Kumiveneellä meren yli

Pakolaiskeskustelu tuntuu olevan täällä koko ajan ajankohtainen. Tänä vuonna Italiaan on saapunut yli 36 000 turvapaikanhakijaa, kun koko viime vuoden luku oli 46 000, tietää päivän Helsingin Sanomat kertoa. Isoja lukuja, molemmat. Viime vuonna koko EU:n alueelle luvatta pyrkineiden määrä nousi 48 prosenttia. Aiemmin maahanmuuton syy oli toive paremmasta toimeentulosta, nyt paetaan sotaa ja vainoa.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...

Mitäpä sitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa? Varmasti ihan mitä tahansa pelastaakseen perheensä ja itsensä. Vaikka se tarkoittaisi hengenvaarallista merimatkaa kiikkerässä kumipaatissa.

Mitä onnekkaat merimatkalle päässeet ja siitä selvinneet sitten kohtaavat? Eipä kummoisia. Välimeren pohjoisrannan maiden vastaanottokapasiteetti alkaa olla äärirajoilla ja loppu Eurooppa levittelee käsiään rahanpuutteen ja kireän maahanmuuttopolitiikan vuoksi. Täkäläiset kadut täyttyvät harhailevista, puistoissa majailevista ja parhaimmillaankin jotain nenäliinapaketteja henkensä pitimiksi kauppaavista nuorista miehistä (naiset harvemmin pääsevät lähtemään). Näiden miesten kasvoilla ei juuri hymy näy, ei ilo hengenvaarallisen matkan onnistumisesta.

Italianopettajani toimii vapaa-ajallaan Shalom-järjestössä. Näissä puitteissa on paitsi käynyt Burkina Fasossa opettamassa, myös toiminut emäntänä afrikkalaisten yhteistyökumppaneiden vierailuilla. Nämä, suhteellisen hyväosaiset ja koulutetut ihmiset, yllättyvät kuulemma lähes poikkeuksetta tavatessaan pakolaisina maahan tulleita nuorukaisia. Miksi he eivät menestykään? Mikseivät ole onnellisia? Eikö Eurooppa olekaan tie onneen?

Viimeaikaiset tulijat ovat olleet pääosin Syyriasta, Eritreasta tai Somaliasta. Kaksi jälkimmäistä on Italian vanhoja siirtomaita. Myös Malista ja Nigeriasta paetaan. Eikä tulijoiden tulva näytä ehtyvän. Paikallislehdessä on lähes päivittäin juttuja taas uudesta Pisaan tai lähikuntiin saapuneesta 30 hengen ryhmästä, milloin 50, joskus muutaman. Huhtikuussa lähinnä sosiaalisssa mediassa hermoiltiin, josko tulijat kantaisivat Ebolaa mukanaan ja kaikki pistettiin testeihin. Muutenkaan vastaanotto ei ole lämmin, sillä epätoivoiset tulijat tehtailevat toisinaan myös rikoksia. Tavallaan ymmärrettävästi, jos ei muutakaan voi.

Ongelma on vaikea, eikä pikaista ratkaisua varmasti ole. Mutta jokainen meistä voisi tuntea edes vähän myötätuntoa näitä raukkaparkoja kohtaan. Ja lopulta, myös Suomi voisi tehdä jotain asian eteen. Ihan vaikka vaan inhimillisyyden vuoksi.

Ja Facebookin tykkäyksien sijaan voisi tukea vaikka Kirkon Ulkomaanavun työtä. Itse päätin, että siinä missä pystyn maksamaan kympin kuussa Spotifylle musiikin kuuntelusta, pystyn varmasti tilittämään saman verran humanitaariseen työhön. Niiden apeailmeisten kumivenepoikien vuoksi.