Eläintenpelastustiimi

Koululaiset olivat eilen välitunnillaan (sillä päivän ainoalla) huomanneet pari pientä, surkeaa pulunpoikasta maassa ilman emoa, ilman suojaa. Kenties pudonneessa pesässään. Koulupäivän päätteeksi oli kova kiire tarkistamaan, joko olivat päässeet hengestään Giardino Scottossa vaeltavien kissojen toimesta, tai muuten. Ehei, siellä ne edelleen olla köllöttivät, suu ruokaa anoen.

Piilossa heinien keskellä

Seurasi yleinen härdelli: ensin korealainen Julie ehdotti äidilleen Wonmolle, että ottaisivat poikaset hoitoonsa. Melkein jo suostuikin, kunnes Silvia, Lucan äiti, erehtyi mainitsemaan, kuinka kova vaiva heillä oli keväällä pelastamansa pulunpoikasen hoitamisessa - ja poikanen oli sentään jo iso, lähes täysikokoinen. Julma suomalainen siihen ehdottamaan, että pitäiskö ne vaan tappaa etteivät jää nääntymään. Lopulta kuitenkin käännyimme puutarhatädin puoleen ja kysyimme, oisko heillä mitään tietoa mitä tehdä. Totesi vain, että eipä oikein. Paitsi, että lähistöllä olisi eläinlääketieteellisen tiedekunnan kampus, ehkä siellä osaisivat auttaa.

Tässä vaiheessa italialaiset mammat lapsineen liukenivat nopeasti paikalta ja jäljelle jäimme vain me Silvian kanssa. Lupasin lähteä pikaisesti näyttämään missä eläinlääketieteellinen sijaitsee (Lucan perhe asuu Luccassa, joten eivät tunne Pisaa), tiedostaen että tunnin päästä olisi oltava hehkeänä lääkärin vastaanotolla* ja aavistellen, että ihan näin yksinkertaisesti homma ei tule hoitumaan.

Jaa että miksikö ei tulisi onnistumaan? No kun...
Kuvasta kiitos Traveletten Facebook-sivulle.

Vaan mitäpä sitä ei tekisi viattomien luontokappaleiden eteen. Lapset olivat aidosti huolissaan ja halusivat auttaa, Luca kantoi urheasti pahvilaatikkoon nostettuja poikasia ja me (saksalaisen, vrt. yllä oleva kuva) Silvian kanssa luotettiin siihen, että eiköhän tähän vielä joku hyvä ratkaisu löydy.

Marssittiin eläilääketieteellisen portista sisään, ja haastattelin (italiaksi**) ensimmäisenä eteen tulleita opiskelijoita, notta mitäpä tehdä. Harmillista kyllä, keskustassa on vaan eläinlääketieteellisen luentosalit, ja klinikat, josta apua olisi voitu saada, San Rossoren luonnonsuojelualueella parinkymmenen kilometrin päässä. Ja me kävellen liikenteessä. Sitten ehdottivat, että voisivat antaa mulle viranomaisten numeron, josta sitten oisin voinut tiedustella muita vaihtoehtoja. Kun sanoin, että kiitos mutta ei ehkä kuitenkaan tällä kielitaidolla, ehdottivat, että kävisimme kysymässä voisko lähistöllä oleva eläinlääkäriasema auttaa. Eikun sinnepäin.

Oikaistiin kampusalueen poikki ja kun oltiin poistumassa portista ulos, päätettiin vielä kysäistä portinvartijoilta, josko heillä olisi jotain muuta ideaa. Samat sanat klinikoista ja luentosaleista, mutta sitten - tadaa - yksi herroista keksi, että MediaWorldin talokompleksissa olisi muistaakseensa WWF:n toimisto. Selkeä homma, taas kilometri kauemmas keskustasta.

Tässä kohtaa mun oli oikeasti pakko lähteä kohti lääkäriä, joten saateltiin Silvia ja Luca puoliväliin matkaa ja selitettiin, mistä kohtaa kyseinen talo löytyy. Heipat ja pieni hiki pinnassa kotia kohti, sormet ja varpaat pystyssä jotta apua viimein löytyisi.

Reilua tuntia myöhemmin sain Silvialta soiton, että poikaset on pelastettu! Tosin sieltä MediaWorldin talosta ei löytynyt mitään eläinsuojeluun viittaavaa, mutta läheisestä apteekista olivat neuvoneet WWF Pisan toimistolle - 20 minuutin kävelymatkan päähän. Tässä vaiheessa onni sitten viimein kääntyi, sillä kun äiti-poika-pikkulintulähetys saapui toimistolle, kohtasivat siellä avuliaan naisihmisen, joka kertoi että yleensä toimistolla ei kyseiseen aikaan ole ketään. Että kävipä tuuri. Joten viimein linnut saivat hoivaa ja pääsivät jatkamaan elämäänsä Livornoon johonkin paikallisen eläinsuojelujärjestön ylläpitämään lintupuistoon. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

(Enkä mä edes tykkää puluista.)

Joka tapauksessa, kaiken vaivannäön jälkeen tuli kyllä hyvä mieli, niin lapsille kuin aikuisillekin. Ehdittiin tapauksen tiimoilta käsitellä myös biologisia ja eettisiä kysymyksiä luonnonvalinnasta vahvimman selviämiseen, kitumisesta eutanasiaan, joten senkään puolesta kokemus ei hukkaan mennyt. Erityisen vaikutuksen muhun teki lasten vahva oikeudentunto ja halu auttaa heikompiaan. Kyllä niistä vielä kelpo aikuisia saadaan - kuten toivottavasti löytämistämme poikasistakin.

* Tämän käynnin ihastuttavat yksityiskohdat tulossa jakoon myöhemmin
** Sillä mulla oli porukan paras italiantaito. Siis pelastusoperaatio oli TOUDELLA vahvoissa kantimissa.