Läksiäiset

Lauantaina kokoonnuttiin vikaa kertaa yhteen täkäläisen kaveriporukan kanssa, oikeasti juhlistamaan viisiä (5!!!) synttäreitä, mutta siinä sivussa myös koulun loppumista ja muuttamassa olevien perheiden läksiäisiä. Mukana oli kaikki, yhteensä jotain reilu sata henkeä. Ilta oli ihana, tarjoilut loistavia, lapset onnellisia. Hienot muistot tästä porukasta jäi, monet lupaukset pitää yhteyksiä ja tavata vielä uudestaan. Toivotaan niin. On ollut upeaa olla osa tätä jengiä.

Ei taaskaan yötön yö, muttei paha näinkään

Juhlat aloitettiin vauhdikkaasti "poolilla"

Synttärisankarit rivissä. Jokaiselle oma kakku, tietenkin.

Klo 19 alkaen nautittiin apericena, illallinen buffetpöydästä.
Aikuisten pukukoodi oli mustavalkoinen.

Jälkeenpäin mietin tätä täkäläistä juhlakonseptia. Toki ilmasto edesauttaa isojen juhlien järjestämistä, kun kesäaikaan voidaan lähes poikkeuksetta olla ulkona, mutta silti isot juhlat syntyvät jotenkin kumman vaivattomasti. Auttaa sekin tietysti, että ystäväpiiriimme kuuluu perheitä, joilla on myös hyvät fasiliteetit juhlien järjestämiseen; hotelleja, catering-firmoja, isoja pihapiirejä, uima-altaita. Silti kyse ei ole mistään pröystäilystä, vaan rennosta yhdessäolosta isossa porukassa. Kaikki tulee paikalle autoilla, joten juhlissa EI humalluta, vaikka drinksuja/viinejä nautitaankin. Eikä todennäköisesti humalluttaisi ilman autojakaan. Lapset on mukana loppuun asti. Niille järjestetään ehkä jotain ohjelmaa, mutta muuten pyörivät ympärillä siinä missä aikuisetkin. Näin sen pitäisikin olla!

Rakastan italialaisten asennetta elämään. Myös aikuiset ovat ikuisia lapsia. Osaavat ottaa ilon irti, nauraa, hassutella, unohtaa murheet ja velvollisuudet. Nauttia elämästä, ystävistä, yhdessäolosta. La dolce vitasta olemme mekin täällä osamme saaneet. Ei voi kuin olla kiitollinen. Grazie, Italia, grazie di tutto!

Silloin ja nyt

On päiviä, joita ei unohda. Mulla niihin kuuluu tämä lasten ensimmäinen koulupäivä Westminsterissä:

Jännitystä ilmassa 3.9.2012

Olihan se aikamoista. Patun ensimmäinen koulupäivä koskaan, kielitaito molemmilla nolla, kavereita ei yhtään, opettajista ei tietoa, koulurakennuskin uusi. Vaan siitä selvittiin! Ollaan viime päivinä pohdittu paljon tuota lähes kolmen vuoden takaista lähtötilannetta, ja mietitty kuinka pitkälle siitä onkaan tultu. Kolme kivaa ja menestyksekästä IB-kouluvuotta takana, englannin kielitaito niin hyvä että vanhemmat jäävät kakkosiksi, italiakin sujuu mainiosti, kavereita koko koulu täynnä ja maailmalla lisää, opettajia tänä aikana yhteensä kuusi, koulurakennus tuttu kuin omat taskut. Paljon on opittu, paljon on koettu, esteitä ylitetty, mukavuusaluetta laajennettu. Ja tähän on tultu:

Lomafiilistä ilmassa 19.6.2015

Viimeistä koulupäivää viedään. Lahjat on jaettu, pian opettajat hyvästelty. Kavereiden kanssa heipat sanotaan huomisissa megasynttäri-vuodenlopetus-bileissä. Oijoi.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut: taas äitiä itkettää.

Poskisuukottelua

Italialaiset ovat poskisuudelmakansaa. Ilmeisesti pusujen määrä ja aloituspuoli vaihtelee paikoittain, mutta täällä Pisassa riittää kaksi; ensin vasemmalle poskelle, sitten oikealle.

Ja ketä sitten suukotellaan? Ystäviä, tuttavia. Ensimmäistä kertaa tavatessa kätellään, mutta jo lähtiessä voidaan suukottaa, jos ollaan tultu juttuun hyvin. Naiset saavat poskisuukkoja niin toisiltaan kuin miehiltä; miehet harvemmin suukottelevat toisiaan, halaavat ehkä, kättelevät todennäköisesti samalla.

Niksipirkko vinkkaa: suhtaudu poskisuudelmaan kuin tanssiin

Mun on ollut helppo sopeutua tähän tapaan. Sitä vaan tietää, koska on oikea hetki suukottaa. Ja jos ilmassa on pientäkään epäröintiä, kannattaa suhtautua tilanteeseen kuin tanssiin; kokeneempi (= yleensä italialainen) näyttää, miten edetään. Hassuimmat tilanteet on tulleet vastaan toisten ulkomaalaisten kanssa: mennäänkö nyt italialaisen kaavan mukaan vai kenties suomalaisen, vai puolalaisen? Hyvin on silti aina mennyt, kukapa näitä(kään) sen enempää miettimään.

Poskisuukot on kieltämättä elegantteja, mutta Suomessa yleistynyt halaaminen on mielestäni intiimimpää. Aikamoista meiltä jäyhiltä pohjoismaalaisilta, eikä paha juttu ollenkaan. Sanoisin, että jokainen annettu pusu ja rutistus tekee maailmasta vähän paremman paikan. Joten - kosketelkaa toisianne! Pusmoi!

Kerran vielä Luminara

Pisassa on tänään pyhä, kaupungin suojelupyhimuksen San Ranierin kunniaksi. Kyseinen herra syntyi vauraaseen pisalaiseen perheeseen vuonna 1118 ja vanhempiensa toiveiden vastaisesti vältti osalleen suunnitellun tiiviin koulutusputken, lähtien sen sijaan Palestiinaan erakkoelämää viettämään, jotta voisi keskittyä vain ja ainoastaan uskonsa vaalimiseen. Ranieri-herra (jonka nimi tarkoittaa näkymätöntä taistelijaa) eleli almujen varassa, söi kahdesti viikossa, kuritti itseään ja teki ihmetekoja, joita jatkoi palattuaan Italiaan 1154 ja toimiessaan saarnaajana aina kuolemaansa saakka 1160. Vaikka Ranieria pidettiin pyhimyksenä jo eläessään, virallisesti hänet valittiin Pisan suojelupyhimykseksi vuonna 1632. Ranieri Scacceri on - ylläripylläri - myös Monacon ruhtinasperheen pyhimys.

Pisan kaupungin merkittävin vuosittainen tapahtuma ajoittuu San Ranierin päivän aattoiltaan. Luminaraa, josta jo pari vuotta sitten ensimmäisen kerran kirjoitin, juhlittiin siten taas eilen. Jokirannan taloihin ripustettuihin telineisiin oli sytytetty 110 000 lyhtyä (tai oikeastaan hautakynttilää), kaupunki täyttyi ohjelmasta ja ihmisistä. Ilta päättyi upeaan ilotulitukseen. Merimies ja Pinsku eivät sadantuhannen hengen väenpaljoudesta innostuneet, mutta me Patun kanssa vedettiin mahtava iltainen kävelylenkki kotoa Tramontanan (= pohjoisen) puoleista jokirantaa pitkin tornille, josta Mezzogiornon (= etelän) puoleista rantaa pitkin takaisin omalle Ponte della Fortezzalle juuri sopivasti ennen ilotulituksen alkua. Kaunista oli. Kuvat kertokoon loput.

Iltapäivällä valmistelut olivat vielä kovassa vauhdissa

Kynttilätelineitä kutsutaan nimellä "biancheria", joka oikeastaan tarkoittaa liina- tai alusvaatteita.

Puoli kymmenen aikaan oli vielä näin valoisaa. Etualalla yks valopää.

Hyvältä näyttää

Juhlan kunniaksi myös torni oli valaistu, ei tosin kynttilöin.

Ääriviivoja

Lisää valoa kansalle

Joen päälle suunnattu ilotulitus näkyi myös Garibaldin varrelta

Ja juhlistettiin Luminaraa myös kotipihan lihakaupassa.

Ikävä tätä kaupunkia tulee.

Eläintenpelastustiimi

Koululaiset olivat eilen välitunnillaan (sillä päivän ainoalla) huomanneet pari pientä, surkeaa pulunpoikasta maassa ilman emoa, ilman suojaa. Kenties pudonneessa pesässään. Koulupäivän päätteeksi oli kova kiire tarkistamaan, joko olivat päässeet hengestään Giardino Scottossa vaeltavien kissojen toimesta, tai muuten. Ehei, siellä ne edelleen olla köllöttivät, suu ruokaa anoen.

Piilossa heinien keskellä

Seurasi yleinen härdelli: ensin korealainen Julie ehdotti äidilleen Wonmolle, että ottaisivat poikaset hoitoonsa. Melkein jo suostuikin, kunnes Silvia, Lucan äiti, erehtyi mainitsemaan, kuinka kova vaiva heillä oli keväällä pelastamansa pulunpoikasen hoitamisessa - ja poikanen oli sentään jo iso, lähes täysikokoinen. Julma suomalainen siihen ehdottamaan, että pitäiskö ne vaan tappaa etteivät jää nääntymään. Lopulta kuitenkin käännyimme puutarhatädin puoleen ja kysyimme, oisko heillä mitään tietoa mitä tehdä. Totesi vain, että eipä oikein. Paitsi, että lähistöllä olisi eläinlääketieteellisen tiedekunnan kampus, ehkä siellä osaisivat auttaa.

Tässä vaiheessa italialaiset mammat lapsineen liukenivat nopeasti paikalta ja jäljelle jäimme vain me Silvian kanssa. Lupasin lähteä pikaisesti näyttämään missä eläinlääketieteellinen sijaitsee (Lucan perhe asuu Luccassa, joten eivät tunne Pisaa), tiedostaen että tunnin päästä olisi oltava hehkeänä lääkärin vastaanotolla* ja aavistellen, että ihan näin yksinkertaisesti homma ei tule hoitumaan.

Jaa että miksikö ei tulisi onnistumaan? No kun...
Kuvasta kiitos Traveletten Facebook-sivulle.

Vaan mitäpä sitä ei tekisi viattomien luontokappaleiden eteen. Lapset olivat aidosti huolissaan ja halusivat auttaa, Luca kantoi urheasti pahvilaatikkoon nostettuja poikasia ja me (saksalaisen, vrt. yllä oleva kuva) Silvian kanssa luotettiin siihen, että eiköhän tähän vielä joku hyvä ratkaisu löydy.

Marssittiin eläilääketieteellisen portista sisään, ja haastattelin (italiaksi**) ensimmäisenä eteen tulleita opiskelijoita, notta mitäpä tehdä. Harmillista kyllä, keskustassa on vaan eläinlääketieteellisen luentosalit, ja klinikat, josta apua olisi voitu saada, San Rossoren luonnonsuojelualueella parinkymmenen kilometrin päässä. Ja me kävellen liikenteessä. Sitten ehdottivat, että voisivat antaa mulle viranomaisten numeron, josta sitten oisin voinut tiedustella muita vaihtoehtoja. Kun sanoin, että kiitos mutta ei ehkä kuitenkaan tällä kielitaidolla, ehdottivat, että kävisimme kysymässä voisko lähistöllä oleva eläinlääkäriasema auttaa. Eikun sinnepäin.

Oikaistiin kampusalueen poikki ja kun oltiin poistumassa portista ulos, päätettiin vielä kysäistä portinvartijoilta, josko heillä olisi jotain muuta ideaa. Samat sanat klinikoista ja luentosaleista, mutta sitten - tadaa - yksi herroista keksi, että MediaWorldin talokompleksissa olisi muistaakseensa WWF:n toimisto. Selkeä homma, taas kilometri kauemmas keskustasta.

Tässä kohtaa mun oli oikeasti pakko lähteä kohti lääkäriä, joten saateltiin Silvia ja Luca puoliväliin matkaa ja selitettiin, mistä kohtaa kyseinen talo löytyy. Heipat ja pieni hiki pinnassa kotia kohti, sormet ja varpaat pystyssä jotta apua viimein löytyisi.

Reilua tuntia myöhemmin sain Silvialta soiton, että poikaset on pelastettu! Tosin sieltä MediaWorldin talosta ei löytynyt mitään eläinsuojeluun viittaavaa, mutta läheisestä apteekista olivat neuvoneet WWF Pisan toimistolle - 20 minuutin kävelymatkan päähän. Tässä vaiheessa onni sitten viimein kääntyi, sillä kun äiti-poika-pikkulintulähetys saapui toimistolle, kohtasivat siellä avuliaan naisihmisen, joka kertoi että yleensä toimistolla ei kyseiseen aikaan ole ketään. Että kävipä tuuri. Joten viimein linnut saivat hoivaa ja pääsivät jatkamaan elämäänsä Livornoon johonkin paikallisen eläinsuojelujärjestön ylläpitämään lintupuistoon. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

(Enkä mä edes tykkää puluista.)

Joka tapauksessa, kaiken vaivannäön jälkeen tuli kyllä hyvä mieli, niin lapsille kuin aikuisillekin. Ehdittiin tapauksen tiimoilta käsitellä myös biologisia ja eettisiä kysymyksiä luonnonvalinnasta vahvimman selviämiseen, kitumisesta eutanasiaan, joten senkään puolesta kokemus ei hukkaan mennyt. Erityisen vaikutuksen muhun teki lasten vahva oikeudentunto ja halu auttaa heikompiaan. Kyllä niistä vielä kelpo aikuisia saadaan - kuten toivottavasti löytämistämme poikasistakin.

* Tämän käynnin ihastuttavat yksityiskohdat tulossa jakoon myöhemmin
** Sillä mulla oli porukan paras italiantaito. Siis pelastusoperaatio oli TOUDELLA vahvoissa kantimissa.

Koulusta Suomi tunnetaan

Italialaisilla koululaisilla - ainakin täällä Pisassa* - alkoi tänään kesäloma. Edessä on kolmisen kuukautta myöhäisiä aamuja, aurinkoisia päiviä ja lämpimiä iltoja, ja vanhemmilla tietysti omat haasteensa päivätoiminnan järjestämisen kanssa. Myös täällä järjestetään paljon kesäleirejä, campi solari/estivi jonne työssäkäyvien vanhempien lapset tuupataan. Ei silti käy kateeksi, kun kotimaisessa kymmenviikkoisessa on jo säätämisensä. Mitä se sitten olisikaan kahdentoista, tai kolmentoista viikon kanssa...

Sillä Ruotsista kotoisin olevan, jo vuosikymmenen Italiassa asuneen Sofie-kaverini mukaan täkäläisissä kouluissa ei välttämättä vielä tiedetä, koska koulu syksyllä alkaa. Riippuu budjeteista, säästötarpeista ja varmaan myös keleistä (pitkää kesälomaa perustellaan mm. sillä, että kouluissa on liian kuuma kesällä), aloittavatko syyskuun toisella vai vasta kolmannella viikolla. Ihanan italialaista! Siellä ne sitten varmaan syyskuun alkupuolella vanhemmille soittelee (koska kukaanhan ei lähetä/lue sähköpostia) ja lyön vaikka vetoa, että kaikkia ei tavoiteta ja joku aloittaa siksi lukuvuotensa myöhässä. Vaan kaipa sitä ehtii myöhemminkin, nessun problema.

Tosin kansainvälisen koulun ympyröissä vanhemmat kyllä välittää lastensa kouluasioista, jopa hämmentävän paljon. Kansallisuudesta riippumatta tuntuu, että koululta ja lapsilta vaaditaan paljon, ja että hyvän koulutuksen eteen ollaan tekemään vaikka mitä - kuljettamaan lapsia tuntitolkulla kaupungista toiseen, maksamaan omaisuuksia (miltä kuulostaa 25 000 €/lukuvuosi/lapsi - tällainenkin vaihtoehto on erään kaveriperheemme mukaan ihan varteenotettava), vaikka vaihtamaan maata, jos ei muu auta. Näin suomalaisen silmin vaatimustaso tuntuu hurjalta**. Kai niistä nyt ihan täysjärkisiä tulisi vaikkei oppi täydellistä/aivan vanhempien toiveiden mukaista olisikaan?

Coolit yksityiskoululaiset ja parhaat kaverit

Mutta me olemmekin suomalaisia. Tulemme maasta, jossa jokainen koulu on hyvä, opettajat ammattitaitoisia, lapset tasa-arvoisia. Tai no, ainakin lähes. Ja tästä meidät suomalaiset tietenkin myös tunnetaan. Kaikki koulutustasosta vähänkään kiinnostuneet tuttavani ovat muistaneet mainita koulusta puhuessamme, että: "Teillä Suomessahan ei ole mitään hätää, kun teillä on maailman parhaat koulut". ENKÄ tässä kohtaa ala vaatimattomaan suomalaiseen tapaan toteamaan, että "joo, mutta nythän noi Aasian maat on jo painaneet ohi", vaan hehkuttanut että näin on. Todennut ehkä vielä, että meillä ei myöskään juuri ole yksityiskouluja, vaan hyvää opetusta saa tasaisesti kaikkialta. Ja että kouluruoka on muuten ilmaista. Ja yliopistokin.

Sillä tässä kohtaa markkinointi-ihminen minussa herää. Siis oikeasti, nämä ihmiset joiden kanssa koulusta puhun, ja jotka Suomen tilanteen tietävät, ovat itsekin koulutettuja, menestyneitä ihmisiä. Ja todellakin valmiita vaikka vaihtamaan maata, jotta lapsensa saavat parhaat mahdolliset lähtökohdat elämälle. Ja jos eivät nyt itse vallan Suomeen asti muuta, ehkä mainitsevat maamme positiivisessa valossa myös muiden/muunmaalaisten kanssa puhuessaan. Sillä jokainen myönteinen ajatus tekee maabrändillemme vain hyvää. Sitä taidetaan tarvita juuri nyt.

Täällä Toscanassahan meillä suomalaisilla on jopa ihan oma lähettiläs, maestra Patrizia Piccini, joka käyttää Luccassa suomalaisia kirjoja matematiikan opetuksessaan (tästähän myös Ylen uutiset jokin aika sitten kertoi). Ja hehkuttaa, kuinka lapset ovat oppineet nopeammin, muistavat asioita paremmin, ja ovat samalla oppineet myös englantia (ja suomea). Tammikuussa Repubblica.it -verkkolehti nostikin opettajan yhdeksi Italian neljästä huippuhankkeesta opetuksen saralla. Hyvä Suomi! Tästä osaamisesta kannattaa pitää kiinni. Ja huippukouluista. Terkkuja vaan Sipilälle.

* Loma-ajoista sovitaan Italiassa alueellisesti, mutta pääsääntö on, että kesällä 3 kk, ja lisäksi vain joulu- ja pääsiäisloma. Muuten painetaan koulussa, myös meikäläisten syys- ja hiihtoloman aikaan.
** Ja havaintojeni mukaan, myös saksalaisten. Tai sanotaanko, että saksalaiset vaikuttavat yhtä rennoilta koulun suhteen kuin me suomalaiset. Voi tietty johtua ihmisistäkin, tiedä tuota.

Estradilla

Jokakeväiseen tapaan on estradilla ollut tunkua. Yhteen viikkoon mahtui koulun musikaali, harppukonsertti, tutkimusjaksoon liittyvä esitelmä ja Pinskulla vielä teatteriryhmänsä koko kevään valmistelema näytös. Yleisössä jännitettiin onnistumista, eläydyttiin, liikututtiin, naurettiin, pakahduttiin ylpeydestä. Ihan mahtavaa!

The Rumpus in the Rainforest (metakka sademetsässä) -musikaali oli upea. Laulut, musiikki, lavastukset, puvustus. Kaikki - myös pienimmät - vetivät suorituksensa rohkeudella ja reippaudella. Pinsku-boan näyttelijänlahjat saivat taas suitsutusta (samoin soololaulu), Patu esiintyi varmasti kertojana. Koko sakki sai valtaisat ja ansaitut aplodit ja taas ois yhden äipän niiiin tehnyt mieli olla mukana lavalla...

Musikaali kertoo sammakosta, joka elää viidakon pohjalla, ja joka haluaisi nähdä taivaan.

Samaan kokoontumiskertaan mahdutettiin myös lukuvuoden musiikkiopinnot päättänyt konsertti. Pienimmät esittelivät Suzuki-metodein oppimiaan lauluja, isommat soittivat viimevuotiseen tapaan harppua. Kukin ensin yksin ja toisen kerran kaverin kanssa. Hyvin suoriutuivat tästäkin, ja pienten osuus sai pienen haikeuden pintaan - taisi olla vika kerta meikäläisellä päiväkoti-ikäisten esityksessä (paitsi ehkä mummona sitten joskus). Koulun nuorimmaiset ovat 4-vuotiaita, ja olihan ne nyt aika herttaisia lavalla.

Pienet niin herttaiset

Harppuvuorossa varmaotteiset Patu ja Dominik

Loppuhuipennuksen tarjoilivat Pinsku ja Matilde sekä My Fair Lady

Viime perjantaina lapsilla oli sitten vuorossa viimeinen (nyyh) Sharing the Inquiry Experience -tutkimusjakson päätösesittely. Suvereenisti kukin vetäisi luokkatovereilleen ja meille vanhemmille esitelmän valitsemastaan tutkijasta, kera Keynote-esityksen. Patu esitteli Steve Backshallin, joka isännöi Deadly 60 -eläinohjelmaa, Pinsku simpanssien parissa 55 vuotta eläneen ja niitä tutkineen Jane Goodallin. Ja toisin kuin muistaakseni kerran vuodessa pidetyissä omissa koulun esitelmäsessioissani, kukaan ei jännittänyt/panikoinut/edes stressannut. Harjoitus tekee mestarin.

Steve Backshall 4/5/6-luokkalaisten (ja vanhempien) tietoisuuteen

Samoin Jane Goodall

Perjantain päätteeksi Pinskulla oli vielä The English Theatre -teatteriryhmänsä esitys Hansel and Gretel - Hannu ja Kerttu. Jo ennestään pieni ryhmä menetti ramppikuumeen takia yhden esiintyjistään, mutta hyvin paikkasivat. Pinskulla oli tuplarooli: äitipuoli ja paha noita. Ja homma taas kerran hallussa, lauluineen kaikkineen.

Ilkeän äitipuolen rooli oli kuulemma kiva

Jos tällä treenillä ei kasveta esiintyjiksi, niin ihmettelen!

Palkka

Toisinaan, kun ollaan kuultu täkäläisten tuttaviemme palkoista ja palkkatasosta yleensä, ollaan oltu ihan että jopas on palkat alhaalla, ottaen huomioon korkean verotuksen ja kaikki. Vaan nytpä selvis semmonen homma, että täällä puhutaan aina nettopalkasta. Mitä sitä kuulemma bruttoa vertailemaan, kun käteen jäävä osuus on se, millä eletään.

Fiksuja ovat, nuo italialaiset. Ja parempipalkkaisia kuin kuvittelimmekaan. Reippaat kuus tonnia (brutto) on esim. merimiehen italialaisilla kollegoilla ihan normi. Ilmankos niillä on varaa niihin merkkivaatteisiinsa.

Elba

Pukkaa nyt tätä reissukertomusta, mutta pakkohan sitä on yrittää ehtiä nähdä ne palat Toscanasta, mitkä vielä on olleet näkemättä...

Viime viikonloppuna vuorossa oli kaunis, Livornon maakuntaan kuuluva Elban saari Grosseton edustalla. Elba on Italian kolmanneksi suurin saari Sisilian ja Sardinian jälkeen, pinta-alaltaan noin kolmasosa Manner-Ahvenenmaan koosta. Asukkaita saarella on Ahvenanmaata enemmän, mutta väljää on silti. Rantaviivaa on 147 kilometriä ja uimarantoja lähteestä riippuen jotain 70 ja 156 väliltä. Saaren korkein huippu, Monte Capanne, ylettyy yli kilometrin korkeuteen, joten maisemat ovat jylhät sisämaassakin.

Tyypillinen elbalainen näkymä ylhäältä (muistaakseni) Biodolan rannalle päin.
Tie oli niin tukossa, ettei edes yritetty päästä käymään rannalla.

Saarella on ollut asutusta jo antiikin aikoina ja tokihan myös kauneutta arvostaneet etruskit tiensä Elballe löysivät. Myöhemmin saari on ollut roomalaisten, erinäisten italialaisten mahtisukujen ja ranskalaisten omistuksessa. Saaren kaakkoisosassa sijaitseva Porto Azzurro, josta olimme reissumme majoituksen hankkineet, oli puolestaan 1500-luvun loppupuolelta 1800-luvulle Espanjan vallan alla. Kuuluisin elbalainen lienee itse Napoleon Bonaparte, joka karkoitettiin saarelle 1814, mutta joka sieltä jo vuoden kuluttua pakeni. Elbalaisille Napoleon on edelleen merkkihahmo - viime vuonna saarelle saapumisen 200-vuotisjuhlaa vietettiin näyttävin menoin. Toisen maailmansodan aikaan natsit pääsivät tekemään tuhojaan saarella, joten sotaisa on saaren historia.

Porto Azzurron satamaa. Majapaikkamme sijaitsi noin 3 kilometriä keskustasta itään.

Elban liput, jotka aikoinaan Napoleonia varten suunniteltiin,
koristivat Porto Azzurron keskustan kävelykatuja

Saaren pääkaupunki, Portoferraio ("rautasatama"), on saanut nimensä saaren rautapitoisesta maasta ja satamasta, josta tätä rautaa mantereelle aikoinaan rahdattiin. Portoferraio on suurten risteilyalusten suosiossa, ja sinne myös me autolautalla tunnissa Piombinosta hurautettiin. Lauttoja kulkee puolen tunnin välein, ja vaikka check-inissä pitää periaattessa olla auton kanssa 90 minuuttia ennen lähtöä, on aika iso mahdollisuus päästä aikaisempaan lauttaan, jos tilaa on. Mennessä me onistuttiin nappaamaan tuntia aikaisempi lautta, palatessa kaksi. Italialaisittain perivät matkasta suhteellisen kovaa hintaa - meidän matkat (sis. auto, 3 aikuista, 1 alle 11v lapsi ja koira) maksoivat yhteensä 227 euroa. Saarelta lähtöisin olevan ex-italianopeni Costanzan mukaan elbalaiset taittavat matkan eurolla. Mutta näinhän se on reiluinta.

Komea Portoferraio lautan kannelta kuvattuna

Portoferraion kaupunkiranta Ghiaie ja edustalla oleva pikkuruinen
Lo Sgoglietton saari majakoineen. Kaunista.

Turismin suhteen Elba on vielä suhteellisen kehittymätön, mikä tuntuu käsittämättömältä, kun puitteet on nähnyt. Toistaiseksi saaren ovat löytäneet lähinnä saksalaiset, tietysti italialaisten ohella. Ainakin pisalaisilla nuorilla on kuulemma tapana lähteä Elballe lukion jälkeen aikuistumista ja vapautta juhlimaan. Bilerantoja ei tällä reissulla nähty, meidän hoodeilla oli lähinnä lapsiperheitä ja varttuneempia pareja. Erinomaisen sopivaa.

Näkymä aamulenkiltä, paratiisista.

... ja toinen meidän kämpän terassilta auringonlaskun aikaan. Oi.

Meidän hotelli Residence Capo Bianco sijaitsi kahden rauhaisan rannan välissä. Auringonpalvontaan oli valittavana oli myös hotellin uima-allas, jossa viihdyttiin mainiosti. Kertakaikkisen upea paikka, kohtuuhintainenkin. Pienet oli neliöt, mutta terassi laajensi oleskelutilaa mukavasti. Ja ne näkymät. Vaikka Toscanan sydämessä oli kaunista, on merimaisema mulle kyllä se sielunmaisema. Aijai.

Residenssimme rivitalossa. Mökkeilyä mun makuun.

Hotellialue. Ei paha.

Päivän tuhannes hyppy. About. Ei tungosta altaalla (vielä?)

Koska majapaikka alueineen oli niin mainio, jäi suuremmat saarikierrokset tällä kertaa (todellakin tällä kertaa!) väliin. Mihinkäs sitä tämmöisestä. Omassa keittiössä valmistuivat antipastot, hotellivieraiden käyttöön tarjotulla, vastakunnostetulla grillialueella, muut herkut. Ei ois voinut rennompi nelipäiväinen visiitti olla.

Iltalenkillä majapaikan länsipuolella sijaitsevalla, legendan mukaan
Barbarossa-merirosvon mukaan nimetyllä rannalla.

Majapaikan itäpuolella sijaitsevalla Realen rannalla kelpasi kellua patjalla.

Realen rannalla oli myös trendikäs ravintola, jossa nautittiin lähiruokaa. Nam.

Illallisnäkymät merelle päin.

Ja niille, joille mikään ei riitä, on Capraia Elban lähistöllä kuulemma vielä upeampi paratiisisaari, jonka nimeen ainakin paikalliset vannovat. Kattellaan me sitä sitten joskus.

Uudet jämät

Hyvää lippujuhlapäivää! Merimies pääseekin pitkästä aikaa taas ompeluhommiin*, tättärää!

Suomalainen media täyttyy tänään asiaankuuluvasti maamme puolustukseen ja sen tulevaisuuteen liittyvistä jutuista. Mutta on se italialainenkin lehdistö hiljattain Suomen puolustusvoimista uutisoinut, muutenhan maamme mainitaan lähinnä kouluaiheisten juttujen ohessa. Pari viikkoa sitten La Repubblica nimittäin valisti italialaisia reserviläiskirjeen sisällöstä - ja liitti otsikkoon Venäjän: "Tensione con la Russia: la Finlandia richiama 900 mila riservisti" (jännitteitä Venäjän kanssa: Suomi ottaa yhteyttä 900 000 reserviläiseen). Näin se ajatusyhteys siis leviää, vaikkei kirjeellä yhteyttä kansainvälisen turvallisuuspoliittisen tilanteeseen kuulemma oikeasti olekaan. No, tietävätpähän nyt myös paloja historiasta ja sen, että meillä on 1300 kilometriä yhteistä maarajaa Venäjän kanssa. Sukellusveneselkkaukset ja muut. Myös Helsinki mainittu. Samoin Helnsinki (ks. jutun loppuun).

Paikallislehti Il Tirreno sen sijaan nosti esille miinalaiva Hämeenmaan (siis Hameenmaa, tsihi) Livornossa pysähtyneen koulutuspurjehduksen: "In porto la nave scuola della marina finlandese" (suomalainen koulutusalus satamassa). Sattuivat tulemaan juuri kehnojen kelien aikaan, mutta hyvällä mielellä olivat, kun Pisassa pyörähtivät. Edustuskelpoista sakkia.

Pidetään lippu korkealla jatkossakin! Hyvä näiden huomassa on olla.


* Sillä jonkunhan ne uudet jämät on kiinnitettävä. Ei mun.

Kuukausi

Perjantaina 3.7. tähän aikaan meidän Pisan-kodin irtaimisto pitäisi olla pakattuna muuttoautoon ja matkalla kohti Suomea. A-pu-va. Päällimmäiset tunteet ovat negatiivisia: haikeutta, surua, pelkoa, mutta kun pintaa vähän raaputtaa, on ilmassa myös vähän odotusta ja vahva tunne siitä, että nyt on tämän aika. Ei se helppoa silti ole. Niinkuin ei oikeastaan mikään isompi muutos koskaan.

Aarre löytyi, nyt siitä pitäisi luopua

Italiassa asuminen on ollut upeaa, unelmien täyttymys. Koko perhe on viihtynyt alusta asti, vaikka lapset eivät innolla matkaan lähteneetkään ja koulukin tuotti alussa haasteita. Kolmen vuoden varrella on koettu mahtavia juttuja, mutta samalla myös ahdistuttu asuntoasioista, elämän suunnasta, rahasta, vaikka mistä. Eletty tavallista, mutta silti erikoista elämää. Nautittu ilmastosta, kulttuurista, luonnosta, harrastusmahdollisuuksista, lähimatkailusta, ruuasta, yhdessäolosta. Perheen välit ovat kolmessa vuodessa tiivistyneet, ollaan ihan loistotiimi kun sille päälle satutaan. Lapsetkaan tuskin olisivat kotimaassa asuessa yhtä läheisiä olleet. Perheen kannalta kokemus on ehdottomasti kannattanut. Ja muutenkin, vahvasti plussalla ollaan. Kielitaidon, maailmankatsomuksen, ystävyyssuhteiden ja vaikka minkä muun takia.

Suomeen paluu on sikäli tylsä, että edessä on lähes vuoden verran semiyh-elämää. Mietityttää, miten sen astetta kiireisemmän arjen saa taas pyörimään, etenkin kun se pitää pyörittää yksin, uudella paikkakunnalla, uusissa kuvioissa. Toisaalta tässä juuri on paluun suola: on taas jotain uutta mitä odottaa, opetella, ihmetellä. Osittain sen odotettavissa olevan uuden takia, osittain oman mielenterveyteni vuoksi, ajattelin jatkaa blogin pitämistä myös Suomessa. Miltä tuntuu palata Suomeen? Mikä on muuttunut? Miten se arki oikeasti sujuu? Alkaako maailma taas houkuttaa? Ja niin edelleen.

Haastattelin lapsia tänään fiiliksistä. Pinsku ei malta odottaa Suomeen paluuta ja uuden huoneen sisustamista. Patua mietityttää uusi koulu, mutta muuten kuulemma on ihan kiva palata. Merimies puolestaan haluaisi palata, mutta ei vielä saa, ja minä en haluaisi palata, mutta tavallaan joudun. Tasapainottele tässä sitten :)

Ja onhan tässä nyt ensimmäiset Italian-lentoliputkin ostettu, toiset suunnitteilla. Ettei ihan pääsisi vieroittumaan. Sillä perhe voi lähteä Italiasta, mutta Italia ei perheestä. Uskon.