Kulttuurimatkalla Milanossa

Täkäläisiä kouluretkiä ei todellakaan ole vaatimattomuudella pilattu. Tähän mennessä ovat reissanneet muun muassa (kahdesti) Sveitsin alpeille reippailemaan, Pompeijiin tutustumaan historiaan ja Firenzen Galleria Ufficiin taidetta opiskelemaan. Perjantaina kävivät Milanon La Scalassa katsomassa lapsille suunnatun Tuhkimo-oopperan...

La Cenerentolan menoa voi käydä kurkkaamassa vaikka täältä.

... ja kuten arvata saattaa, muksut eivät etukäteen arvostaneet tätä mahdollisuutta läheskään niin korkealle kuin me vanhemmat olisimme. Vaan kunhan kaverit löytyivät valtaisan lapsimäärän keskeltä, kääntyivät suupielet hymyyn ja lopulta ihan innoissaan suuntasivat kohti näytöstä.

Valmiina näytökseen

Oopperafaneja tällä keikalla tuskin vielä synnytettiin, mutta Patu ihasteli teatterisalia ja sanoi, että kaikki oli paljon hienompaa kuin oli kuvitellut. Valitettavasti vanhemmat eivät päässeet tähän koululaisnäytökseen mukaan, joten meidän oli tyytyminen Pinskun oopperasta (kesken esityksen) lähettämiin kuviin. Kyllä olis kelvannut! No, ens kerralla sitten.

Salia...

... ja lavaa.

Koska ooppera oli koulupäivän ainoa ohjelmanumero ja oltiin kuitenkin Milanoon asti hankkiuduttu, otettiin tilaisuudesta kaikki ilo irti ja pyhitettiin koko viikonloppu tälle Italian tyylipääkaupungille. Patulle ja merimiehelle kerta oli ensimmäinen, me Pinskun kanssa konkaroitiin jo kolmatta kertaa näillä hoodeilla. Oopperan jälkeen perjantain ohjelmassa oli lähinnä ostoskulttuuria, Duomo-vierailusta haaveilin, mutta hillittömän jonot vetivät inspiraation nopeasti pois. Abercrombie & Fitch sen sijaan oli melkein tyhjä, samoin La Rinascentessa mahtui kiertelemään hyvin, eikä Gapissakaan tarvinnut tuskailla edes sovitusjonossa. Hyvin saatiin aika kulumaan näinkin.

Lempipaikkani Milanossa, Galleria Vittorio Emanuele II, sai myös Patun haukkomaan henkeään.

Lauantaina jatkettiin ostosmatkailua rahvaanomaisemmalla Corso Buenos Airesin alueella. Välillä käytiin lepuuttamassa jalkoja "kotona" ja lähdettiin vielä illalla klassikkomallin ratikalla Eatalyyn harrastamaan ruokakulttuuria.

1928-tyypin raitiovaunua kannattaa kokeilla. Tyylikästä!

Eataly Smeraldon tavaratalo on omistettu pelkälle ruualle. Niin italialaista!

Sään suhteen olimme enemmän kuin onnekkaita: aurinko paistoi ja lämpötila pysytteli kesäisissä lukemissa koko viikonlopun ajan. Kaupungilla näkyi niin t-paitoja, shortseja ja flipflopeja (turisteilla) kuin toppatakkeja ja talvisaappaitakin (italialaisilla). Kimuranttia aikaa, tämä Italian kevät.

Magnoliat kevätasussaan bongattuna aamuisella koiralenkillä

Myös majoituksen suhteen onni lykästi: valittiin asunto Airbnb:n kautta Città Studin alueelta vähän kauempaa keskustasta, sillä koira ja auto. Hyvä valinta oli, alue rauhallinen, julkiset pelasivat mainiosti, kämppä ihan briljantti. Kaiken huipuksi elegantti emäntämme Manuela paljastui La Scalan entiseksi tanssijattareksi.

7. kerroksen parvekkeelta kelpasi spanielinkin ihailla maisemia

Città Studin alue on sen verran uudempi, että katujen leveyskin on Suomen luokkaa. Kun jalkakäytävällekin
on saatu riittävästi leveyttä, perustaa italialainen siihen luonnollisesti lisäparkkiruutuja.

Niin oli mukava irtiotto arjesta, että tuntui kuin olisi matkalla pidempäänkin viipynyt. Hieno kaupunki, tuo Milano(kin)!

Housut vaihtoon

Aaarrrghhh sanon ma, armaan poikani housuvarastoa katsellessa. Jostain syystä se saa nykyään kaikista (kouluhousuista) polvet puhki. Eikä ne paikat mitään kestä. Mikä on johtanut siihen, että suunnilleen joka kerran vaatekaupoilla käydessäni ostoslistalla on "siniset (tai harmaat, tai siniharmaat) housut".

Sarja kulahtaneita housuja, ja rikkinäisiä polvia.

Mut saattaispa ne listalla olla muutenkin, on nimittäin pikkusen riistäytynyt tuo pituuskasvu. Parin kuukauden aikana tuli 5 cm, ja nyt jäppinen näyttäisi olevan 12-vuotiaan kokoluokkaa - kymmenvuotiaana. Ei ihme, että muksuja luullaan jatkuvasti kaksosiksi. Pinsku on toistaiseksi vielä puoli senttiä pidempi, mutta kisa taitaa kääntyä neidin häviöksi aika pian. Tosin, näyttäis sekin venähtävän sentin-pari kuukaudessa, joten toistuville kasvukivuillekin on selityksensä.

Koska täällä vuodenaikojen vaihtelut ei ole niin selkeärajaiset kuin Suomessa, on "näähän on jääneet pieniksi" -tyyppinen vaaterumba jäänyt viime vuosien keväiltä ja syksyiltä väliin (onneksi). Samoilla kengillä, takeilla ja housuilla kun pystyy vetelemään suunnilleen ympäri vuoden, ja uudet ostetaan kun vanhat kiristää. Siksi olikin outo (ja pitkään naurattanut) tilanne huomata viime lauantaina, että lasten ulkoiluhousut on kaikki kokoa 134/140 ja näyttää päällä tältä:

Ohops.

Ei sit vissiin olla ihan hirveesti ulkoiltu viime aikoina, ainakaan ulkoiluvaatteissa. Lauantain vaellus onnistui silti vielä vanhoissa pöksyissä, kun rutattiin lahkeet piiloon kengänvarsiin. Seuraavalla kauppareissulla etsitäänkin sitten vaihteeksi ulkoiluhousuja, kaksin kappalein.

P.S. Oli muuten kerrassaan upeat maisemat taas tuolla lauantaisella reissulla. Pilvistä, mutta lämmintä.

Näkymä Tre Collista Pisaan päin

Huonompi homma oli, että näitä viime vuonna tutuiksi tulleita isokulkuekehrääjän toukkia
oli tuolla vähän joka paikassa. Koira tietenkin mukana. Varovasti mentiin.

Kielellistä perspektiiviä

Törmäsinpä taas kiintoisaan (englanninkieliseen) artikkeliin: "Toisen kielen puhuminen voi muuttaa maailmankatsomustasi". Lyhyesti: tutkijat olivat (jälleen kerran) selvittäneet, että kieli määrittää sitä, miten maailmasta ajattelemme. Esimerkiksi japanilaisilla on tapana ryhmitellä esineitä enemmäkin materiaalin perustella kuin niiden muodon, venäläiset pystyvät erottamaan brittejä paremmin sinisen eri sävyjä, saksaa äidinkielenään puhuvat korostavat tekojen lopputulosta, kun taas englantilaiset keskittyvät itse tapahtumaan. Ja jos on sattunut käymään niin hyvin, että kaksi kieltä (tai useampi) ovat yhtä vahvoja, saattaa se kieli, millä kyseisellä hetkellä ajattelet, vaikuttaa myös siihen, miten asioista ajattelet. Näkökulma vaihtuu siis lennossa, samalla kuin kielikin. Ihan kiistattomia laboratorio-olosuhteissa tehdyt tutkimukset eivät ole, mutta silti: mie-len-kiin-tois-ta.

Perspektiivissä tämäkin, a la Patu.

Itselläni suomi on selvästi dominoiva kieli, vaikka suhteellisen sujuvaa englantia puhunkin, joten omakohtaista kokemusta ei tuosta oikeastaan ole. Vaan saapa nähdä miten käy lapsosten, jotka ovat kovaa vauhtia kasvamassa kaksikielisiksi. Patulla ainakin alkaa englanti vaikuttaa jo suomeenkin, muutama päivä sitten esimerkiksi totesi skypettäessään: "kato iskä, Santeri pelaa nokkahuilua!" ja jokunen aika sitten piirsi tulevan huoneensa suunnitelmaan kaukoputken, jonka nimesi termillä "telescoopi". Pinsku puolestaan puhuu sujuvasti muun muassa "signaamisesta" (=allekirjoittamisesta) ja "showaamisesta"  (=näyttämisestä). No, syksyllä koittava paluu suomen kieliopetuksen pariin varmaan palauttaa kielet ruotuun, mutta toivottavasti yllä kuvatun kaltaisen näkökulman vaihtamisen taito tarttuu silti. En näe siitä mitään haittaa, päinvastoin, sillä: "Jo antiikin Kreikassa filosofit pyrkivät näkökulman vaihtamisen avulla kehittämään kykyään säilyttää mielentyyneytensä missä olosuhteissa tahansa. Elämässä eteen tulevien tilanteiden tarkastelu erilaisista – ja usein yllättävistäkin – näkökulmista helpottaa kaikkea sosiaalista kanssakäymistä." (Edellinen lainattu Antti S. Mattilan kirjaesittelystä).

Mitä kielikysymykseen muuten tulee, olen mielenkiinnolla seurannut myös lähestyviä eduskuntavaaleja ja debattia puolueiden puheenjohtajien kielitaidosta ja -taidottomuudesta. Vaikka mua noin yleisesti ottaen ärsyttää meidän ainainen itsemme vähättely (kuunnelkaapa vaikka italialaisia poliitikkoja, ei ne sen sujuvampia ole - ja toisaalta saavat siitä kuulla ihan samalla lailla kansalaisiltaan), näyttäisi kielitaidon merkitys kohoavan vaali vaalilta. Eikä nyt puhuta enää vain englannista, vaan myös muista kielistä, joiden osaamiseen Stubb on antanut aivan mahtavan benchmarkin. Tänä päivänä kieliä on vaan opeteltava, vaikka mielisi vaikuttaa vain kotimaisilla areenoilla, saati sitten ulkomaisilla, joita on aika vaikea välttää loputtomiin. Ja hyvä niin. Etenkin jos se perspektiivikin siitä laajenee. Tietämättömyys ja huono itsetunto kun on so last season.

Kun Kela kiusaa

Sarjassamme byrokratian kukkasia:

Ollaan täällä Italiassa ihan vaan ja ainoastaan merimiehen virkakomennuksen takia. Tilaisuushan tämä meille on, en siis valita, mutta ilman komennusta ei varmaankaan olisi päädytty Pisaan, eikä välttis kolmeksi vuodeksi yhden sijaan, eikä todennäköisesti ajoitettu lähtöä juuri sellaiseen hetkeen, kun meikäläinen on vasta aloittanut huippuduunissa ja lapsista se nuorimmainenkin aloittamassa koulun (koska kaikkihan aina suunnittelee repäisevänsä ennen kuin lapset menee kouluun. No, en ennenkään ole mennyt ihan konventioien mukaan, joten sinänsä tämä ajoitus sopii mun pirtaan). Ennakkoluulottomasti kuitenkin lähdettiin reissuun, uskoen että elämä kantaa, asiat aina järjestyvät ja että perheen kannalta on parasta näin. (Ja mun unelmien.)

Lähetetty virkamies kuuluu lähtökohtaisesti kotimaansa sosiaaliturvaan, etenkin jos E101/A1 lomake ja työnantaja niin toteavat. Samoin lähetetyn virkamiehen perhe. Capisce?

Kaikki menikin ihan mainiosti siihen saakka, kun olin opintovapaalla. Välillä ei tosin ollut opiskelupaikkaakaan, vain tavoite sellaisesta (jotta sitä tulis jotain järkevääkin tehtyä täällä eikä vaan aukkoa cv:hen), mutta silti ensimmäiset kaksi vuotta homma oli ihan klaari: Suomen sosiaaliturvaan kuulutaan. Sitten koitti kohtalokas kolmas vuosi (kaksi vuotta nyt on ylipäänsä raja vähän kaikelle: sen jälkeen katsotaan että oleskelu ulkomailla ei enää ole tilapäistä ellei toisin todisteta jne), mun opintovapaa päättyi mutta opinnot eivät, irtisanouduin edellä mainitusta huippuduunista koska merimiehen projekti täällä venyi eikä haluttu palata takas 3/4-perheenä, perustin firman, siirryin rahoittamaan opintojani apurahoilla ja sitäkin myötä tipahdin (todellakin, tipahdin) yrittäjien kastiin, myytiin kämppä (sen jälkeen kun oltiin pistetty about puolikkaan maailmanympärimatkan verran menemään pitämällä kämppä tyhjänä ja lämpimänä odottelemassa, että jos joskus vielä palattaisiin) ja menetettiin sekin side kotimaahan: osoite Suomessa. Kelan dashboardeissa mentiin vissiin punaiselle, kun meille alkoi tipahdella jos jonkinlaista lomaketta ja selvityspyyntöä. Tai siis mulle: Päivitä tietosi Kelaan. Tarvitsemme lisätietoja tutkimustyöstäsi. Tarvitsemme lisätietoja yritystoiminnastasi. Eläketurvakeskus ratkaisee oikeutesi Suomen sosiaaliturvaan, jos sinulla on MYEL-vakuutus.

Koska meikäläisen asiat olivat vähän peruspertsaa kimurantimpia, eikä ohjeista ottanut erkkikään selvää edes yliopistotason koulutuksella, piti turvautua asiantuntijoihin. Puhelurumban (halpaa kuin saippua) myötä pallo siirtyy vastaajalta toiselle akselilla Kela-Mela-Eläketurvakeskus. Kukaan ei ole ihan varma kenelle asia kuuluu, joten lisää soittelua ja epävarmoja numerovalintoja. Jokunen asia on sentään hoitunut sähköisestikin, mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin kun viimeisin neuvo oli jatkaa soittelua, jotta asia etenee kiireellisenä. Eivaanjaksais. Ihan yhtä absurdia meno ei ole kuin Backlundin Lotalla passia hakiessa, mutta ei kovin kaukanakaan.

Eikä siinä vielä mitään, että mun tilanne on epäilyttävä, koska en mene ns. normimuottiin. Lapset, joihin voimassaolevalla Kelan päätöksellä sovelletaan Suomen sosiaaliturvalainsäädäntöä, eivät ole vuoden alusta lähtien saaneet lapsilisää, koska mun tilanne on epäilyttävä, ja mä olen joskus sattunut ko. tukea hakemaan, sillä jollekin tilillehän ne rahat pitää maksaa. Sillä ei ole mitään merkitystä että lapsilla on isä, jonka kanssa olen (onnellisesti) naimisissa, jonka viran takia ollaan täällä, jonka vuoksi perheen pitäisi olla oikeutettu Suomen sosiaaliturvaan.

Tänään klikkailin itseni Kelan asiointipalveluun tarkistaakseni, joko asia on edennyt. Ja pah. Huomasin kuitenkin, että mun status on syyskuun alusta alkaen ollut lähetetty yrittäjä. Lähetetty yrittäjä? Siis minä, joka teen opintoja suomalaiseen yliopistoon suomalaisilla apurahoilla. Minä, jolla on Suomessa yritys, jolla ei ole vielä ollut liiketoimintaa, koska sitä ei voi olla apurahakauden aikana. Minä, joka edelleen olen sen lähetetyn virkamiehen perheenjäsen.

Yritystoiminta, se se on kaiken pahan alku ja juuri. Suomi, zero points.

Expatina olemisen jalo taito

Wikipedia valistaa: Expatriaatti eli ulkomaantyöntekijä on "henkilö, joka tilapäisesti tai toistaiseksi oleskelee maassa ja kulttuurissa, joka ei ole maa, jossa hän on kasvanut." Siirtolainen taas on "pysyvästi maasta pois muuttanut henkilö".

Oivallista aamulenkillä bongattua kuvituskuvaa tekstillä: "Minulla on identiteettikriisi"

Vuoden ensimmäisenä sunnuntaina lähdettiin Carrefouriin ostoksille siestan aikaan. Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota rouvaan, joka vilkuili toistuvasti meidän suuntaan, ja joka hedelmäosaston tuntumaan päästyämme viimein henkäisi: "Puhuttekste suomea?" Kävi ilmi, että joku muukin (fiksu) suomalainen oli päättänyt lähteä ostoksille silloin, kun kukaan (fiksu) italialainen ei kauppaan eksy. Eikä kyseessä ollut mikään turisti tai expat-pistäytyjä kuten me, vaan vuosikausia maassa asunut, paikallisen kanssa naimisissa oleva siirtolainen. Tovin rupateltuamme saimme aimo annoksen sellaista infoa, jonka olisi mieluusti voinut ottaa vastaan vaikkapa heinäkuussa 2012, mutta kohtuuhyvinhän tässä on ilmankin pärjätty, joten mitäpä tuota sen enempää harmittelemaan.

Liisan kautta tutustuin sitten myös Seijaan, jonka kanssa vietettiin hauska kahvihetki tammikuun loppupuolella. Myös Seija on naimisissa italialaisen kanssa ja asunut maassa jo pian pari vuosikymmentä.

Onnistuin siis kasvattamaan mun täkäläisiä Suomi-kontakteja (jos merimiehen kollegoita ei lasketa lukuun) 200% pelkän tammikuun aikana. Aiemmin ei paljon ois edes napannut, mut nyt sitä kaiketi on jo ollut sen verran kauan poissa maisemista, että oli ihan hauska törmätä!

Em. kohtaamiset saivat pohtimaan meidän perheen tilannetta ja näkökulmaa italialaisuuteen. Siis onhan se aivan eri. Vaikka mekin eletään arkea täällä, vietetään aikaa italialaisten kavereiden kanssa ja merimiehen työyhteisö muodostuu pääosin italialaisista, ollaan me kuitenkin umpisuomalainen expat-perhe, jonka lapset käyvät kansainvälistä yksityiskoulua, joka liikkuu pääosin kansainvälisessä (tai vähintäänkin kansainvälisessä italialaisessa) porukassa, seuraa suomalaista mediaa, tapaa mielellään vanhoja suomalaisia kavereitaan, työskentelee suomalaiselle työnantajalle, suomalaiseen yliopistoon, saa apurahoja Suomesta ja on palaamassa takaisin kotimaahan. Tässä valossa oma oleminen täällä alkaa tosiaan näyttää vain siltä pitkältä lomamatkalta, josta Julie mulle taannoin puhui.

Ja toinen osuma samalta aamulenkiltä:
"Pysähtyminen kielletty. Pitäkää kulkureitti vapaana". Tajuuttekste? :)

Enkä totta puhuen kyllä kaipaakaan sitä ihan peri-italialaista elämää. En vaikka aina välillä haaveilenkin asettumisesta tänne tai jonnekin muualle inhimillisempään ilmastoon. Tajusin, että mun haaveeni ulkomailla asumisesta on hitsivie aina tarkoittanut enemmänkin kansainvälisyyttä kuin siirtolaisuutta. Ja sillä logiikallahan sitä kaiketi on kotonaan ihan missä vaan (ulkomailla)? Tai Suomessa, jos työskentelee englanniksi monikansallisessa porukassa ja pistää lapsensa kansainväliseen kouluun? Ja matkustelee lomillaan kuin Italiassa konsanaan? No, Turku nyt ei muutu Pisaksi eikä pitkä pimeä talvi pitkäksi kuumaksi kesäksi, mutta voishan sitä asiat olla huonomminkin?

Vaikka kyllä mä expat-identiteetistä tykkään, ja toivon edelleen että löydetään mahdollisuus tehdä vastaanvanlainen keikka uudestaan joskus. Tai vaikka kaksi. Tai kolme. Sillä sitä tosiaan pääsee Suomesta uudestaankin pois, jos oikein alkaa ahistaa. Sillä moottoritie on kuuma. Ja maailma on totta! Ooo-oo.

Rillit

Pinsku on jo jonkin aikaa valitellut, ettei oikein näe koulussa taululle tai kotona telkkarin tekstityksiä. Vetkuttelin asian kanssa yli vuodenvaihteen aina viime viikkoon asti kaikenlaisten kiiretekosyiden varjolla, mutta paineiden hellittäessä oli viimein tartuttava härkää sarvista. Siis kyseessähän ei oikeasti olisi mikään iso asia, jos Suomessa oltaisiin, mutta täällä odotettavissa oli taas jos jonkinlaista mutkaa: tarvitaanko lääkäri vai riittääkö optikko, mistä sellainen, saanko asian selvitettyä italiaksi, mitä maksaa... Huoh. Kielipuolena/muuten vaan kädettömänä kun kaikkiin pikkuasioihinkin saa aina tuhrattua päivän tai pari.

Hommahan eteni sitten niin, että ensin surffailin vähän suomenkielisillä sivuilla löytääkseni tietoa siitä, mitä suosittelevat päätöksen silmälääkäri-optikko suhteen. Kun useammassa lähteessä vakuuteltiin, että "optikko voi tutkia näön ja määrätä silmälasit, jos ikää on vähintään kahdeksan vuotta", päätettiin lähteä Pinskun kanssa käymään paikallisessa Instrussa, Salmoiraghi & Viganòssa varaamassa aika optikolle. Vaan eipä se mennytkään niin, sillä optikon mukaan eivät tee tutkimuksia lapsille, vaan pitää käydä lääkärissä. Älysin sentään kysyä, mistäs sellaisen lääkärin löytää (Suomessahan silmälasiliikkeistä löytyy sellainenkin usein ihan omasta takaa, vai muistanko väärin?), ja sain pikaisen kollegan konsultoinnin jälkeen tohtori Panellin käyntikortin.

Seuraava etappi: soitto ko. klinikalle. Hermot meni siinä vaiheessa, kun piti painella ykköstä ja kakkosta ja ties mitä numeroita, että ois päässyt eteenpäin enkä enää tajunnut minne olin joutunut. Arrrghhh!* Optimistisesti pistin meilin klinikan netistä löytyneen sähköpostiosoitteeseen (käyntsärissä sitä ei luonnollisesti ollut ilmoitettu, vaikka lääkärin codice fiscalet ja about kaikki muutkin tiedot kengännumeroa lukuunottamatta oli kyllä jaksettu siihen painaa) selittäen asian niin hyvin kuin taisin. En todellakaan odottanut saavani vastausta, joten yllätys oli suuri kun Dottore Panelli vastasi iPadistaan vielä saman päivän aikana. Ja niin saatiin tapaaminen järjestettyä jo parin päivän päähän! Huhheijaa! Tosin ei iltapäiväksi koulun jälkeen, kun kaikki ajat olivat aamulla. No, pieni järjestely koulun kanssa ja lupa poissaoloon klo 9-11 heltisi.

Neljä päivää alkuperäisen optikkoliikkeessä käynnin jälkeen suunnistettiin sitten Casa di Cura Suore dell'Addolorataan. Sehän osoittautui joksikin katolilaispaikaksi, ainakin nunnien ja krusifiksien määrästä päätellen (jos ois viitsinyt kääntää ton klinikan nimen ois ehkä tajunnut tän jo aiemmin: "nunnien hoivakoti"). Joten varsin harrasta ja ystävällistä palvelua saimme, suunnistimme oikeaan odotustilaan, maksoimme 50 € käyntimaksun ja istuimme odottamaan. Tohtori otti luokseen melkein ajallaan ja kaikki sujui kuin tanssi muutenkin (paitsi että ne tipat, joita laitetaan silmänpohjia tutkittaessa vaikuttivat puoli tuntia lääkärin mainitseman kymmenen minuutin sijaan - italialaiset!), kommunikaatio onnistui italian ja englannin sekoituksella ja reilua tuntia myöhemmin lähdettiin kohti koulua silmälasiresepti kourassa.

Niinhän siinä tosiaan kävi, että lasit tarvittiin. Näkö oli -1.0 molemmissa silmissä, enemmän kuin meikäläisellä aikoinaan ekoja rillejä hankittaessa. Ei ihme, että tyttö valitteli näköongelmiaan. Marssittiin ("heti") seuraavana päivänä ensimmäiseen mieleen tulleeseen silmälasiliikkeeseen, josta löytyikin ihan passelit kakkulat - tosin jo melkein epätoivoiseksi menneen kokeilurumban jälkeen. Tilaus vetämään, etumaksu maksamaan ja odottelemaan. Puheliaan optikonkin puheista ymmärrettiin lähes kaikki, mitä nyt vähän pohdittiin että mitä oli sanonut odotusajasta. No, meili ja puhelin oli heillä tiedossa, joten arveltiin että varmaan joku viesti aikanaan saadaan. Ja saatiinkin.

Ja seitsemäntenä päivänä valkeus tuli! Kyllä nyt kelpaa kauemmaskin tiirailla. Hintaa laseille tuli 250 €, tiedä sitten onko se paljon vai ei, mutta ihan hirveesti ei jaksanut lähteä asiaa enää tästä monimutkaistamaan. Taas on selvitty yhdestä "koettelemuksesta", hyvä me!

Miss nelisilmä

* Vihaan tota puhelinasiakaspalvelun numerovalintarumbaa, myös kotimaisella tarjottuna. Viime viikolla soitin Kelan ulkomaanasioihin (tästä muuten lisää piakkoin) ja ihan randomilla valitsin ehkä oikean reitin asiakaspalveluun, kun mikään annetuista vaihtoehdoista ei mielestäni vastannut mun asiaa. Kaks kertaa piti soittaa, että sain varmistettua minkä vaihtoehdon valitsen. Ei ole asiakaspalvelua tuo, ei!

Allerta meteo

Yllätyin, kuinka usein Italiassa annetaan säävaroituksia. Ei ihan vastannut mielikuviani alati aurinkoisesta ja leppeästä kelistä, sellaisesta joista kesäisin täällä useimmiten nautimme. Tai no, kesälläkin annetaan toki hellevaroituksia, jotta tarkkaavaisuus ei pääsisi hetkeksikään herpaantumaan. Mutta muuten, vähän väliä on päällä joku huonon kelin varoitus, yleensä liittyen sateeseen tai talviaikaan lumisateeseen, joskus maanvyörymiin tai merenkäyntiin, tai tulviin. Eilen vuorossa oli kovan tuulen (vai liekö myrsky) varoitus, joka tosiaan tulikin tarpeeseen. Niinkuin itse asiassa aika moni noista varoituksista, sillä sääilmiöt tuntuu täällä olevan paljon voimakkaampia kuin Suomessa. Se siitä leppeästä ilmastosta.

Hupsistakeikkaa, sanoi mopo kun kanveesiin veti. Eikä ollut ainoa eilen näkemäni.

Eilen tuulen nopeus ylitti 100 km/h (näin täällä ilmoittavat tuulen nopeuden, merimies tulkkasi sen mulle muotoon 35 m/s), vastaaviin lukemiin päästään kuulemma kerran viidessäkymmenessä vuodessa. Eikä kyse ollut mistään puuskista vaan jatkuvasta tuulesta. Toissayönä merimies evakuoi itsensä kellariin nukkumaan, kun ulkoa kantautui sellainen meteli, ettei yläkerrassa saanut unta. Terassilla olleet tavarat olivat vaihtaneet paikkoja ja aamulla huomasin, kuinka eteisen lattialle ulko-oven eteen heitetty sateenvarjo lepatti oven alta tulleessa ilmavirrassa. Puita kaatui oikein urakalla, kattoja ja tavaroita lenteli, liikenneyhteydet takelteivat, muutamia perheitä evakuoitiin ja jokunen kuolonuhrikin tuli. Koulut pysyivät eilen suljettuina ainakin Pistoian alueella, samoin tänään, vaikka puhuri onkin jo laantumaan päin. Aikamoista, etenkin kun Pisassa tuskin koskaan edes tuulee, varmaan joku 2 m/s on normaalitila täälläpäin.

Pinjapuiston puut pysyivät pystyssä, mutta kävelyteille oli tullut mukava neulasmatto.

Ja kyllähän tuo pohjoistuuli tehokkaasti ilmaa viilentää. Hyhhettä. No, onneksi aurinko kuitenkin jaksaa paistaa.

Lippu melkein suorana

Mutta tosiaankin, mielikuviin ei aina ole luottamista. Italialaisiakin sitä pitää ehkä vähän onnenpekkoina maantietellisen sijainnin takia, mutta vitsauksensa täälläkin löytyy. Noiden äärikelien lisäksi kun niillä on vielä maanjäristykset, vuoristorakentamisen hankaluus, vajoava maaperä ja kuivuus, ja ties mitä muuta. Mutta koska auringonpaistetta saadaan ympäri vuoden, on elo silti jotenkin iloisempaa. Sopii mulle, varoituksista huolimatta.

Back in business

Tervepä terve! Pikkusen venähti tämä päivitysväli, pahoitteluni uskollisille lukijoille. Joulukuun alkupuolelta alkanut tiivis opiskelutahti (ja kyyylllä, deadlinet oli ihan itse asetettuja) huipentui viimeviikkoiseen Suomen-matkaan, tenttiin ja pariin seminaariesiitymiseen. Viimeisintä kirjoittamaani artikkelia olen veivannut myös, ja piakkoin pitäisi saada se matkaan, kunhan nyt taas hoitelen parit välttämättömimmät todot ensin. Eikä tässä laakereilla päästä lepäämään lähiaikoinakaan, mutta työmäärien pitäisi pysytellä ns. inhimillisissä. Joten josko sitä bloginkin saisi ajan tasalla. Yritetään.

Ja koska helmikuussakin tapahtui vaikka mitä, yritän nyt kiriä menneitä tapahtumia päivittämällä muutamia niistä takautuvasti, vanhoilla päivämäärillä. Yrittäkäähän jaksaa, vaikka lukukokemus saattaa mennä vähän hankalaksi*. Lupaan että tämä harjoitus ei toistu...

Meanwhile, kevät on saapunut Italiaan. Ohessa pari todistetta. I-ha-naa!

Etupihan mimosa on jo täydessä kukassa. Hyvissä ajoin naistenpäiväksi.

Tämä magnolia on kyllä etuajassa, muut ei ihan vielä näin kukassa ole.

Ekat sisiliskot bongattu! Hieman oli hankalaa ehtiä ottaa kuva,
etenkin kun koira oli toisessa tassussa. Mut pylvään vieressä
köllöttelee yks yksilö, jos tarkkaan katsoo.

Giardino Scotto on taas alkanut kerätä auringonvalosta nauttivia porukoita, jopa picnic-kävijöitä.
Kuva perjantailta, siis helmikuun puolelta. Johan se on aikakin aloittaa kausi :)

*Lue siis helmikuun puolelta juttu hiihtolomasta, mun Suomi-keikasta, koulun viimeisimmästä tutkimusjaksosta ja karnevaaleista + eilinen päivitys Patun synttäreistä, jos edellinen lukemasi juttu on Lunta!

Jäbä on kybä

Niin saapui kuopuksemmekin, tuo ihana vauveli, kymmenen vuoden ansiokkaaseen ikään. Merkkipäivää juhlistettiin tällä kertaa sangen maltillisesti, vaikka aloiteltiinkin jo lauantaina karnevaaleilla ja kotimatkan Mäkkäri-iltapalalla. Sunnuntaina toiveena oli "katsoa Star Warseja" ja "syödä sushia". Ehdottelin jossain vaiheessa kaverisynttäreitäkin, mutta kuulemma "oikea syntymäpäivä on kivempi viettää perheen kanssa. Täten noudatimme herran tahtoa.

Klassikko: onnittelulaulu ja aamiainen + lahjat sänkyyn. Hyvin kelpasivat!

Toin Suomesta tuliaisina kaikki tähän saakka ilmestyneet Star Wars -leffat, ja niitä on nyt tahkottu neljän jakson verran (ihan mahtavaa että ollaan päästy Pipsa Possu -iästä eteenpäin, kyllä näitä kelpaa seurana katsoa!). Kaksi katsottiin sunnuntaina, kuten sankari toivoi. Välissä käytiin lounaalla meidän lempisushipaikassa, ja osattiin tällä kertaa välttää ähky, vaikka itsekuria se vaatikin.

Ei olla ainoita, jotka on tykästyneet Asuka sushiin. Täyttä oli, jonoa jopa.
Onneksi meillä oli pöytävaraus.

Välipalaksi syötiin kakkua ja päivälliseksi juhlakalu toivoi tacoja, niitä tehtiin - tosin kenelläkään ei ollut vielä silloinkaan nälkä. Puoli päivää meni pyjamassa ja muutenkin oli ihan superrento päivä. Ihan sankarin näköinenkin vielä.

Kaverisynttärit on vieläkin optiona, josko vaikka sellaiset pienimuotoisemmat joku päivä järkättäisiin. Juhlimista jatkettiin tosin jo maanantaina, kun kävimme juhlistamassa Alessandron 9-vuotispäivää 50-luvun henkeen sisustetussa American Dinerissä. Kaikki vanhat kaverit, sittemmin Elizabeth English Academyyn tai paikallisiin kouluihin siirtyneet, olivat paikalla ja tunnelma katossa! Nämä maanantai-illan kekkerit kruunasivat viikonvaihteen juhlaputken.

Tanti auguri a Alessandro, hieman myös Patulle

Onnittelut maailman parhaalle, täyden kympin pojalle! Tasaluku on hieno luku!