Sataa rop rop rop

... sataa aivan kaa-taa-mal-la. On soinut viime päivinä päässä aika tiuhaan (niiden italialaisten laulujen lisäksi, tietty), kun on vähänkään vilkaissut ulos. Jännä tää italialainen ilmasto - sit kun sataa, todellakin sataa. Harmautta on kestänyt kaks päivää, eilisiltapäivään asti ukkostakin. Nyt tosin pilkahtelee jo vähän sinitaivasta, mutta huomenna vettä tulee vissiin taas ihan riittämiin, ja sama jatkuu ennusteen mukaan ens viikolla.

Lauantaina auringonlaskun aikaan joki näytti vielä tältä.
Kuva Fortezzan sillalta länteenpäin.

Koko tähänastisen ajan olen ollut sitä mieltä, että pisalaiset haaskaavat ton kauniin jokirantansa kun eivät rakenna sitä täyteen kivoja kuppiloita ja muita ajanviettopaikkoja. Kunnes nyt viimein valkeni, että nehän tarvii ton koko rännin näitä syyssateita varten! Toivottavasti reunat riittää ja muutaman päivän sadetauko saa pinnan laskemaan, sillä muuten tulee olemaan haasteellista päästä kouluun ens viikolla.

... ja tässä samalta sillalta itäänpäin katsottuna tänä aamuna.
Hieman on päässyt vesi nousemaan.

Sinänsä nää kelit sopii tilanteeseen kuin nenä päähän. Kökötän nimittäin (viimein!) koneen ääressä jo kolmatta viikkoa ja todellakin aherran gradun parissa. Ihan stressiä pukkaa, kun ajattelee että ekan version palautukselle asettamani aikaraja (vuoden loppu) on ihan kohta käsillä. No, on se homma edennytkin, mut är-syt-tä-vää etten mahda perfektionismilleni mitään. Ohjaajakin jo tsemppasi, että "hyvältä näyttää, anna mennä nyt loppuun vaan" ja mä alan ihmetellä että "jos sittenkin muuttaisin tutkimusasetelmaa vielä vähän kun ei tää nyt ihan toimi". Ja sitten taas jumitetaan. Mut sen mitä itseäni tunnen, tällanen pikkunen stressi todellakin toimii mulla kirittäjänä, samaten ajatus siitä, että kevätpuolella voisin jopa nauttia päivävapaistani ja käydä esim. retkillä jossain lähikaupungeissa (ihan kun en sitä olis tänä syksynä tehnyt, mut silti), jos rutistan homman pulkkaan nyt.

Kuten eilisestä Pinskun päivityksestä kävi ilmi, on myös lasten koulunkäynti hyvässä vauhdissa. Ymmärrys alkaa olla jo hyvällä tasolla, ja pikkuhiljaa uskaltautuvat myös englantia käyttämään. Tosin Patu tyylilleen uskollisena nauttii viimeiseen saakka myös siitä, että voi vedota osaamattomuuteensa eikä suostu edes yrittämään puhumista koulussa. Vielä. Ihan taatusti se jossain vaiheessa yllättää kaikki ja alkaa samantien puhumaan täydellisiä lauseita - niin se ylipäänsä puhumaankin oppi. Mr Thomas näyttää kuitenkin osaavan motivoida poikaa juuri oikealla tavalla - jokaisesta lausumastaan sanasta tai hyvin lukemastaan kirjasta (joka viikko saa 1-3 helppolukuista kirjaa kotiin ja lukee ne sitten opettajalle ääneen koulussa) on iPadiin liimautunut uusi kannustustarra, ja poika tuntuu olevan näistä kovin ylpeä. Syystäkin.

Tavallaan toivon, että näitä kehnompia kelejä pitelisi nyt vielä hetken, jotta mäkin pääsisin oikeasti opiskelutilanteen herraksi (sen mitä näiltä koulun hyväntekeväisyyshommilta ehdin). Mikä muuten on järkyttävän itsekästä ajattelua, sillä koko Pohjois-Italiassa ja etenkin tuolla pohjoisempana Massa-Carraran alueella ollaan taas helisemässä näiden vesimäärien kanssa. Ja toivottavasti meidän uppopumppu jaksaa tällä kertaa laulaa, ettei tarvi siirtyä taas vedenroudaushommiin tuolla kellarissa. Se vasta ärsyttävää oliskin, kun on tää hirvee stressi opiskelusta ja kaikki (oikeesti, hah hah, en taida edes muistaa mitä stressi on).

Haloo, täällä Pinsku

Moi! Täs ois tällänen koulu kuva :DD jaaa täs me poseerataan kameralle!
Mulle kuuluu hyvää koulus on kivaa ja kaikkee:) Mä puhun nyt enkkuu, jaa Mun Best Friends o' Sofia, Isabella................................. Patun kavereit o' Parsa ja Edo. :oooooooo   Ilmeist näkee et on kaikki kondikses jaa muuten koulusta tultua mä käytän ajan movieen..................... Mul on ikävä sinne myrskyiseen suomeen :D :(( mut oikeest on ei täälkää oo nyt kivat kelit sataa saavista kaatamalla jaa Naksu on koko ajan äiskän jalois ja pelkää ukkosta.

Täs meidän koulun talvipuvut

Tos alla o' uus tukka lyhyt :'(
ja patul irokeesi >:)
Ihan kiva kuva
Jaa liikka puvut pääl
en vaiha liikkist ke.
pois, muina päivinä joo!

Siin oli mun jutut
t. Pinsku

Liikuntapuvut ja uudet tukat

Koiranelämää

Koiran on täällä hyvä olla. Mukana saa kulkea melkein missä vain: kaupoissa, ravintoloissa, junissa, hotelleissa, eikä kukaan valita. Päinvastoin, ainakin tuo meidän spanieli herättää lähes poikkeuksetta hillittömän lepertelyvietin ja lause "che bello!", miten ihana koira, toistuu usein. Kuka tahansa voi sen esittää: nuori, vanha, nainen, mies, pikkupoika, lukiolainen.

Aamulenkillä

En tiedä, johtuuko moinen meidän koirasta, italialaisesta ystävällisyydestä, siitä, että paikallisilla näyttäis olevan aika paljon koiria, vai tuurista. Joka tapauksessa, mukavalta tuntuu. Jännä juttu on myös se, että maassa jonka asukastiheys on 192 asukasta neliökilometrillä, koira myös mahtuu kulkemaan vapaana paremmin kuin maassa, jossa asukkaita on 15 neliökilometriä kohden. Omaani en vilkkailla kaduilla päästäisi liikkumaan ilman hihnaa, mutta paljon täällä näkee niinkin hyvin koulutettuja/sosiaalistettuja koiria, että eivät muuten liikukaan kuin vapaana. Eikä kukaan valita asiasta.

Lenkkeilymaastot on meillä aika kaupunkimaisia, tosin puistoja reitille mahtuu useampia. Vaikka välillä on mukava kohdata kanssalenkkeilijöitä, nautin suunnattomasti sunnuntaiaamujen ja lauantai-iltapäivien lounasaikaan ajoittuvista ulkoiluista, jolloin saadaan yleensä tepastella ihan rauhassa. Muutenkin kaupunki on tuolloin hiljaisimmillaan, avonaisista ovista ja ikkunoista saattaa kantautua iloista puheensorinaa, mutta liikenne on rauhallista ja tunnelma jotenkin unelias.

Ja sitten, kun kaupunki taas herää ja kadut täyttyvät ihmisistä, selvitään kohtaamisista kapeilla jalkakäytävillä usein siten, että jompikumpi ennakoi ja väistää tien puolelle. Kahta ihmistä ja koiraa kun niillä ei yleensä mahdu rinnakkain kulkemaan. Tällöinkään väistäjä ei narise tai irvistä vihaisesti (tätä on kotimaassa tullut toisinaan koettua, samaan tapaan kuin joskus lasten kanssa kulkiessa), vaan väistäminen ikään kuin kuuluu asiaan.

Koira myös herättää hilpeyttä vastaantulijoissa, ainakin silloin kun se toteuttaa lintukoiranviettiään ja nappaa taas kerran maasta jonkun kepin, mainoksen tai mitä nyt tielle sattuukin tulemaan (ja täällähän niitä tulee, uskokaa pois). Parhaat hymyt sain, kun spanieli kerran kanniskeli varmuuden vuoksi mukaan ottamaani pientä sateenvarjoa. No, olihan se hassu kun oli niin tohkeissaankin vielä.

Vakilenkin varrelle sattuu myös yksi osto- ja myyntiliike, jonka omistaja suorastaan rakastaa meidän karvaherraa. Tunne on itse asiassa molemminpuolinen, eli koira aloittaa hyvissä ajoin kohdetta lähestyttäessä tsekkailemaan, oisko ukko paikalla. Jos on, vaihdetaan iloisia tervehdyksiä ja mies selittää mulle kovasti jotain italiaksi, ja kiittelee kyyneleet silmissä. Olen antanut itseni ymmärtää, että miehellä on joskus ollut ihan samanlainen/samanhenkinen/samannäköinen koira, jota on vieläkin ikävä. Herttaista, eikä tuota etappia tietenkään voi ohittaa kiireellä.

Kaupunkilaiselämän nurjana puolena mainittakoon koiran nopea likaantuminen. Päivä pesusta ja eiköhän valkoiset vatsakarvat ole taas mustana. Asiaa vois tosin auttaa se, että käyttäis koiran viimein parturissa, ois nimittäin jo aika... jota voisinkin muuten seuraavaks alkaa googlailemaan. Mikähän trimmaaja on italiaks? Palataan tähän.

Kuinkas sitten kävikään?

Kädet on ihan kipeenä kun olen tässä koko iltapäivän taputellut itseäni olalle. Toisin sanoen, kansainvälinen ruokapäivä koululla meni mainiosti! Kiitos Sannan vinkin päädyin tosiaankin tekemään hapankorppuja kylmäsavulohella. Creme fraichen vaihdoin maustamattomaan Philadelphia-tuorejuustoon ja tilli tuli purkista, kun niitä ei täältä saanut, mutta täydestä meni silti. Vaan kyllä ne kinkku-, juusto- ja breasola (=ilmakuivattu naudanliha?) täytteisetkin kelpasivat. Hyvä niin, sillä ei paljon ois napannut venyttää eilisiltaa pikkutunneille ja näprätä 143 pikkusuolaista turhan takia.

Kalat ja veget. Pinsku teki hienot kyltit ja liput.

Ja tässä lihaisat korput ja ruissipsit.
Vähän ehti yön yli odotellessa vettyä, mut mitäs me pienistä.

Loppujen lopuksi tää ruokahomma oli aika kiva idea. Kaiken muun vaivan lisäksi lupauduin vielä auttamaan rumban läpiviemisessä koululla, joten pääsin näkemään kuinka innoissaan ja ennakkoluulottomasti lapset ruokien maisteluun suhtautuivat. Plus pääsin itsekin maistelemaan (ja tuomaan jämiä kotiin). Mun lohikorput ja -ruissipsit maistuivat etenkin libyalaisperheen lapsille, ja itse taas pääsin makumatkalle taivaaseen filippiiniläisten kevätrullien myötä. Koulun sihteerin Miss Sandyn mukaan tällä kertaa tarjottavat olivat italialaispainotteisia, johtuen siitä että tänä vuonna koulu on vähemmän kansainvälinen kuin viime vuonna, jolloin erimaalaisia herkkuja (ja niitä tuovia lapsia) oli enemmän. No, ei haitannut ainakaan mua.

Ja tässä vielä todiste siitä, että ruoka kävi kaupaksi. Pinskun luokka vuorossa.

Sen verran on tänään tullut naposteltua, että taidankin seuraavaksi lähteä mahani viereen köllöttelemään (jee, eka perjantai kuukauteen kun ei ole mitään menoa) ja miettimään seuraavaa koulun vapaaehtoistyötä. Maanantaina pitäis nimittäin vetäistä tunnin presentaatio Pinskun luokalle työskentelystä mainostoimistossa. Miten ihmeessä mä aina joudun näihin ylimääräisiin hommiin????

Korvamato

Mahtava italianopeni Costanza antoi mulle eilen voimabiisin aka tunnarin, jonka sanat pitäisi opetella. No, nyt on sitten tahkottu tätä ja aika hyvin alkaa mennä:

Sinceritàa lauleskellessani keksin, että voisin pistää yhden (asiantuntemattoman) päivityksen italialaisesta musiikista. Se on ollut lähellä sydäntäni aina niistä päivistä asti, kun isä Toto Cutugnon levyn osti. Vaikka Laura Pausinit ja Eros Ramazzottit on kuuluneet suosikkeihini vuosikaudet, tajusin tunnarini myötä, että en ole täällä ollessani juurikaan ehtinyt musiikkivalikoimaa laajentamaan.

Radiokanavista kuuntelen pääasiassa Duemilaa tai KissKissiä, jotka soittavat ihan samoja hittejä kuin Suomessakin. Oppan Gangnam Style tais kyllä tulla listoille vähän myöhemmin kuin Suomessa, ehkä siksi että kesän ja alkusyksyn ajan kärkipaikalla komeili täällä sellaisia biisejä, jotka raikasivat erityisesti rantakohteissa. Viime kesän macarenoja oli oikeastaan kolme: Il Pulcino Pio, brasilialaisen Gusttavo Liman Balada (Tchê Tcherere Tchê Tchê) ja samaten brasilialaisen Michel Telón Ai Se Eu Te Pego. Nää brassit soi varmaan ympäri maailman, mutta en tiedä onko Pulcino Pio pyörinyt missään muualla kuin täällä. Käsittämätön renkutus, mutta ah, niin suosittu. Alla (jonkun muun) taltiointi kesältä (on mulla omakin, mut en kehtaa laittaa sitä tänne):

Syksyn sävelet vissiin oli ja meni, mutta mua kiinnostaa kovasti Sanremon musiikkifestarit, joilta on vuosien mittaan löytynyt helmi jos toinenkin, esim. tuo yllä mainittu Arisa. Alkuvuodesta sitten nähdään, mikä on seuraava korvamato. Päivitystä seuraa.

Marraskuinen päivä

Olen lääpälläni meidän makuuhuoneen ikkunasta avautuvaan maisemaan. Näin marraskuussakin se saa aina hyvälle tuulelle. No, ei täällä ole toistaiseksi ollutkaan suomalaisia 9 päivän harmausputkia (taas kerran miettii hän, kuinka palata kotimaahan voi), joten ehkä tää maisema pääsee vaan helpolla, tiedä häntä.

Mutta tässä teillekin tätä silmäniloa!

Aamu, n. 6:30

Puolipäivä, n. 11:30

Iltapäivä, n. klo 17.

Yö, n. 22:30.

Ulkomailla

Viime viikonloppuna lähdettiin Pinskun kanssa oikein ulkomaille asti - Ranskaan. Perimmäisenä syynä oli Mamma Mia -musikaali, jonka ranskankielinen kiertue ulottui Nizzaan perjantaista sunnuntaihin. Leffa kuuluu meidän molempien suosikkeihin ja itse olen nähnyt myös musikaalin kansainvälisen version. Sitä ei tänä vuonna ollut tarjolla, mutta parempi tuo ranskalainenkin kuin ei mitään. Saatiinpahan hyvä syy marraskuiselle tyttöjen reissulle. Ja Nizzan-matkalle.*

"Ei Treno Alta Velocità" elikkäs luotijunia tänne maisemia pilaamaan, kiitos.

Reissuun lähdettiin junalla, vaikka pitkään olin autoilun kannalla. Lopulta mukavuudenhalu voitti, tosin sillä kustannuksella että matka-aika lähes tuplaantui. Eivät ole vielä saaneet rakennettua nopeaa junayhteyttä Ranskaan - tätä vastustamaan on muuten perustettu oiken kansanliikekin, NOTAV nimeltään. Senpä vuoksi jouduttiin matkaamaan kuutisen tuntia parin vaihdon kautta, ensin Trenitalialla Genovaan ja siitä Ventimigliaan, josta lopulta SNCF:n junalla Nizzaan. Vaan mitäpä pienistä, otettiin matka seikkailun kannalta ja mukana oli riittävästi luettavaa, naposteltavaa ja tekemistä.

Meistä kuvauksellisempi
lauantaiaamuna hotellin parvekkeella

Nizzassa oltiin perjantai-iltana ja takaisin lähdettiin sunnuntaina aamupäivällä, joten lauantaista tuli varsinainen tehopäivä. Lähdettiin liikenteeseen heti yhdeksältä, tsekattiin vanhan kaupungin kujat ja tori, kokeiltiin Välimeren lämpötilaa ja poimittiin kiviä aurinkoiselta rannalta, shoppailtiin Jean Medeciniltä talvitakkia ja muuta ja kolmelta oli viimein showtime. Musikaali oli i-ha-na. Ihan hirveesti ei dialogi meikäläisenkään ranskantaidoilla auennut, mutta eisemitn, tykättiin silti. Tuli ihan omat teatteriajat mieleen (taas), oi että olis mahtavaa päästä fiilistelemään tuollaisen esityksen jälkeen. Yleisö oli nimittäin tosissaan mukana. Ihan huippua!

Piipahdus rannalla. Kelit oli kohdillaan.

Lounaaksi neiti valitsi sushia.

Thank you for the music tai Merci pour la musique kuten ranskikset sanoivat.

Esityksen jälkeen ehdittiin vielä karuselliin vuodelta 1901 ja Rue Massenalle pyörähtämään  muutamassa kaupassa. Lopulta nautitiin illallinen salakuuntelutyyliin - viereisessä pöydässä istui suomalaisia puolijulkkiksia (lue: merimies ei tunnistanut niitä mut se ei luekaan naistenlehtiä) - ja kömmittiin tyytyväisinä hotellille nukkumaan.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita?

Paluumatka sujui leppoisasti, matkustajia oli paljon vähemmän kuin perjantaina. Junanvaihto Genovassa sattui sopivasti lounasaikaan ja kotona oltiin viiden maissa. Hämmentävän kotoisalta tuntui palata Italian rajojen sisäpuolelle, etenkin kun koko Ranskassa olon ajan vastasin spontaanisti "sì" ja "grazie" kun piti jotain sanoa. Vähän hitaalla kävin, todellakin, sillä 5+ vuoden ranskanopinnot palautui mieleen vasta palattuamme Italiaan - Genovan lounaspaikassa kiittelin jo sujuvasti ranskaksi ja kerran suusta pulpahti myös "oui". Hopsansaa. Myös Pinsku totesi, että oli kiva palata Italiaan, jossa ymmärtää jotain ja pystyy vastaamaankin. Niin-pä.

Meillä oli yksityishytti, niin ol' hiljasta paluumatkalla.

On muuten tullut reissattua ihan riittävästi viime aikoina. Sunnuntaina summailin, että olen viimeisen kolmen viikon aikana yöpynyt 11 kertaa hotellissa. Ja Pinsku vielä kaksi yötä enemmän (koska Trenton-matka venyi neliöiseksi), eli enemmän hotelleissa kuin kotona. Siksi tuntuu enemmän kuin mukavalta aloittaa about kuukauden mittainen kotoilu-periodi, jolle ei ole suunniteltu mitään matkoja, ei yhtään vierailua, ei kertakaikkiaan mitään. Paitsi ehkä vähän jouluvalmisteluja ja on mulla pari päiväreissuehdotusta toki hihassa... mutta silti. Nyt ollaan vaan ja möllötetään, haa!

* Vajaan kolmen vuoden sisään olen käynyt kolmesti Nizzassa. Joten kai sen voi jonkintapaiseksi suosikkikohteeksi jo laskea?

International Cuisine Day

Kuten tässä kirjoittelun aikana on tullut ilmi, ei meikäläistä ole suuremmin siunattu keittiötaidoilla. Edessä onkin todellinen haaste, sillä ennen kuin ehdin ajatella tuota edellä mainittua pikkufaktaa, lupauduin jo kokkaamaan jotain suomalaista koulun kansainvälisenä ruokapäivänä 23.11. Hehe.

Kävisköhän "silmämunasalaatti"? Tätä meillä syötiin Halloweenina.

Tarjottavan pitää olla esivalmistettua ja korkeintaan mikrossa lämmitettävää. Jälkkäriruokien lista oli jo niin pitkä, että toivottiin jotain muuta. Mun päässä löi (kappas vaan) tyhjää, joten marssin Googleen. Suomalaisia ruokia: leipäjuusto, riista, metsämarjat, kuusenkerkkä, katajanmarjat... joita tietty löytyy täältä joka kaupasta. Eli ei. Mutta sitten: Suomessa syödään paljon leipää. Avot!

Nopea inventaario paljasti, että meille on Suomi-vieraiden myötä kerääntynyt kasa hapankorppuja. Lisäksi ehdin tehdä tilauksen merimiehen kollegoille, jotka ovat sopivasti tulossa Italiaan sunnuntaina. Koska ruokapäivä on vasta perjantaina, ei tuore ruisleipä taida onnistua. Ellei sitä voi tehdä (onnistuneesti) itse? Todnäk tilaan Linkosuon ruissipsejä ja yritän metsästää jotain savulohentynkää, porontyyppistä, mustikoita, ihanmitätahansa joka edes etäisesti muistuttaa Suomi-ruokia.

Mutta jos jollain olis hyviä helppoja reseptejä, nyt vois huutaa "hep". Näillä meikäläisen taidoilla on aika paljon pelastettavaa, jos odotukset Italiassa/maailmalla on tasolla "suomalainen ruoka on sontaa".

A woman's got to do what a woman's got to do.

Minä väitän...

... että yksi Suomeen rantautuvista ulkomaantrendeistä tulee olemaan kuulokojeliikkeet. Täällä niitä on nimittäin ihan kuin optikkoliikkeitä kotimaassa. Tiedän tästä kulmilta ainakin neljä liikettä, ja bongauksia olen tehnyt myös Roomassa ja Pompeissa.

Alan liike Roomassa

Miksiköhän näin? Olen huomannut, että paikalliset ovat meluisampia kuin Suomessa ja myös sietävät meteliä paremmin. Kumpi tuli ensin, muna vai kana - kuulevatko huonommin koska meluavat, vai meluavatko, koska kuulevat huonommin? Tai kuulevatko kansamme ihan yhtä hyvin/huonosti, mutta täällä kuulokojeen käyttö on muuten vaan normaalimpaa? Vai onko julkisen terveydenhuollon asema laitteiden toimittajana suomalaista vähäisempi? Vai olisiko kuulokoje italialaisille jopa vain asuste muiden joukossa? Eli jos sellainen on, sen on parempi olla hyvännäköinen. Vai... no, tajusitte varmaan pointin.

Niin tai näin, kaltaiselleni kuulo-ongelmista kärsineelle tämä on aika siisti juttu. Tervetuloa, trendi, Suomeen vaan!

Jäätyminen

Pitikin mennä kehuskelemaan, kuinka rupattelen jo niitä näitä italiaksi. Todiste todellisesta osaamistasosta iski eilen vasten kasvoja. Multa kysyttiin taas tietä ja tällä kertaa vastaus oli helppo: seuraavasta oikealle, sitten taas oikealle ja olette perillä. Tätä on harjoiteltu italiantunnilla. Mitäs mä vastasinkaan? "Ööö, oikea, oikea? En puhu italiaa, anteeksi" ja huidoin samalla näyttävästi oikeaan suuntaan. Ei hyvä.

Arvatkaa vaan, montako kertaa olen käynyt mielessäni oikean vastauksen. Toivottavasti sama sympaattinen pariskunta on tänään taas avuntarpeessa, jos vaikka kohdattaisiin uudelleen. Vaikka kyllä ne eilenkin kai perille löysi.

Kaikki yhes koos

Saatiin lapset eilen kotiin Pohjois-Italian Trentoon suuntautuneelta kouluretkeltä. Reissu venyi päivällä suunnitellusta, kun Miss Wendy päätti jättää väliin bussimatkailun sunnuntain surkeassa kelissä turvallisuussyistä. Ja hyvä niin, kolareita nimittäin sattui, kun vettä tuli kaatamalla.

A= Pisa, B=Gardajärvi, C=Sfruz, Trento

En todellakaan olisi pari kuukautta sitten uskonut, että lapset lähtevät tyytyväisenä viiden päivän, neljän yön retkelle, jossa kommunikaatiokielinä ovat englanti ja italia, seurana uudet koulukaverit sekä opettajat ja matkaa kotiin yli 400 kilometriä. Kännyköitä ei saanut ottaa mukaan, joten yhteyksiä ei voitu tänä aikana pitää. Miss Wendy kyllä lähetti neljä statusviestiä, jotta suunnilleen tiedettiin missä mennään. Siitä huolimatta oli aika jännää lähettää lapsensa tuollaiseen seikkailuun.

Kouluretkikohteen maisemaa Pinskun kuvaamana

Mutta hyvin se meni. Kun eilen kyselin, ovatko kovinkin väsyneitä reissusta, totesi Pinsku: "Ei tosiaan, mehän nautittiin siitä!". Ohjelma olikin varmasti lasten mieleen: paljon ulkoilua, pelejä ja leikkejä, askartelua, tanssia, leipomista ja kivaa yhdessäoloa kavereiden kanssa. Mahdottoman hyvin sujui myös kuopuksen ensimmäiset yöpoissaolot muualla kuin isovanhempien hoteissa, ikävä ei kuulemma vaivannut yhtään. Sen verran pikkumies kuitenkin todisti holhouksentarvettaan, että ei ollut koko reissun aikana vaihtanut kalsareita eikä sukkia, koska: "Ei siellä saanu." Myöhemmin selitykseksi vaihtui: "En mä löytäny niitä." Tätä ennakoiden olin pistänyt lapset itse pakkaamaan kamansa, jotta tietäisivät mitä on mukana. No, ei auttanut.

Pinskun luokan eli Ghiro-ryhmän tytöt (suom. pähkinähiiret).

Kotiin saatiin iloiset, mutta kieltämättä väsyneenpuoleiset lapset. Juhlistettiin paluuta kakkukesteillä samalla kun lapset esittelivät ylpeinä tuliaisiaan: 4 kg omenoita, mustikkahilloa ja erilaisia luontoaiheisia koriste-esineitä. Olivatpa tuhlanneet vähäisiä rahojaan myös vanhempiinsa, ihanat:

Mulle söpö orava ja merimiehelle möykky lihaa. Mielenkiintoiset valinnat :)

Pakko kyllä vähän röyhistää rintaansa lasten reippaudesta. Etenkin, kun muistoissa on oma kesäleirini 7-vuotiaana, josta piti tulla hakemaan kesken kaiken kotiin. Pojasta polvi paranee, ilmeisesti. Koska en kuitenkaan uskonut, että nämä meidän nuoret olisivat toista maata, olin varmuudeksi buukannut meille merimiehen kanssa viikonlopun Gardajärvellä. Sieltä kun olisi ollut vaan satakunta kilometriä hakemaan ikävöivät lapset. Merimies kyllä väittää, että kyse oli mun vaikeudesta sopeutua napanuoran venyttämiseen... hyvin se mut tuntee.

Garda-järven maisemia auringonlaskun aikaan

Olin summanmutikassa varannut mukavankuuloisen hotellin Torri del Benaco -nimisestä paikasta. Kerrankin kävi tuuri valinnan suhteen, oli nimittäin enemmän kuin miellyttävä kohde ja hotellikin erinomainen. Sesongin viimeisiä vietiin, ja meno sekä hinnatkin olivat sen mukaisia. Eli hiljaista oli ja edullista, mikä sopi meille keski-ikäisille (jep).

Tää oli niin kliseinen ritarilinna kuin linna voi olla.
Ihan pakko käydä uudestaan Patun kanssa, se arvostais.

Tehokkaita kun ollaan, yhdistettiin reissuun huvi ja hyöty, eli lauantaina käytiin noutamassa Bresciasta merimiehen bongaamat talvirenkaat, jotta voidaan joulun tienoolla lähteä turvallisin mielin Alppien suuntaan. Samalla keikalla käytiin katsastamassa matkaoppaissa kehuttu Sirmione-niminen paikka, Gardan rannalla sekin, ja ihastelemassa sen 1200-luvulla rakennettua vartiolinnoitusta. 

Sauna isolla ässällä.

Paras oli kuitenkin vielä tulossa: hotellissa oli ihan OIKEA sauna. Ja koska vieraita oli vähänpuoleisesti, saatiin varattua se kahdeksi tunniksi merimiehen kanssa (tai ihan kuinka pitkään vaan, lupasivat). Täydellistä! Etenkin kun saunaa edelsi juoksulenkki ja hetken huhkiminen viereisellä kuntosalilla. Kaiken kaikkiaan reissu oli mahtavan rentouttava ja onnistunut. Kannatti lähteä.

Mutta mukava on olla taas koko jengillä kotonakin. Porukalla on parempaa!

Parlo un po' d'italiano

Sain viime keskiviikkona italianopettajaltani ripityksen: olis jo aika alkaa käyttää sitä italiaa sen sijaan, että turvaudun englantiin aina, kun sanat ei heti tule mieleen. Puhuminen olisi kuulemma kerta kerralta helpompaa. Niin totta, mutta yllättävän vaikeaa. Palautteesta reipastuneena olen kuitenkin nyt tosissaan yrittänyt.

La tigre e la neve con sottotitoli.

Torstaina katsoin ekan italiankielisen elokuvani, Italiassa suurta arvostusta nauttivan näyttelijä-ohjaajan Roberto Benignin "Tiikeri ja lumi", ja kappas vaan, ymmärsin. Tosin apuna oli tekstitys heikkokuuloisille, mutta silti. Uutislähetyksiä seuraan myös silloin tällöin, mutta muuten telkkarin katsominen on jäänyt aika vähille. Täytyy varmaan aktivoitua (tv:n katsomisessa, jo on aikoihin eletty!), kun siinä kuullunymmärtämistä saa treenattua vähän niinkun oheistuotteena. Keittiöradiohan tulikin jo hankittua, vähän samassa tarkoituksessa.

Loppuviikolla kävin myös ensimmäisen järkevän keskusteluni Signor Ciampalinin, vuokraisännän, kanssa. Keskustelimme viime aikojen korjaustarpeista ja kuin ihmeen kaupalla ymmärrettiin toisiamme ihan kohtuullisesti. Tosin aina kun totesin "non ho capito" eli "en ymmärtänyt", korotti Signore ääntään, hymyili ja oletti, että äänenvoimakkuus ajaisi asian. Hassu mies.

Tässä kun Koulutusrahaston tuilla elellään, odotellaan veromätkyjä lankeaviksi, on matkustelusuma meneillään, joulu tulossa ja kotimaan vuokralaisetkin päättivät vetäytyä sopimuksesta kesken kauden*, niin järkevänä ihmisenä päätin sitten tuplata kielikurssimenoni eli marraskuun alusta lähtien olen käynyt tunneilla kaksi kertaa viikossa kerran sijaan. Aiempi tahti tuntui liian verkkaiselta, enkä enää oikein kokenut oikeutetuksi hokea aiempaa lempilausettani "non parlo italiano", kun kuitenkin olen maassa jo tovin asustellut ja aika hyvin ymmärrän mistä on kyse. Joten päätin nopeuttaa oppimisprosessia, mikä taisi olla ihan paikallaan.

Viime perjantaina nimittäin yllätin sekä opettajani että itseni jaarittelemalla italiaksi mm. havainnoistani paikallisten liikennekäyttäytymisestä, Rooman-reissun tapahtumista ja tulevista viikonloppusuunnitelmistani. Kun on kova puhumaan ja turvallinen fiilis, ei näköjään sanojen puutekaan ole este. Pistää vaan peräkkäin mitä mieleen tulee ja lainaa loput sanat ranskasta. Josta johtuen mun keskustelu kuulostaa jotakuinkin tältä: "Viime viikko, kävelen koiran kanssa sunnuntaina aamulla ja kova liikenne. Kaikki ajaa autolla aamiainen, sanomalehti, ma ei tieda, pieni kylä Valmontone". Jooh. Onneksi Costanzalla on pitkä pinna :)

Seuraavana tavoitteena mulla on selvitä käynnistä naapurin vihanneskaupassa. Se täti vasta tykkääkin jutella! Eräänkin kerran se kommentoi mulle mm. asuntojen hintoja, mut nehän liittyykin aika läheisesti perunoihin. Valitettavasti mun kommunikointi on tähän mennessä rajoittunut tyyliin: "Sipulia. Neljä.", "Perunoita, puoli kiloa, kiitos", "Ok, kiitos", "Näkemiin". Täti varmaan ratkeaa riemusta kun saa musta juttukaverin. Ties vaikka meistä tulis bestiksiä tai jotain.

Raporttia seuraa.


* Todellakin, jos olis tarvetta tai tiedätte jonkun, jolla olis tarvetta 135 neliöön Kirkkonummella, vaikka lyhyeksikin ajaksi, yhteydenotot on tervetulleita. On nimittäin tosi riemukasta alkaa sumplia Suomen kämpän asioita täältä käsin, kun tässä nykyisessäkin riittää säätämistä. Puhhuh.

Tulva

Viimein on tullut koettua sellainen "kunnon italialainen sade", eli päivän verran taukoamatonta rankkasadetta. Pisasta pohjoiseen, Massassa ja Carrarassa (siinä marmoripaikassa) on hätätila tulvien takia, Livornossa ihmetellään tilannetta myös, ja täällä kotikaupungissakin päästään tyhjentelemään kellarikerroksia. Niin myös meillä.

Tältä näytti tänään lähikaupungissa Livornossa
paikallislehti Il Tirrenon mukaan. Kuva: http://iltirreno.gelocal.it/livorno.

Oltiin viikonloppu poissa kotoa ja tänään palatessa oli ihana isänpäiväyllätys odottamassa: kellarikerroksessa oli tasainen parin sentin kerros vettä. Kaikki sähkölaitteet päällä/töpselit seinässä, tottakai, matto ja varaston lattialle säilötyt tavarat litimärkiä. Mutta ei onneksi mitään sen vakavampaa. Uppopumppu oli sentään vetänyt enimmät pois ja meille jäi "vaan" sellasen 800 litran tyhjentäminen rätin ja lastan avulla. Kiva tapa puuhailla yhdessä näin isänpäivän iltana. Josta tulikin mieleen, että voisin ehkä lähteä jatkamaan hommaa, ettei merimiehen tarvi ihan yksin huhkia.

Mä-mä-mä-mä-märkää.

Sateiden on ennustettu jatkuvan huomenna, että ehkä päivystän jo valmiiksi rätti kourassa alakerrassa. Kivakiittihei!

Tältä näytti meidän lähipuistossa iltapäivällä. Kumpparit oli tarpeen sielläkin.

Kun tänään on huomenna

En vieläkään tunnista itsessäni minkäänlaisia kulttuurishokin oireita, vaikka ilmeisesti ne ikäänkuin kuuluu kuvioon. Ehkä ne on vasta tulossa. Tästä huolimatta olen viime aikoina kokenut pientä huvituksensekaista harmistusta paikallisten toiminnasta, lähinnä erilaisista aikakäsityksistä johtuen. Ei sillä, että itsekään mikään täsmällisyyden perikuva olisin, mutta tiettyä suomalaista kellontarkkuutta muhunkin on näköjään vuosien varrella tarttunut.

Ai että olen halunnut päästä käyttämään tätä kuvaa, vaikka ei tälle nyt
OIKEESTI ole vieläkään perusteita. Meidän lähikadulla on sitten hauska nimi
(lue: Italia on paska maa)

Kohta kuukausi sitten juhlittiin Edoardon, Patun bestiksen synttäreitä. Kutsuun oli merkitty aloitusajaksi 17:30. Vaan olisinpa tiennyt, että tämä tarkoitti järjestelyjen alkamisaikaa. Olimme paikalla täsmällisesti vain huomataksemme, että kemujen emäntä saapui juuri paikalle kauppakassien kanssa. No, tulivat ne muutkin vieraat sieltä sitten (tunnin sisään), mutta varhaisesta saapumisestamme johtuen pääsin sitten mukaan järjestelytoimikuntaan. Va bene*.

Tässä vaiheessa ekat tarjoilut oli käynnissä (kierroksia oli näillä synttäreillä neljä:
sipsit ym., suolaiset pikkupalat, leivonnaiset ja kakku). Pientä painetta tulevaisuuteen...

Seuraava esimerkki: Merimies on päässyt valittamisen makuun, mitä asumiseen tulee. Pientä fiksattavaa on kasaantunut, ja niitä on viime aikoina listattu vuokranantajalle ihan jo siitä ilosta, että ne voi kerrankin nakittaa jonkun muun tehtäväksi**. Kyseessä on sellaisia vaativia korjaustoimenpiteitä kuin jääkaapin liian korkea lämpötila, ulko-oven huono aukeaminen, vesikattilan itsestään sammuminen (tarkoittaa kylmää vettä kesken suihkun, ei kiva), lievä kaasunhaju keittiössä ja keittiölaatikon huono sulkeutuminen. Siis ei todellakaan mitään dramaattisia (kaasuhommaa lukuun ottamatta), mutta arjessa ärsyttäviä juttuja.

No, lista otettiin vastaan ja luvattiin tulla hoitamaan. Ensimmäinen korjausmies saapuikin aika lailla silloin kun piti, mutta hoiti vain kattilan. Ei se mitään, lämmin vesi olikin listan kärkipäässä.

Piti kuitenkin ihan kysellä muiden korjauskohtien perään, ja vastaukseksi saatiin, että toki, heti huomenna. Odottelin päivän kotona, mutta yllättäen korjaajaa ei näkynytkään. Kun asiasta viiden maissa merimiehelle ilmoitin, selvisi että oli siellä ovella käyty, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Joopajoo. Sovittiin uudeksi ajaksi seuraava päivä kello 11. Korjaaja tuli kello 14, vaihtoi liittimen kaasuletkuun ja vilkaisi keittiönlaatikkoa, muttei tehnyt sille mitään, selitti kyllä mulle jotain italiaksi (hymyillen). Huoh. No, lista on kuitenkin vähän lyhyempi nyt, joten ehkä me taas hetki pärjäillään.

Mutta ei tässä toki vielä kaikki. Näin ilmojen viiletessä on käynyt ilmi, että kämpästä lämpiää vain kaksi ylintä kerrosta. Alimmassa lämmitystä ei ole lainkaan ja sisääntulokerroksessa lienee joku termostaattihäiriö, mistä johtuen palellaan täällä 20 asteen lämmössä. Sehän ei vielä ole paha, mutta annas olla kun yölämpötilat tippuu plus kuuteen, kuten lähiaikoina on luvassa. Ei tasan villasukat enää riitä, joten olenkin alkanut harkita jonkinsortin fleeceviitan ostamista (koska tässä taloudessa mä tunnun olevan ainoa, joka palelee). Ongelmasta on tietenkin myös ilmoitettu vuokranantajalle, mut ehkä ne korjausmiehet on niin väsyneitä edellisistä keikoista, että asialle ei ole vielä tehty mitään. Va bene.

Sokerina pohjalla on kuitenkin tämän viikon kaasulaskuhässäkkä. Aloin maanantaina keittelemään kahvia gradunteon lomassa, kun huomasin että hella ei toimi. Ajattelin, että jossain varmaan taas fiksaillaan jotain kaasuhommia, ja siksi kaasu on pistetty poikki. Eihän ne nyt kaikesta muista ilmoittaa. Mut aika pian merimies rimpautti kertoakseen, että: "Kaasulaskua ei ole maksettu puoleen vuoteen ja kävivät siksi sulkemassa kaasun." Oookkei? Selvisi, että ko. laskua ei koskaan ollut saapunut minnekään, ja siksi sitä ei kukaan (=telakka) ollut maksanutkaan. Asia laitettiin kuntoon pikimmiten, mutta eihän ne kaasulaitoksen miehet enää maanantaina ehtineet tänne palata. Tiistaina tullaan, sanoivat.

Ei siinä mitään, jos ruokaa ei päivään pysty tekemään (onhan mikrot keksitty), mut meillä kaasua tarvitaan myös lämmitykseen ja sen samperin lämpimän veden synnyttämiseen. Hiustenpesut (joihin todellakin olisi ollut tarvetta) ja kohtuullinen sisälämpötila olivat siten päivän ajan sellaisia ylellisyyksiä, joista jouduttiin tinkimään. Va bene. Mut kuinka ollakaan, tiistaina ei kukaan ehtinytkään paikalle. Rasvaletti alkoi tuskastuttaa siinä määrin, että buukattiin hotelli tuosta parinsadan metrin päästä ja käytiin ravintolassa syömässä, telakan piikkiin***.

Ei muuten yhtään huvittanut lähteä taas yökylään jonnekin, hirveetä hässäkkää. Mut parempi näin kuitenkin, ja tulipahan nähtyä toi Santa Croce in Fossabandan luostarihotelli. Aika jees miljöö siellä.

Munkkeja ei näkynyt, aamiaisellakin oli vaan croissanteja (tsihi).

Ja tänään sitten kaasukin napsahti taas päälle. Jiihaa! Enää tarvis saada tää alakerta lämpöseks, sitten mä oon ihan tyytyväinen taas.

Suosikkisarjakuvasankariani mukaillen, "hupsuja, nuo italialaiset".

* Mun uus suosikkisanonta, joka tarkoittaa samaa kuin ok. Tällä ja hymyn kera lausutulla graziella pääsee aika pitkälle, olen huomannut :)
** T. nimim. "Tavallisesti omistusasuja".
*** Meitä TODELLAKIN pidetään täällä kuin kukkaa kämmenellä

Syysloma

No niin! ToDo-listan alkupään asiat on taltutettu ja on aika päivittää viime viikon kuulumiset. Täälläpäin syyslomaviikkoa vietettiin siis vasta loka-marraskuun vaihteessa, ja ajankohdasta johtuen olimme (lue: olin*) jo kesällä päättäneet lähteä lomalla "etelään", eli Roomaan ja Napoliin. Merimies oli aiemmin käynyt jälkimmäisessä, me muut ei kummassakaan.

Reissuun lähdettiin väljällä matkasuunnitelmalla. Hotelliyöt (6 kpl) oli buukattu etukäteen, joten summittainen aikataulu oli tiedossa. Kulkupelinä oli auto ja koira tuli mukaan myös, eli hotellit valikoituivat spekseillä: parkkipaikka + järkevä autoilukohde, koirat sallittu + hyvät lenkkeilyreitit lähellä. Näissä puitteissa päätettiin mennä fiiliksen, säiden ja koiran ei-liian-pitkän-yksinolon mukaan, ilman sen suurempia paineita pakollisista tekemisistä. Lomallahan sitä oltiin.

Valmontone

Ensimmäinen etappi osui Rooman kaakkoispuolelle Valmontoneen, pikkukaupunkiin mallia Kirkkonummi. Syynä paikkavalintaan oli Rainbow Magiclandin huvipuisto, jonne Patrik oli "odottanut pääsyä siitä asti, kun tultiin Italiaan". Tähän aikaan vuodesta huvipuisto on avoinna enää viikonloppuisin, joten sinne oli mentävä sunnuntaina. Heti kello kymmenen. Ajoitus oli kyllä erinomainen, väkeä ei todellakaan ollut liikaa ja laitteisiin pääsi lähes jonottamatta. Keli oli koleahko (tuli se syksy sittenkin), mutta oltiin varauduttu tähän työpäivän mittaiseen ulkoiluun kunnon varustuksella, eikä edes satanut.

Jee, tää se päivä on!

Kummasti sitä tollasessa paikassa taantuu lapsen tasolle. Juostiin laitteesta toiseen merimiehen kanssa ihan samaan tapaan kuin juniorit, kaikkia piti tietenkin kokeilla ja parhaita useampaan kertaan. Patu arasteli alkuun kaikkein hurjimpia laitteita, mutta periaatteen miehenä ilmoitti kuitenkin, että: "Mä meen tohon vuoristorataan kerran ihan vikana", ja tämä päätös myös todella piti. Välillä tankattiin hodaria ja donitsia, mutta muuten viiletettiin pitkin puistoa pimeän tuloon asti. Oli kuulkaas lystiä! Kiva puisto oli, tuli vähän mieleen Tanskan Legoland teemoitettuine laitteineen, sillä erolla, että jokaikisestä laitteesta poistuminen tapahtui aiheeseen liittyvän matkamuistomyymälän kautta. Oi, sitä kiusausten määrää...

Se "hurja vuoristorata" eli Shock.
Kyydissä tällä kertaa merimies ja Pinsku.

Koira odotti "kiltisti" hotellihuoneessa meidän huvittelun ajan eli käytti tilaisuuden hyväkseen nukkumalla sängyllä vastoin normikäytäntöä. Valmontonessa ehdittiin myös Designer Outletiin**, josta Pinsku löysi sikamageet Niken lenkkarit, joita ostaessa kävi ilmi, että mukava myyjäneito osasi suomea. Sukunsa oli Hyvinkäältä, mutta tyttö itse oli asunut Roomassa koko ikänsä. Ei muuten päältäpäin tunnistanut meitä suomalaisiksi, vaan vasta henkkarin nähdessään kiljahti: "te ootte Suomesta!" Aika hauskaa, tätä en todellakaan olisi odottanut.

Kun outletit ja huvipuistot oli nähty, olikin koettu about kaikki paikallisesti kiinnostava. Oli aika pakata kamat autoon ja suunnata pariksi päiväksi seuraavaan kohteeseen, jossa nähtävä ei todellakaan päässyt loppumaan kesken.

Rooma

Vajaan tunnin ajomatkan päässä odottikin sitten ihan toisenlainen todellisuus. Tosin ennen Rooma-Roomaan saapumista piipahdettiin vielä ostoskeskuksessa kaupungin laitamilla kuluttamassa tovi aikaa ennen hotellihuoneen vapautumista. Ja taas löysi Pinsku shoppailtavaa, tällä kertaa Yankeesin lätsän ja hupparin toisesta urheiluliikkeestä. Kovin on meillä trendikästä menoa nykyään.

Osittain toi shoppailureissu ja kaupungin läpi ajaminen (ei hyvä) hotellille päästäksemme venyttivät aikatauluja niin, että koiran lenkityksen jälkeen oli kello jo neljä. Siinä sitten mietittiin josko jaksettais vielä lähteä sieltä "mäntymetsän ympäröimästä hotellista" vaikka 5 km päähän Vatikaaniin ettei tarttis kaikkea nähtävää yhteen päivään ahtaa. Vaan ei jaksettu, lapset oli ihan überviehättyneitä mukavasta hotellista ja kun huomattiin, että palveluihin kuului sauna, oli päätös sillä selvä.

Keskellä hotellin pihaa oleva parakki olikin sauna.

Varattiin tuo neljän hengen, pihalle roudattu koppero viidestä kuuteen ja napsautettiin ajatukset rentoutumismoodiin. Ihan jees sauna olikin, vaikka alkuun lämpömittari näytti +45 astetta. Siinä hetken ihmeteltyämme kiuas heräsi henkiin ja loppuvaiheessa saatiin nauttia yli 70 asteen lämmöstä. Kiukaassa oli kivet (toisin kuin eräällä merimiehen Ruotsin-reissulla), mutta löylykauhaa tai -ämpäriä ei tietenkään ollut. Eteisestä pihistetty kahvikuppi ajoi hyvin asiansa, juostiin sitä täyttämään hanasta aina tarpeen tullen. Ei ihan kotimaisen veroinen, mutta paras sauna neljään kuukauteen kyllä.

Illallinen nautittiin myös hotellilla ja tiistaiaamuna oli sellainen olo, että nyt oli nähty majapaikkaa ihan tarpeeksi. Oli aika suunnata Vatikaanin kautta kohti Rooman historiallista keskustaa.

Toi kolmensadan metrin jono oli Pietarinkirkkoon.
Musei Vaticaniin oli toinen samanmoinen.

Ajateltiin, että marraskuussa muita turisteja olis vähän vähemmän kuin esmes kesällä, ja että meno olis jotenkin sujuvampaa. Väärin. Ehkä turisteja on vähemmän (miten hemmetin paljon niitä on muulloin???), mutta meidän makuun silti vähän turhan paljon. Pietarinkirkko, joka oli suunnitelmissa, jäi väliin parin-kolmensadan metrin jonon takia. Se eteni kyllä ihan ripeästi ja eteen tuli jos jonkinlaista oikotien tarjoajaa, mut lapsetkin totes, että "on tässä kirkkoja nähty". Joten pyörittiin hetki aukiolla Pietarinkirkon edustalla, lähetettiin pakolliset postikortit ja jatkettiin matkaa turisteille sopivaan tapaan Hop on Hop off -bussilla.

Bussireitin varrella pysähdyttiin The Nähtävyyksissä eli Colosseumilla (upea!), Pantheonissa (wau!), Fontana di Trevillä (ahh!) ja Espanjalaisilla portailla (mahtavat!). Eli aika lailla perussetti, selvisi, kun päivittelin noita kuvia päivän mittaan Facebookiin ja kaverit kommentoivat. Mut onhan ne upeita. Ihan hyvä kokonaiskattaus ja lapsetkin jaksoivat just ton määrän mukisematta (ja koira hotellin sängyllä yksinäisyyteen tuskastumatta). Paljon jäi silti nähtävää ens kertaan, mm. italianopettajani mainiot vinkit, jotka kyllä tulen testaamaan joko yksin tai joukolla vielä tän Italian-vuoden aikana.

Colosseum. Niin iso, että vain kulma mahtui kuvaan.

Pantheon. Niin iso että vain kupoli mahtui kuvaan.

Heittämällä kolikon Fontana di Treviin voi varmistaa,
että pääsee Roomaan uudestaan. No, Patu pääsee ainakin.

Espanjalaisia portaita oli 138, laski Pinsku.
Kuvassa muuten kaikki uudet releet.

Pompeiji

Seuraavana aamuna oli sitten taas aika nostaa kytkintä ja ottaa suunta kohti matkan päätepistettä: Pompeijia. Matkalla oli tarkoitus kiivetä Vesuviukselle, mutta keli ei ollut yhteistyöhaluinen. Ylhäällä ei nähnyt yhtään mitään, tuuli ja vettä satoi vaakatasossa. Joten ajeltiin takas alas ja Pompein kaupunkiin, jossa sää ei ollut yhtään sen parempi. Tuli letkeä luku- ja telkkaripäivä, kohokohtana illallinen kaupungin kolmanneksi parhaaksi rankatussa La Bettola del Gusto -ravintolassa, joka oli ihan hotellin kulman takana.

Torstaina sitten onnisti niin kelien kuin nähtävyyksienkin suhteen. Pompeijin rauniot olivat ehkä häkellyttävintä mitä olen nähnyt. En tajunnutkaan kuinka isosta alueesta oli kyse. Ihan mieletön pala historiaa! Suosittelen oppaan ottamista, silloin retkestä saisi varmaan vielä tuplasti enemmän irti. Me ei lasten kanssa tähän ryhdytty, mutta omatoimisesti (ja oppaita sivukorvalla kuuntelemalla) viihdyttiin silti kaupungissa monta tuntia. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!

Raunioita, onpa noita.

Kaupunki oli täynnä baareja - ihmiset söivät (jo) tuohon aikaan paljon ulkona.
Tässä Patu antaa näytteen baarimestarin taidoistaan janoiselle asiakkaalle.

Samana päivänä ehdittiin vielä uusintayritykselle Vesuviukselle, joka tosiaan massiivisena hallitsee Pompeijin kaupunkikuvaa. Eka tulivuori, jonka olen nähnyt, ja onhan se vaikuttava. Valitettavasti ei toisellakaan kerralla päästy kiipeämään huipulle asti (Pyhäinpäivä, portti meni kiinni just kun saavuttiin paikalle), mutta otettiin vahinko kiinni kiipeämällä laavan peittämää rinnettä vähän alempana. Ihan autenttista tunnelmaa aistittiin, uskoisin. Ja näkymät Napolinlahdelle oli mahtavat.

Napolinlahti ja kummallinen valoilmiö nimeltä aurinko.

Laavaa ja iloisia ilmeitä.

Merimiehen kanssa oltiin yhtä mieltä siitä, että Pompeiji tarjosi meille reissun parasta antia. Pompei on tosi kiva pikkukaupunki, jossa kaikki on lähellä ja nähtävää riittää. Napoliin olisi päässyt puolessa tunnissa junalla ihan meidän hotellin vierestä, joten sielläkin olisi voinut käydä samasta majapaikasta. Napolin-reissu oli myös suunnitelmissa perjantaille, mutta viime hetkellä päätettiin jättää kokemus tuonnemmaksi, sittenkin. Etenkin kun edellisenä iltana oltiin nautittu Pompeissa elämämme parhaat pizzat (tai minä olin), niin ei ohjelmanumeroksi suunniteltu pizza Napolissa enää oikein tuntunut tarpeelliselta. Sitä paitsi, Napoliin palataan mahdollisesti kevätkaudella, jos toteutamme suunnitelmamme Caprin/Ischian-reissusta kun kesä taas koittaa.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan Etelä(isempi)-Italia näytti aika lailla siltä miltä kuvittelin. Ensimmäiset kulkukoirat bongasimme Valmontonesta, ja niiden määrä moninkertaistui Pompeissa. Vesuviuksen alarinteillä, Napolin provinssissa Pompein tapaan sijaitseva Ercolano paljasti ekat roskapussikasat kaduilla. Eli antoi viittauksen siihen jäteongelmaan, jonka puuttumista taannoin ihmettelin. Pyykkiä kuivateltiin ikkunoista samaan tapaan kuin täällä, ihmiset olivat ihan yhtä ystävällisiä. Englantia puhuttiin paremmin, mutta toisaalta kierrettiin niin turremestoja kuin kiertää voi. Liikenne oli vähän enemmän kaaoksessa kuin Pisassa, joka toisaalta ON pikkukaupunki. Roomassa näin myös muutaman poikittain pysäköidyn Smartin, joita en ehtinyt kuvaamaan, joten lainaan nopeasormisemman kanssabloggaajani kuvaa:

Kas näin!
Kuva http://lesliesmyers.blogspot.it/2010/01/smart-parking-in-rome.html

Sellainen oli siis meidän syysloma. Hyvää teki avartaa vähän tätä Italia-kuvaa ja nähtäväähän tässä maassa riittää. Pitää varmaan olla toinen vuosi, jotta näkee kaiken suunnitellun...

Tulipa muuten pitkä päivitys. No, kaikki olennainen on tuosta huippureissusta nyt kaiketi sanottu, joten kiitos mielenkiinnosta ja palataan!

* Jostain syystä mulle on langennut tämä ohjelmatoimiston rooli. Sehän sopii kyllä, vielä kun ois aikaa ja rahaa tehdä kaikkea mitä haluais.

** Näitä muuten Italiassa riittää.

Home sweet home

Kotona taas! Syyslomaviikko sujui matkailun merkeissä ja kuin huomaamatta siirryttiin jo marraskuun puolelle. Matka-aiheinen päivitys (ja kuvat) saavat kuitenkin odottaa vielä (täs on vähän kaikkee), nyt vain nopsaa reissun parhaat palat ja pari huomiota...

Tältä muuten näyttää marraskuinen road trip Italiassa

 ... eli syysloman TOP 3

à la Pinsku:
1. Huvipuistopäivä Rainbow Magiclandissa
2. Shoppailu Rooman liepeillä olevassa ostoskeskuksessa 
3. Sauna Rooman hotellissa

Patu:
1. Huvipuistopäivä, ks. yllä
2. Vesuvius
3. Rooma/Colosseum

Merimies:
1. Pompeiji
2. Rooma (kokonaisuudessaan)
3. Matkanteko Bemarilla

Signora, aka allekirjoittanut:
1. Pompeiji
2. Rooma (etenkin Colosseum)
3. Vesuvius

Upea reissu, monta mieleenpainuvaa hetkeä, joista siis lisää myöhemmin. Mutta se mun piti vielä sanoa, että olipa silti mahtavaa tulla kotiin! Ja huomata, että tää Pisan asunto todellakin tuntuu kodilta. Myös spanieli oli innoissaan, vaikka mainio reissukoira onkin. Ja lapset!

Oma koti kullan kallis. Tästäkin aiheesta muuten lisää tuonnempana. (Tiiseriä, tiiseriä.)