaamisesta. Luokan hölösuuksi ei ihan heti tarvi ryhtyä**.
Asia ja päivä kerrallaan, niin se on tämä elämä elettävä. Ja jos ei mitään koskaan tee, ei myöskään mitään koskaan koe. Näillä eväillä uuteen kouluvuoteen!
* Oikea vastaus vasemmalta oikealle: Pinskun, mun, Patun. Kahdet jälkimmäiset kokoa 37, ensiksi mainitut kokoa 37 ja 1/3. Oh dear...
** Merimies tosin jo arvelee, että (liian) pian meille tulee viesti koululta mallia "poikanne puhuu koko ajan, tehkää asialle jotain".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti