Ränsistyneitä vanhoja taloja

Italiassa rakennuskanta on aika tavalla iäkkäämpää kuin Suomessa. Osa taloista näyttää siltä, kuin ne romahtaisivat hetkellä millä hyvänsä*. Osa taas on korjattu ihan vimpan päälle, ja vanhojen talojen väliin on myös surutta tungettu uusia. Toisinaan erivärisiä. Silti yhdistelmä on jotenkin hämmästyttävän harmoninen, kerrostuneisuus kaunista ja kaupungit tuntuvat kaupungeilta, kun rakentaminen on tiivistä.

Lähellämme sijaitsevan maa- ja metsätaloustieteellisen rakennus oli vielä
tammikuussa tämän näköinen. Nyt jo kovaa vauhtia korjaavat.

Tätä taustaa vasten tuntuu vähän hassulta, että muutama ostajaehdokas on panikoinut meidän 70-luvulla rakennetun Suomen-asunnon kohdalla. Että jos se onkin ihan asuinkelvoton, tai jotain. Asunnosta on kuitenkin pidetty hyvin huolta, kuntoa tutkittu vuosien varrella ja ongelmat hoidettu ennen kuin niistä on tullut isoja, remonttejakin tehty useampia. Mutta silti, sehän on lähes neljäkymmentä vuotta vanha!

80 prosenttia Suomen rakennuskannasta on valmistunut toisen maailmansodan jälkeen, kerrottiin lauantain Hesarin mielipidekirjoituksessa, jossa pohdittiin mitä autioituville taloille pitäisi tehdä. Samanlaista kerrostuneisuutta kuin Italiassa on vain suurimmissa kaupungeissa, tai joissain muissa onnekkaasti säilyneissä pitäjissä. Vanhaan ei ole totuttu, se on mieluummin revitty pois modernimman tieltä.

Toisin on täällä, jossa vanhoja taloja piisaa niin, että ne jopa jaetaan kahteen kategoriaan: vanhoihin (50-80 vuotta sitten rakennettuihin) ja antiikkisiin (vielä vanhempiin). Täällä myös tiedetään, että vanhaa pitää huoltaa ja isojakin korjauksia tulee joskus eteen. Niinpä suunnilleen joka viides tönö on paketissa ja uudistumassa täyttä häkää. Kuten Patun kaverin Edoardon uusvanha koti, jota parhaillaan restauroidaan huippupaikalla aivan keskustan kävelykadun tuntumassa. Ikää vanhuksella on takana joitakin satoja vuosia, mikä kuulemma näkyy uudistuvan asunnon huonekorkeudessa ja tunnelmassa. Tuskin maltan odottaa loppuvuotta, jolloin toivottavasti päästään kurkistamaan millainen tästä 500 neliön lukaalista (jossa on mm. 80 neliön kattoterassi) tulee.

En osaa edes arvata, paljonko kyseisen asunnon hinta on. Sekin ero Italiassa ja Suomessa on, että täällä ihan tavallisenoloisillakin ihmisillä saattaa olla huomattava varallisuus. Toki tiedostan, että meidän piirit koostuvat lähinnä lapsensa yksityiskouluun pistävistä henkilöistä, joten ihan normikansalaisiin ei välttämättä tästä porukasta tehtyjä havaintoja kannata yleistää. Mutta silti. Ei ne mitenkään Wahlrooseiltakaan näytä. Ja kerrottiinhan männäviikolla sekin, että suomalaiset kotitaloudet eivät tosiaan ole erityisen varakkaita; muun muassa italialaiset ovat nettovarallisuudeltaan meitä korkeammalla.

Mutta kyllä täällä varmasti myös kurjissa oloissa asutaan. Yleisiä vaivoja ovat kosteus ja home, jotka johtuvat suuremmasta ilmankosteudesta - ja viileämpinä pidettävistä asunnoista (lämmittäminen kun on kallista). Epämiellyttävästä hajusta pyritään eroon tuulettamalla - sitä täällä tehdään jatkuvasti, oli kesä tai talvi. Paikalliset tuumaavat myös, että sen mikä talvi kastelee, kesä kuivaa. Mikä on kyllä totta.

Yli 75 % italialaisista asuu omistusasunnossa, ja myös kakkosasunnot ovat yleisiä. Asuntojen keskikoko on 100 neliömetriä, kun se Suomessa on alle 80. Italialaiset ovat myös kovin paikallaan pysyvää kansaa: vain noin viidesosa on muuttanut viimeisen kymmenen vuoden aikana, tiesi italiankirjani kertoa. Mikä tarkoittaa, että mamman päivälliselle on helppo pinkaista perheellisenkin, kun kuitenkin todennäköisesti kulman takana asutaan. Ainiaan.

Enkä mäkään ehkä muuttaisi koskaan ikinä milloinkaan minnekään, jos lapsuudenkotini ikkunasta avautuisi vastaavanlainen näkymä, kuin se jonka ikuistin lauantaina kavereiden luona visiitillä käydessämme:

Tältä näyttää Lericin Tellarossa. Mi piace.

Bellissima.

* Huomasin esimerkiksi, että aika rämältä näytti kuvassa oleva talo taannoisessa arkeen paluusta kertovassa päivityksessäni. Oikeastaan vasta kuvasta, ei ole jotenkin sattunut silmään aiemmin tuo rapistuneisuus, vaikka päivittäin talon ohi kuljetaan.

Oman maan satoa

Lauantaiseen kasvislasagneen tarvittiin nippu basilikaa ja oreganoa, tuoretta. Ai, että oli mahtavaa avata keittiön ovi, napsia tarvittavat yrtit aidan reunalla kököttävästä ruukusta ja jatkaa hommia. Sunnuntaina laitoin rosmariiniperunoita ja jouduin kävelemään pikkuisen kauemmaksi, naapuriasunnon sisäänkäynnille. Siellä sitä rosmariinia rehottaa ihan villinä. Ja salviaa. Ja minttua, josta merimies on iloinen mojito-päälle sattuessaan.

Vasemmalla basilika ja oregano lasagnenlaiton jälkeen eli "vähän" harvennettuna.
Oikealla yrttejä naapurista.

Koskaan en ole viherpeukalo ollut, enkä ole*. Mutta tää yrttitarhan pito tuo kyllä sen verran paljon iloa elämään, että taidan jatkaa tällä linjalla vastakin. Mitähän dopiginia ne tarvii Suomessa menestyäkseen? Täällä kun ei tarvi tehdä mitään. Mitä nyt vähän kastella noita ruukussa olevia, silloin kun muistaa (tai aika usein jos ei muuten sada kuten esmes koko kesänä).

Taas yksi syy enemmän jäädä tänne 4eva.

*Muistatko muuten vielä tän mainoksen? Mun lemppareita vuosien takaa...

#hästäki

Meinas pärskähtää kahvit iPad-Hesarille, kun alkuviikosta* luin että meille nettinatiiveille tuttu risuaita eli hashtag eli merkki, jolla halutaan tägätä, toisin sanoen merkitä esmes hakukoneiden löydettäväksi joku juttu, pitäisi korvata termillä avainsana tai aihetunniste - ainakin jos sattuu Helsingin kaupungilla työskentelemään. No, eipä siinä mitään mutta Hesarin otsikkoon nostama "suomennos" hästäki näyttää kyllä ihan yhtä pahalta kuin joraaminen kuulostaa tanssimisesta puhuttaessa. Pthyi!

... Ja tästä mielipiteiden helmestä päästäänkin taas näppärän aasinsillan kautta noihin italialaisiin. Jotka eivät näköjään kummemmin pelkää kielensä rapautumista kun niin innolla sanoja englannista lainaavat. Viikonloppu on il weekend, sukellus lo scuba diving, tietokone il computer ja lenkkeily il jogging, vain muutamia mainitakseni. Englanninkielisten oppikirjojen nimiä ei havaintojeni mukaan juurikaan vaivauduta kääntämään - kannattaa muuten olla tarkkana niitä ostaessa ellei halua italiankielistä järkytystä lukuhetkeensä - sisältö on silti todnäk italiaksi**. Firmojen nimet, tapahtumat, sloganit, tuotemerkit jne. on surutta englanniksi tai itanglesellä (vrt. Finglish).

Pisan musiikkiakatemia järjestää mm. lauluntekokursseja.

Mikäs siinä. Kieli on kautta aikojen kehittynyt lainasanoilla, ja jotenkin luulen että Suomessakin on jo luovuttu intoilusta kääntää sanoja vasten vakiintunutta käytäntöä. Josta tuli vielä yksi esimerkki mieleen. Merimies joutui nimittäin kouluaikoinaan kutsumaan roll-onia raikastekiepoksi. Aika ihana!

On täällä muuten monia tuttuja sanoja toisella kotimaisellakin - tosin just nyt ei tule muuta mieleen kuin että gratis on täälläkin ilmainen - mutta oikeasti sanoja on tullut vastaan monta. Ja jotain suomeksikin; Carrefourin vapaista kassoista kertova kuulutus "cassa numero uno... cassa numero due..." on suht. helppo tulkita kielitaidottomanakin, eikä lasten mielellään viljelemää caccaakaan tarvi kauaa arvuutella.

Sen sijaan katso merta! ei ehkä ole se suositeltavin huudahdus näillä main. Ettäs tiedätte.


P.S. On muuten melkoisen patoutunut kirjoitustarve kun viime päivät on pitänyt keskittyä johonkin-ihan-muuhun. Kattellaan saisko sumaa purettua lähipäivinä... stay tuned***!

* Piti ihan tarkistaa päivämäärä että oliko se todella JO maanantaina. Kylläpä aika rientää (taas).
** Mulle EI siis ole näin käynyt, mutta lähellä oli.
*** Kunhan kiusasin. Pysy kanavalla!

Menoa ja lepoa = tasapainoa

Perjantaista perjantaihin nautimme jälleen yhden ystäväperheen vierailusta. Ohjelma oli tiivis myös meillä isännillä - viikossa ehdittiin viettää pari yötä agriturismossa Firenzen lähellä, osallistua porukalla kaverisynttäreihin, käydä tornilla, vierailla Cinque Terressä, leikkiä puistossa, shoppailla ja istua monta pitkää iltaa - normaalien arkiaskareiden lisäksi*. Ihanaa oli, vaikka univelkaa kerääntyi kaikille ja jäähyväiset oli haikeat.

Montespertolin agriturismo-hotellin maisemia

Pää pyörälle Giardino Scottossa

Vielä tarkenee uida. Tässä Cinque Terren Monterosson aalloissa.

Harmiksemme saatiin se viikon ainoa epävakainen päivä viime viikon sunnuntaille, joka oli määrä viettää agriturismon uima-altaalla. Korvaavana toimintana otettiin pitkä lounas Montespertolin keskustassa, ja illalla vielä paikalliset jättipizzat kämpillä. Muutenkin nautittiin taas italialaisen keittiön herkuista niin ravintolassa kuin kotonakin. Hyvä ruoka ja viini, ystävät ja kiireetön yhdessäolo - paljon muuta ei hyvään elämään vaadita, väittäisin.

Ei muuten jäänyt nälkä

Ja paistoi se päiväkin. Torstain Cinque terre -retkellä oli jopa kuuma, ja lapset sukelsivat tyytyväisinä mereen viilentymään. Spanieli oli urheasti mukana reissussa, mutta joutui tyytymään varjopaikkaan vaikka uimaan olisi tehnyt mieli.

Syyskuussa Italiassa elo näyttää taas puolensa. Kesä jatkuu täällä vielä, vaikka Suomessa jo etsiskellään villapaitoja. Illat on kyllä täälläkin viilentyneet ja täkit kaivettu esiin yöksi. Silti päivälämpötilat on sitä luokkaa, että voisi vieläkin lähteä rannalle.

Säätiedotus viime lauantailta. Ihan hyvä kello seitsemän lämpötilaksi.

Vaan arvatkaapa sainko perheenjäseniä liikahtamaan viikonlopun aikana minnekään. Ensin nukuttiin univelat pois, sitten päivitettiin nettikuulumiset ajan tasalle, sitten vaan olla möllötettiin. Mukavaa sekin. Viikonloput on meillä muutenkin ristiriitaisten toiveiden aikaa: aivan ymmärrettävästi kolme kodin ulkopuolella päivänsä viettävää haluaa viikonloppuna rauhoittua ja vaan olla, kun taas minä, kotiin jumittunut, olisin valmis seikkailemaan vaikka missä. Onneksi on reipas nelijalkainen, joka on aina valmis valloittamaan maailmaa. Sen kanssa tänäänkin nautittiin kolmenkympin auringosta ja vähän myöhemmin käperryttiin tyytyväisinä kotiin ottamaan iisisti.

Onnea on tällaiset päivät.

* Okei, oli lapsilla ja merimiehellä 1,5 extravapaapäivää, muuten ei ois ihan kaikkeen kyennyt

Vuoden mutsi

On aika outoa olla tilanteessa, jossa mua tituleerataan toistuvasti kodin hengettäreksi, kun aiempi viiteryhmäni on ollut lähempänä vuoden mutsia, tuota kirjailijakaverini ystävänsä kanssa lanseeraamaa mainiota, ei-niin-kätevää-emäntää.

Vuoden mutsi evp. keittiössä, lajina hernekeitto.

Tähän on kuitenkin tultu.

Kaiken takana on Patun paras kaveri. Kuulemma meiltä saa parhaat välipalat, meille on aina kiva tulla, mä olen hauska äiti (?) ja kaiken kaikkiaan vaan oikeassa paikassa täällä kotona.

Huhhuh.

Toisinaan lapset kyllä tyytyvät vähään :) Vaan taas on todistettu, että kenestä tahansa voi tulla pullantuoksuinen äiti, kunhan vaan ehtii pikkusen keskittyä näihin kotihommiin.

Josta tulikin mieleen, että tein pari viikkoa sitten hernekeittoa. Ihan itse alusta asti. Ongelmia meinasi tuottaa oikeanlaisten herneiden löytäminen, mutta sitten hokasin (Googlen avustuksella), että täkäläiset kuoritut, pilkotut kuivatut herneet ovat itse asiassa parempia kuin etsimäni kokonaiset kuorelliset. Ei tarvi liotella ja keittoaikakin oli vain 40 minuuttia. Ja vaatelias lapsiraati oli sitä mieltä, että keitto oli hyvää. Tadaa!

Näistä se yllä esitetty soppa syntyi

Joten taas on yksi kohta vähemmän "mä en ole koskaan" -listassa. Pitää varmaan alkaa kohta keksiä jotain uusia.

Estathé

Ken Italiassa liikkuu, tuskin välttyy näkemästä näitä jääteepurnukoita:

Sixpack

En tiedä, minkä markkinointitempun taustalla oleva firma nimeltä Ferrero (tuttu myös muun muassa Kinder-munista ja Nutellasta) on kotimaassaan tehnyt, mutta ei juomalla ainakaan tunnettuusongelmia ole. Imagokin lienee kohdillaan, kun Estathé uppoaa myös trenditietoisiin nuoriin. Merimies naureskelee baarissa teetä pillillä imuttavaa nuorisoa - ei kuulemma jotenkin istu kuvaan. Toisaalta, samoilla tyypeillä on tapana jatkaa matkaansa baarista gelateriaan ja päättää iltansa muhkeaan jätskiannokseen. Ei siis esmes känniseen tappeluun nakkikioskilla, kuten samaan aikaan toisaalla.

Toivottavasti teetrendi saapuu Suomeen ennen kuin lapseni ovat baari-iässä.

Muuttoliike

Sehän nyt ei ole uutinen, että Italian taloudella ei tällä hetkellä mene hyvin. Aihe nousee esiin lähes päivittäin paitsi mediassa, myös oman pienen piirini keskusteluissa. Töitä ei ole, asuntojen myynti takkuaa, kotitalouksien säästäminen näkyy niin ravintola- kuin matkailualallakin, kaupat kuihtuvat, palveluja ei osteta... Ei kovin ruusuiselta näytä, vaikka mikään paniikki ei lähiympäristössäni vielä vallitsekaan.

Lauantaisilla synttärikekkereillä tuli vaihdettua kuulumiset jos toisetkin. Yllättäen ajauduin kahteen melko samantyyppiseen keskusteluun. Molemmissa multa kyseltiin vinkkejä siitä, millaista on asua Pohjoismaissa. Onko kallista, miten elämä eroaa italialaisesta, millainen taloudellinen tilanne maissa vallitsee, onko totta että ihmiset linnottautuvat koteihinsa sosiaalisen kanssakäymisen sijaan, maksaako kahvikuppi tosiaan jopa viisi euroa jnejne. Molemmat keskustelijat pohtivat vakavissaan muuttoa Kööpenhaminaan tai jopa vieläkin pohjoisemmaksi, Tukholmaan tai Helsinkiin (huomatkaa, että vain pääkaupungit nousivat keskusteluissa esiin). Nämä koulutetut, kielitaitoiset ja työelämässä tiukasti kiinni olevat ihmiset olivat tuskastuneita maansa (okei, toinen on lähtöjään kreikkalainen mutta asunut Italiassa jo piiitkän aikaa) ahdistaviin tulevaisuudennäkymiin. Paremmille apajille olisi päästävä, ja ne ovat - kappas vaan - pohjoisessa.

Tämäkään ei toki ole uutinen, kertoihan Yle Uutiset vastaavaa jo toukokuussa (1. minuutin kohdalta alkavassa jutussa on muuten muutamille lukijoille tuttuja kasvoja, ks. myös kuvakaappaus alla). Hesarikin on jo pitkään seurannut muun muassa espanjalaisten sairaanhoitajien uutta uraa Satakunnassa.

Matkalla pohjoiseen. Kuvakaappaus Yle Uutisista 8.5.2013.

Aika jännää. Jotenkin sitä on tottunut siihen, että Suomesta lähdetään jonkun paremman perässä muualle. Milloin Amerikkaan, milloin Ruotsiin, joku hullu jopa Italiaan. Suomi on omissa mielikuvissa vähän kuin se lapsuuden käpykylä, josta piti päästä mahdollisimman nopeasti muualle, maailmalle. Ja nyt se maailma on täyttä höyryä rynnimässä Suomeen! Eikä kyseessä ole mikään välinputoajaporukka, vaan kilpailukykyinen, kansainvälinen ja ammattitaitoinen tähtijengi, joka etsii entistä parempaa elämänlaatua ja myös osaa vaatia paljon. Pohjoismailla on tarjota sitä, mitä he kaipaavat: työn ja vapaan tasapainoa, yhteiskunnan turvaverkkoja, korkeatasoista koulutusta, hyvää elintasoa, haastavia työtehtäviä. Euroopan unionin jäsenyys helpottaa liikkumista, kohdemaiden asukkaiden englannin osaaminen sopeutumista. Ja kuten tässä on itsekin tullut useampaan otteeseen todettua, muutama tuhat kilometriä ei enää ole välimatka eikä mikään. Koneet lentävät suht edullisesti, Skype yhdistää ystäviin, netin kautta voi seurata mediaa kuin kotimaassa konsanaan. Ja todennäkoisesti ympärille löytyy samanhenkisiä ihmisiä, kansallisuudesta riippumatta.

Nyt jos koskaan olisi oikea aika kaivautua Suomi-poteroista ja toivottaa nämä muuttolinnut tervetulleiksi. Kilpailukykymme tuskin paranee taaksepäin tuijottamalla, sen sijaan voimme hyötyä  tästä aivotuonnista. Hemmetti soikoon, ne on valmiita tulemaan pohjolaan keleistä huolimatta!

Toisaalta, lähdetään sitä Italiasta eteläänkin. Yksi täkäläinen tuttavaperhe puuhaa parhaillaan muuttoa Afrikkaan. Bisnespotentiaalia on kuulemma kovasti, toki riskitkin vähän eri mittakaavassa kuin Euroopassa. Ystäväni sanoin: "Olemme niin etuoikeutettuja, että voimme lähteä kokeilemaan. Vuosi tai pari ei ole oikeastaan mistään pois, ja takaisin voi aina tulla".

Aika hyvin sanottu.

Sosiaalisen elämän paluu

Perjantai - viikon paras päivä! Ihan mahtavaa, että elämässä on taas rytmiä ja ryhtiä. Lasten arvosanat ekalle kouluviikolle olivat 4 (Pinsku) ja 4,5 (Patu) asteikolla 1-5, joten takana on ihan kelpo viikko.

Itse nautin paitsi tuosta rytmistä ja ryhdistä, myös sosiaalisen elämän paluusta. Koska kelit ovat vielä kesäisen ihanat, ollaan jääty Scotto-puistoon joka päivä koulun jälkeen. Puisto on kuhissut lapsia ja koulukavereita, ja mullekin on aina löytynyt juttuseuraa. Myös koululla ehtii turisemaan hyvin, yhdenkin äidin kanssa sovittiin yhteisistä juoksulenkeistä*. Kaverikyläilytkin on taas alkaneet, ja keskiviikkoiltana lapsiluku tuplaantui, kun sekä Isabella että Edoardo tulivat yökylään.

Pyjamabilekamut

Kahtena tulevana lauantaina on tiedossa kaverisynttärit, jotka täkäläiseen tapaan ovat piiitkät ja samalla myös seurustelutapahtuma aikuisille. Mikäs siinä uima-altaan ympärillä on rupatella. Viikon päästä saadaan myös ystäväperhe Suomesta vierailulle. I-ha-naa.

Sen itsestäni kesän aikana opin, ettei musta ole yksineläjäksi saatikka retriittikävijäksi. Tällainen italialainen pörräily sopii mulle hyvin. Toisin sanoen, nyt on taas hyvä olla.

Harmi vaan, että Pinskun kaveri Emma ja samalla vanhempansa, joihin ollaan täällä tutustuttu, muuttaa ens viikolla takas Espanjaan, josta Italiaan viime syksynä saapuivat. Läksiäisiäkin on siis tiedossa. Toisaalta niin on myös kyläilypaikkoja maailmalla, joten ei vaivuta murheen alhoon tästäkään.

La vita è buona. Elämä on hyvää.

* Camilla on aiemmin juossut maratoneja, joten pikkusen kirimistä mulla, tosin...

Osoite hukassa?

Suunnannäyttäjän roolista on tullut meikäläiselle arkipäivää. Olen aiemminkin avautunut tästä opashommien runsaudesta, mutta näyttää tosiaan siltä, että

a) mä olen jotenkin tietäväisen näköinen mitä maantietoon tulee
b) italialaiset ei viitsi katsoa karttaa ennen kotoa lähtöään tai eivät omista navigaattoria
c) paikalliset pitävät kaverilta kysymistä ihan normaalina, harmittomana asiana. Vain hullu tuskailee yksin.

Tästä kadusta kirjoitin aikaisemmin. Mutta ihan alkuun mietin, että wau, onkohan
Isabella Rosellini Pisasta. Kunnes tajusin, että sehän on Rossellini, ihan eri kirjoitusasu.
Ja oikea vastaus Ippolito löytyi sitten kaunokirjallisuuden kautta. Ei ihan ekana tullut mieleen.

Oman ongelmansa aiheuttavat varmasti myös kadunnimet. Nopeasti ajatellen en ole täällä paljon muuntyyppisiä kadunnimiä kohdannut kuin (miesten) nimiä tai päivämääriä. Näistä ensimmäiset tuottavat meillekin usein päänvaivaa, sillä ihmisillä niin kuin kaduillakin, jotka ovat nimensä ihmiseltä saaneet, on etu- ja sukunimi. Italialaiset eivät kaiketi laiskuuttaan jaksa aina kirjoittaa sitä etunimeä (katso esim. mikä tahansa italialainen hotelli booking.comista), joten yritäpä sitten naputtaa navigaattoriin Via Mezzacapo tai Viale Donizetti, kun tieto Carlosta tai Gaetanosta puuttuu. Parhaimmillaan ilmoittavat toki kaverin etunimen ekan kirjaimen tyyliin Via C. Mezzacapo, mutta ainakaan meidän saksalaisella logiikalla varustettu navigaattori ei tuolla tiedolla vielä oikeaa osoitetta löydä. Joten pieni vinkki teille, autoilevat Italian-matkaajat: katsokaa koko osoite vaikka Google Mapsista ennen matkaan lähtöä. Perille löytäminen helpottuu kummasti!

Toinen vaihtoehto on toki opetella kysymään tietä italiaksi, jos haluaa oikein paikallisten joukkoon soluttautua. Josta tulikin mieleeni tapahtuma viime viikonlopulta, kun Margherassa Venetsian-bussia odoteltiin. Pysäkillä oli varmaan viitisentoista ihmistä, osa selvästi italialaisen näköisiä. Viereen hiljensi auto neuvoa kysyäkseen, ja arvatkaa vaan keneltä päättivät sen tehdä? Niin-pä. En osannut neuvoa, en, mutta onneksi paikallinen setä vieressäni osasi. Seuraavana päivänä kyllä opastin samassa paikassa yhden turistin hotelliinsa, kun satuin juuri sen yhden ainoan osoitteen kyseisessä kaupunginosassa tuntemaan. Ja näköjään Pisan karttaakin pitää vielä opetella, kun tänään en osannut osoittaa yhdelle motoristille, mikä silloista on Ponte della Vittoria. Arvatkaa harmittiko (ihan ammattiylpeydelle otti)!

P.S. pitempi oppimäärä kadunnimistä ja niiden tulkitsemisesta löytyy vaikkapa tämän linkin takaa: How to Interpret Italian Street Names. 

Ihanat illat

Ne(kin) on täällä taas: loppukesän ihanat illat! Hämärä laskeutuu täällä jo ennen kahdeksaa, mutta lämpöä riittää yhä. Sirkat sirittävät, lepakot liitelevät, kaupunki hiljenee. Tykkään kovasti!

Päivisinkään ei vielä tarvi palella, ainakaan muutamaan päivään. Aamuisin sen sijaan on viileämpää, pitkähihaista tarvitaan jo. Harmi kyllä pimeys vaivaa nyt myös aamuisin, aurinko nousee vasta kuuden jälkeen, lähempänä seitsemää. Ei meinaa herätä, ei*.

Lämpötila tänään iltalenkillä. Hellettä pitelee noin muuten.

Tätä(kin) vuodenaikaa tulen kyllä kaipaamaan sitten, kun ihana Italia pitää jättää taakse. Mutta tänä vuonna vielä nautitaan!

* Tosin ehkä tällä yllättäen alkaneella arjellakin on jotain tekemistä asian kanssa

Arki

Se on täällä taas: tasainen, tavallinen, ihana arki! Eilisen jälkeen oltiin kaikki ihan puhki jo yhdeksän maissa, sen verran voimille rytmin käännös taas otti.

Eka koulupäivä sujui mainiosti, vaikka Patu muutaman kyyneleen ennen lähtöäni tirauttikin (koska ei halunnut sittenkään alkaa puhua, vieläkään). Hyvä juttu oli se, että opettajana jatkaa sama mukava Mr Thomas ja luokkakaverit säilyivät suurelta osin ennallaan. Kolme poikaa siirtyi kolmannelta luokalta neloselle eli Pinskun ryhmään, ja neljä poikaa siirtyi ekalta tokalle Patun ryhmään. Kun luokalle tuli vielä yksi uusi poika, on 2./3.-luokalla yhteensä kymmenen oppilasta, joista kolme tyttöä.

Pinskulla ei ollut ongelman häivääkään. Luokalta siirtyi pari oppilasta yläasteen puolelle, ja Patun luokalta siirtyneiden oppilaiden myötä 4./5.-luokan kokoonpano on samaten poikapainotteinen: kolme tyttöä ja kuusi poikaa. Pinskulle tuli myös uusi brittiläinen opettaja, Miss Sarah, jota lapset ainakin ekan päivän perusteella kovasti kehuivat.

Tänä vuonna lapsilla on keskiviikkopäivän liikuntatuntien lisäksi tanssitunnit kerran viikossa. Sitä tarina ei vielä kerro, minkä lajityypin tanssia tulevat opettelemaan. Musiikinopettajaksi vaihtui harpisti, ja koululle hankittiin muutamia harppuja, joten lapset pääsevät harjottelemaan niiden soittoa. Kevätlukukaudella luvassa on tanssiesitys ja konsertti. Pinskun uusi opettaja on kotitalous- ja käsityöihmisiä, ja lupaili lapsille kokkaus- ja ompelutunteja. Italiantunteja on tänä vuonna kahtena päivänä viikossa ja Pinsku on lisäksi ilmoittautunut koulun jälkeen pidettäville kiinantunneille, jos vaan ryhmä saadaan kasaan.

Patu sai heti eilen parhaan kaverinsa Edoardon meille leikkimään koulupäivän jälkeen, ja poikien tunnelma oli kotimatkalla niin iloinen, että ihan tanssitti. Vaikka koulussa puhuminen tuottikin edelleen vaikeuksia, pulisi poika kaverilleen taas kuin papupata. Toivotaan, että saadaan lukko auki myös koulussa, kunhan arki taas asettuu uomilleen.

Tanssiaskeleet ekan koulupäivän kunniaksi

Tänään mullakin alkaa taas italiantunnit, urheilu on lisätty päiväohjelmaan ja pientä päänvaivaakin on taas tiedossa kun työstän hakemusta jatko-opintoihin... koska kolmekymmentä vuotta opiskelua ei vielä ole tarpeeksi ;) Pidetään peukkuja, että natsaa, ois kiva käyttää tämä toinenkin välivuosi hyödyksi! Lisäksi pari muutakin projektia odottelee aloittamistaan, joten tuskinpa tarvii enää kauan tuskailla liiallista vapaa-aikaa.

Hyvä tästä on kohti syksyä ponnistaa!

Ummikkona kouluun

Muistellaanpa hetki menneitä. Vuosi sitten tänä sunnuntai-iltana jännitti aika paljon. Lapsilla oli edessä ensimmäinen koulupäivä uudessa koulussa, tuntemattomalla kielellä. Patulla itse asiassa ensimmäinen koulupäivä koskaan.

Voi, kuinka silloin toivoin näkeväni tulevaisuuteen. Meitä vanhempia - etenkin mua - mietitytti aika tavalla, millaiseen tilanteeseen sitä on tullut lapset laitettua. Että toipuuko ne järkytyksestä ikinä, mikä on tämän ulkomaanunelman hinta, ja kuka sen maksaa. Entä jos ne ei saa kavereita? Oisko sittenkin pitänyt valita vaihtoehtona ollut kotikoulu ja pehmeämpi aloitus uusien kielten opiskelussa? Vaadinko lapsilta liikaa? Hajoaako ne?

Kristallipalloa ei ollut, eteenpäin mentiin optimismin voimin. Ja vahvasti siinä uskossa, että loppujen lopuksi tämä on tosi hyvä juttu niin lapsille kuin meille aikuisillekin. Sen jo tiesinkin, että lapset sopeutuvat nopeasti, ja on turha surkutella sitä elämää, jonka lapsilleen parhaassa tahdossaan antaa. Ne kun eivät muusta kuitenkaan tiedä. (Ja keksivät kuitenkin kaikesta valittamisen aihetta.)

Enää ei tarvitse pelätä. Surkeus hälveni kolmessa viikossa ja kohta Patukin jo totesi, että enää halua (ollenkaan) Suomeen kouluun. Ystäviä löytyi välittömästi ja ummikkolapset otettiin koulussa lempeydellä vastaan. Google Translate auttoi tarvittaessa, kaverit tsemppasivat ja opettajat tekivät kaikkensa ymmärtääkseen ja tullakseen ymmärretyksi. Reilun kuukauden jälkeen englannin ymmärrys oli jo hyvällä tolalla ja ensimmäiset sanatkin alkoivat pulpahdella (Pinskun) suusta.

Kevätlukukaudella lapset jo esiintyivät koko koulun ja vanhempien edessä englanniksi. Ujolla ja e-rit-täin hitaasti lämpiävällä Patulla oli vaikeuksia puhumisen kanssa koko ensimmäisen kouluvuoden, mutta silti oli täysillä mukana luokan tohinoissa, pitkillä kouluretkillä, uusien oppien äärellä ja kavereiden seurassa. Poika pärjäsi erinomaisesti siltäkin kantilta, että hyppäsi ekan yli suoraan tokalle luokalle kertotaulujen ja haastavien kirjoitustehtävien pariin. Kevään viimeisenä koulupäivänä herra oli syystäkin itsestään ylpeä ja koko vuoden upeasti (sanoisin jopa kivuttomasti) tsempanneelta Pinskulla pääsi itku, kun ei olisi halunnut koulun ollenkaan loppuvan.

Joo-o, kasvaahan nuo lapset vuodessa sekä henkisesti että fyysisesti.
Kuvassa mun, Pinskun ja Patun uudet kengät. Arvaa mitkä ovat kenenkin.
Ja kenen on isoimmat...?*

Viime viikonloppuna Sveitsin-vierailulla vertailtiin kokemuksia ystäväperheen kanssa. Heilläkin samanikäiset lapset (tuolloin 7 ja 9) aloittivat koulunsa vuosi sitten ummikkoina, saksaksi. Alun haasteet peilasivat meidän kokemaamme, eikä puhumisen kehitys tai uuteen ympäristöön asettautuminen sujunut tasatahtiin heilläkään. Mutta molemmat lapset löysivät ystäviä ja harrastuksia, sopeutuivat, ja nyt jo korjaavat vanhempiaan sveitsinsaksan puhumisessa (!). Yhdessä tuumin todettiin, että helpompaa oli kuin pelättiin, ja päätös lähteä ja altistaa lapset uudelle ehdottomasti myönteinen.

Tänään sängyissään pyörii jälleen kaksi jännittynyttä lasta. Ei lähelläkään hysteeristä, vaan hyvällä tavalla odottavaa. Patua tosin pohdituttaa lupauksensa alkaa puhumaan (opettajille) nyt syksyllä - sovittiin että aloittaa ihan vaan hyvän huomenen toivotuksista ja kysymyksiin vastaamisesta. Luokan hölösuuksi ei ihan heti tarvi ryhtyä**.

Asia ja päivä kerrallaan, niin se on tämä elämä elettävä. Ja jos ei mitään koskaan tee, ei myöskään mitään koskaan koe. Näillä eväillä uuteen kouluvuoteen!

* Oikea vastaus vasemmalta oikealle: Pinskun, mun, Patun. Kahdet jälkimmäiset kokoa 37, ensiksi mainitut kokoa 37 ja 1/3. Oh dear...
** Merimies tosin jo arvelee, että (liian) pian meille tulee viesti koululta mallia "poikanne puhuu koko ajan, tehkää asialle jotain".