Vuorenpeikot

Tänään saimme kotiin reippaat Sveitsin-matkaajat. Konkareitahan nämä kouluretkeilijät jo ovat, ja Verbierin Les Elfes -kohdekin tuttu jo vuoden takaa. Viime vuodesta poiketen matkaan lähdettiin junalla, mikä kahdesta vaihdosta (Firenze + Milano) huolimatta oli jopa automatkaa nopeampi. Ainoa haaste oli painavien matkalaukkujen nosteleminen junasta toiseen, mutta siitäkin selvittiin lopulta ongelmitta.

Lähtötunnelmissa asemalla

Sen verran oli kiirettä pitänyt perillä, että kamerat eivät juuri mukana kulkeneet, joten valitettavasti kuvamateriaalia ei tästä reissusta ole jakaa. Mutta tänäkin vuonna ohjelmassa oli vesipuistoa, high ropeseja, maastopyöräilyä, golfausta ja kalliokiipeilyä. Yhtenä päivänä kävivät Caillerin suklaatehtaalla, jossa sai herkutella mielin määrin (eikä kuulemma vähään aikaan tarvi syödä suklaata) ja Gruyèren juustotehtaalla, sekä poikkesivat paluumatkalla Charlie Chaplinin kotikylässä Veveyssä Geneve-järven rannalla, jossa myös Nestlén pääkonttori sijaitsee. Viikko päättyi discoon, joka oli kuulemma venynyt myöhään. Siitä huolimatta kotiin saapui onnellisia lapsia. Vähän rähjääntyneitä ehkä :)

Patu oli toiminut neljän hengen huoneensa valvojana pitäen huolta aamun herätyksistä, määrittäen illan suihkujärjestyksen, huolehtien ettei kukaan valvo liian myöhään ja valvoen, että kaikkia kohdellaan tasapuolisesti. Siinä sivussa omat sukat ja kalsaritkin vaihtuivat jo ongelmitta. Pinsku ja Isabella olivat reissun ainoat tytöt, joten saivat majoittautua kaksistaan, eikä tarvetta sen kummempaan järjestyksenpitoon ollut. Paikalla oli taas toinenkin kouluryhmä, Intiasta tälläkin kertaa, pikkusen isommalla kokoonpanolla: näitä oli ollut 64 kun Westminsterin porukassa 9. Intialaiset olivat vähän varakkaammista perheistä (no yllättäen, jos Sveitsiin saakka lähtevät retkeilemään) ja mukana oli muun muassa oma kokki, joka teki ruokaa myös näille meidän muksuille. Hyvää kuulemma oli ja kaverisuhteitakin solmittiin. Kaiken kaikkiaan hyvä reissu.

Valitettavasti me emme päässeet merimiehen kanssa toteuttamaan suunnitelmaamme samanaikaisesta aikuisten Etelä-Italian retkestä. Herra joutui töihin ja otin sitten itsekin "vapaasta" viikosta kaiken "ilon" irti ja istua jumitin tenttimateriaalien ääressä kuin tatti. Aika ryydyttävää, mutta samalla tuli suunniteltua pari kesäretkeä ja lasten Suomi-loman aikataulua, joten ihan hyödyksi tämäkin aika kuitenkin oli. Sitäpaitsi kesällä on tiedossa vaikka mitä kivaa, joten en voi valittaa.

Päästiin me kotimiehet kuitenkin yhdelle miniretkelle. Sunnuntaina ajaa karautettiin parin tunnin päähän Monte Cimonelle, jonne kavuttiin vapaudesta huumaantuneen spanielin kanssa ihan keskenämme - kaikki muut taisivat suunnata kauniin kesäpäivän kunniaksi rannalle. Maasto oli helppokulkuista ja näkymät upeat, ja sieltä parin kilometrin korkeudesta löytyi kasa luntakin, josta spanieli oli onnessaan. Kylmä ei silti ollut, vaikka mittari väitti lukemiksi 10 astetta. Puurajan jäätyä alas ei tosin varjojakaan ollut, joten saatiin niskamme poltettua molemmat. Mutta hieno paikka tämä Emilia-Romangan korkein vuori oli. Talvella täytyy varmaan käydä testaamassa vuoren laskettelukeskus, aiemmin kun on aina jääty parinkymmenen kilometrin päässä* sijaitsevaan Abetoneen, joka on kauniina päivinä ihan tukossa.

Näissä maisemissa kelpasi kyllä vaellella

Spanielin suuri onni

Oli tilaa hengitellä. Spanieli johti joukkoa, kuvassa ylhäällä vasemmalla.

Merimies oli toteuttanut maastotunnustelua jo edellisviikonloppuna, silloin Patun ja parin täkäläisen kaverin kanssa. Tuolloin jakauduimme kahteen leiriin, matalan- ja korkeanpaikan; tyttöjen ja poikien. Ensimmäinen sijaitsi meillä ja tarjosi osallistujilleen hyvää ruokaa ja leppoisaa lörpöttelyä. Jälkimmäinen sijoittui juurikin Monte Cimonelle, teemana reippailu, grillaus, saunominen ja luonto. Pojat majoittuivat kelttien aikoinaan asuttamaan, nyttemmin entisöityyn mökkikylään. Samaisessa miljöössä käytiin mekin vetäisemässä lounaat reippailun päätteeksi, hyvin maistui. Eikä varmaan vika kerta kun tuolla retkeillään, täytyy ehdottomasti Pinskukin käyttää tuolla maisemia ihailemassa, tai siellä saunassa vaikka.

Mutta nyt taidetaan pysytellä hetki tasaisella maalla ja nauttia yhteiselosta. Kiva olla koossa taas!
 
* Linnuntietä, autolla matkaa 40 km

Arkipyhät Italiassa

Vaikka täällä ei Helatorstaita vapaan merkeissä vietettykään, on meilläkin edessä pitkä viikonloppu. Maanantaina 2.6. juhlitaan nimittäin Italian tasavallan kansallispäivää, Festa della Repubblicaa. Tällä päivämäärällä italialaiset äänestivät vuonna 1946, fasismin kukistumisen jälkeen, maan valtiomuodoksi tasavallan kuningaskunnan sijaan. Päivää juhlistetaan Rooman suurella sotilasparaatilla ja pienemmillä tapahtumilla ympäri Italiaa. Viime vuonna en kyseistä päivää sen suuremmin noteerannut - ehkä siksi että se sijoittui sunnuntaille - mutta tänä vuonna arkeen sijoittuva juhlapäivä näkyy muun muassa siinä, että hotellit ja agriturismot ovat täynnä pitkää viikonloppua viettäviä italialaisia. No, en olis minnekään mennytkään.

Muutenkin arkipyhien paikat eroavat aika tavalla suomalaisesta käytännöstä. Täällä vapaata ei pidetä pitkäperjantaina, helatorstaina, juhannusaattona, luonnollisestikaan 6.12., eikä jouluaattona. Sen sijaan vapaita ovat fasismista vapautumisen päivä Liberazione 25.4., kansallispäivä 2.6., Marian taivaaseen astumisen juhla Ferragosto 15.8., pyhäinmiestenpäivä Festa di Tutti i Santi 1.11. sekä Marianpäivä Immacolata Concezione 8.12. Lisäksi Italiassa vietetään alueellisia ja paikallisia juhlapäiviä, esimerkiksi Pisassa 17.6., jolloin vietetään kaupungin (ja matkailijoiden) suojelupyhimyksen San Ranierin päivää. Yhteensä Italiassa on parhaimmillaan 12 arkipyhää vuodessa, mikäli yksikään päivistä ei satu viikonlopulle.

Italian pyhät kuvakaappauksena Wikipediasta

Kuinkas sitten Suomessa? Parhaillaanhan käydään kuumaa keskustelua siitä, pitäisikö Loppiainen ja Helatorstai siirtää viikonlopuille. Mielestäni tässä asiassa kirkonmiehet ovat oikeassa: ei. Kyllä sitä ehtii työskennellä ihan tarpeeksi ilman näitä kahtakin. Sitäpaitsi meillä on jopa yksi arkivapaa vähemmän kuin Italiassa: 11! Joten eiköhän tämä keskustelu ole loppuun käsitelty, pidetään pyhät paikoillaan ja annetaan ihmisten levätä. Ugh.

Fonzie vauhdissa

Italialaiset pesivät suomalaiset eurovaalien äänestysvilkkaudessa 60,0 - 40,90. Lieneekö syynä heinäkuussa alkava Euroopan Unionin presidenttikausi, samaan vaalipäivään (fiksusti) sijoitetut kunnallisvaalit vai turhautuminen harjoitettuun politiikkaan, en tiedä. Joka tapauksessa, vaikka äänestysvilkkaus oli italialaisittain jopa matala, oli se eurooppalaisittain huikaiseva, loi vahvan pohjan helmikuussa aloittaneen pääministerin Matteo "Fonzie" Renzin kaudelle, näytti pitkää nenää Beppe Grillon Viiden tähden protestipuolueelle, sai Berlusconin musertumaan ja vahvisti demokraattien valtaa sekä Italiassa että  Euroopan parlamentissa. Toiveet ovat korkealla sen suhteen, että maan kaoottinen politiikka saataisiin viimein ruotuun ja Italia nousisi EU:n vaikuttajaksi jopa ohi EU-kriittisten hallitseman Ranskan.

Itsehän jäin näissäkin vaaleissa nukkuvien puolueeseen, en kylläkään mielelläni. Matkustaminen Roomaan tai Milanoon äänestämään ei vaan tälläkään kertaa sopinut budjettiin tai aikatauluun, valitettavasti. Italian opettajani oli tästä ihmeissään - eikö Suomi tarjoa mahdollisuutta postiäänestykseen? Ulkomailla asuvat rekisteröityneet italialaiset äänestäjät ovat vuoden 2001 jälkeen voineet hoitaa homman postitse, mikä ei tokikaan ole aina onnistunut ihan vilpittömästi. Ulkomailla asuvia italialaisia hemmotellaan muutenkin. Täkäläisen järjestelmän erikoispiirre on nimittäin ulkoitalialaisten valta parlamentissa - vuodesta 2006 lähtien edustajainhuoneen 635 paikasta 12 on varattu ulkoitalialaisille, senaatin 320 paikasta 6. Eiköhän siinä tule ääni kuulluksi.

Kunnallisvaalien Toscanan värikartta il Tirrenon kuvaamana

Kunnallisvaalien puoluekartta näyttää sekin vahvasti demokraattien hallitsemalta, myös Toscanassa. Saapa nähdä, onko Berlusconin voimat (ital. forza) nyt ehtyneet, vai minkä tempun herra seuraavaksi keksii. Ikätoverini Renzien menestyksen myötä usko modernimpaan poliittiseen tulevaisuuteen ei kuitenkaan enää liene haihattelua. Ties vaikka Italiasta tulisi (taas) suunnannäyttäjä koko Euroopassa? Sitä odotellessa.

Yksinkertaisuus kunniaan

Tänään tarjoutui mainio tilaisuus laatikkoleikkeihin, joita meillä on toki harrastettu aiemminkin.

Tilasin torstaina spanielille vakiannoksen ruokaa saksalaisesta verkkokaupasta (koska on niin kätevää, kun saa sen useamman kymmenen kilon paketin kotiovelle kannettuna, ilman toimituskuluja) ja paketti saapui perille tänään. Patu, poikamme jota saa yleensä patistaa leikkimään, oli kärppänä paikalla ja pyysi lupaa laatikon jatkokäyttöön. Sehän toki heltisi.

Syntyi Naksun ja Patun laiva, joka kastettiin italialaisittain Bellaksi:

Vaihe 1: laivanrakentaja somistuspuuhissa. Piirroksen malli poseerasi nätisti.

Vaihe 2: kaikki laivaan! Huomaa kapteenin pelastusrengas, joka sekin
askarreltu paketin pakkaustarpeista.

Vaihe 3: kippari ohjaushommissa. Vauhtia saa pohjan polkimia painamalla.

Niin kovaa kuin maailma kehittyykin, jotkut asiat ne vaan ei muutu. Parhaat lelut (ja leikit) on yksinkertaisia!

Kumiveneellä meren yli

Pakolaiskeskustelu tuntuu olevan täällä koko ajan ajankohtainen. Tänä vuonna Italiaan on saapunut yli 36 000 turvapaikanhakijaa, kun koko viime vuoden luku oli 46 000, tietää päivän Helsingin Sanomat kertoa. Isoja lukuja, molemmat. Viime vuonna koko EU:n alueelle luvatta pyrkineiden määrä nousi 48 prosenttia. Aiemmin maahanmuuton syy oli toive paremmasta toimeentulosta, nyt paetaan sotaa ja vainoa.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...

Mitäpä sitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa? Varmasti ihan mitä tahansa pelastaakseen perheensä ja itsensä. Vaikka se tarkoittaisi hengenvaarallista merimatkaa kiikkerässä kumipaatissa.

Mitä onnekkaat merimatkalle päässeet ja siitä selvinneet sitten kohtaavat? Eipä kummoisia. Välimeren pohjoisrannan maiden vastaanottokapasiteetti alkaa olla äärirajoilla ja loppu Eurooppa levittelee käsiään rahanpuutteen ja kireän maahanmuuttopolitiikan vuoksi. Täkäläiset kadut täyttyvät harhailevista, puistoissa majailevista ja parhaimmillaankin jotain nenäliinapaketteja henkensä pitimiksi kauppaavista nuorista miehistä (naiset harvemmin pääsevät lähtemään). Näiden miesten kasvoilla ei juuri hymy näy, ei ilo hengenvaarallisen matkan onnistumisesta.

Italianopettajani toimii vapaa-ajallaan Shalom-järjestössä. Näissä puitteissa on paitsi käynyt Burkina Fasossa opettamassa, myös toiminut emäntänä afrikkalaisten yhteistyökumppaneiden vierailuilla. Nämä, suhteellisen hyväosaiset ja koulutetut ihmiset, yllättyvät kuulemma lähes poikkeuksetta tavatessaan pakolaisina maahan tulleita nuorukaisia. Miksi he eivät menestykään? Mikseivät ole onnellisia? Eikö Eurooppa olekaan tie onneen?

Viimeaikaiset tulijat ovat olleet pääosin Syyriasta, Eritreasta tai Somaliasta. Kaksi jälkimmäistä on Italian vanhoja siirtomaita. Myös Malista ja Nigeriasta paetaan. Eikä tulijoiden tulva näytä ehtyvän. Paikallislehdessä on lähes päivittäin juttuja taas uudesta Pisaan tai lähikuntiin saapuneesta 30 hengen ryhmästä, milloin 50, joskus muutaman. Huhtikuussa lähinnä sosiaalisssa mediassa hermoiltiin, josko tulijat kantaisivat Ebolaa mukanaan ja kaikki pistettiin testeihin. Muutenkaan vastaanotto ei ole lämmin, sillä epätoivoiset tulijat tehtailevat toisinaan myös rikoksia. Tavallaan ymmärrettävästi, jos ei muutakaan voi.

Ongelma on vaikea, eikä pikaista ratkaisua varmasti ole. Mutta jokainen meistä voisi tuntea edes vähän myötätuntoa näitä raukkaparkoja kohtaan. Ja lopulta, myös Suomi voisi tehdä jotain asian eteen. Ihan vaikka vaan inhimillisyyden vuoksi.

Ja Facebookin tykkäyksien sijaan voisi tukea vaikka Kirkon Ulkomaanavun työtä. Itse päätin, että siinä missä pystyn maksamaan kympin kuussa Spotifylle musiikin kuuntelusta, pystyn varmasti tilittämään saman verran humanitaariseen työhön. Niiden apeailmeisten kumivenepoikien vuoksi.

Veto veks

Katsotaanpas... kello on kaksi, ja mitä olen saanut tänään aikaiseksi sen jälkeen, kun aamutoimet oli hoideltu ja lapset saateltu kouluun?

• lenkkeillyt koiran kanssa 2 kertaa, yhteensä pari tuntia
• käynyt itse juoksemassa jaksamisen äärirajoilla - kolme varttia
• käynyt suihkussa, pessyt tukan, kuivannut tukan, ehostautunut - puoli tuntia
• lämmittänyt eilisiä tähteitä varhaiseksi lounaaksi, pitänyt pari juomataukoa, syönyt rahkan - puoli tuntia
• heittäytynyt sängylle lukemaan kirjaa (pitkästä aikaa), nukahtanut - tunti
• kasannut likapyykit ympäri taloa, pessyt pyykkiä, tyhjentänyt koneen, täyttänyt astianpesukoneen, pessyt astiat - vartti

Normaalisti olisin tähän aikaan päivästä istunut jo vähintään neljä tuntia tietokoneella. Eikä se nytkään olisi pahitteeksi, sen verran ovat viime aikojen ylimääräiset vapaapäivät, lomat, reissut, vierailut ja muut häiriötekijät saaneet sotkettua suunniteltuja aikatauluja.

Mutta tiedättekö mitä? Ei paljon haittaa.

Kuva (Sienan agriturismosta) kuin tunnelma tänään: levollinen.

Sain eilen puristettua kasaan yli kuukauden hautomani tutkimussuunnitelman version 2 ja lähetettyä sen sekä edellisen kuun ajankäyttöraporttini eteenpäin. Ja kuten mulle aina stressipiikin lauettua käy, on seuraavana päivänä puhti poissa. Silloin on hyvä olla vaan, tehdä asioita joista kiireen keskellä olen haaveillut, antaa mielen ja kehon palautua. Huomenna virtaa on varmasti taas riittämiin. (Ja tekemistä.)

Vapaus säätää omat aikataulunsa on nykyisen elämäntilanteeni parhaita asioita. Osaan kyllä aikatauluttaa, asettaa päämääriä, pinnistellä, stressata, kohdata deadlinet. Kun motivaatio tulee sisältä päin, ei tarvita pomoa, asiakkaan painostusta, kellokorttia, bonuksia. Tänään ehdin pohtia myös tätä.

En enää tiedä, onko musta palaamaan muiden käskytettäväksi tai käskyttämään muita jonkun muun (rahallisen) tavoitteen vuoksi. Vähintä, mitä vaadin, on ympäristö, jossa a) kukaan ei syytä omasta motivaationpuutteestaan muita, b) kaikki antavat parastaan (joka voi eri päivinä olla eri asioita), c) joka on tasa-arvoinen myös rahallisesti: se joka tekee, tienaa, d) antaa vapauden työskennellä (lähes) mistä vain - toimisto ei ole Mekka, e) palkitsee pinnistelystä ylimääräisellä vapaapäivällä ravintolaillallisen tai megabileiden sijaan, f) ymmärtää muutenkin työn ja vapaa-ajan tasapainon, mutta voi kuitenkin vaatia virka-aikojen ylittämistä ja mielenkiintoa työhön liittyviin asioihin myös vapaalla, g) suhtautuu tulevaisuuteen optimistisesti, positiivisesti ja uutta pelkäämättä, h) antaa riittävästi mahdollisuuksia kehittyä epämukavuusalueella, mutta kuitenkin tarpeeksi tekemistä omalla mukavuusalueella, jossa on vaan... mukavaa (kuten yksi Facebook-kaverini tänään viisaasti totesi).

Tiedän muutaman edellä kuvatun kaltaisen paikan. Tiedän myös, että ympärilläni on lukuisia YT-menettelyjen kautta potkut saaneita entisiä, ihania työkavereita; ystäviä, piinkovia ammattilaisia, jotka haluavat työltään ja työnantajaltaan enemmän (ks. yllä mainittu lista); kontakteja, verkostoja, mahdollisuuksia. Myös maailmalla on imua: nopeasti laskien ainakin kymmenen ystävääni tai entistä kollegaani on lähtenyt ulkomaille siipiään kokeilemaan. Onnistuneesti. Suomalaista aivovientiä parhaimmillaan.

Aika valoisat on siis mietteet näin rokulipäivänä. Eiköhän ne omatkin tavoitteet tästä lähde täyttymään. Elämä on matka, ja matkalla on yleensä kivaa (vaikka joskus vaivalloisempaa kuin kotona)!

Hyvä Suomi!

Viime viikon maanantaina sain viestin siskoltani: tuun muuten keskiviikkona Italiaan. Yhteydenpidon hankaluus ja spontaani hetkessä eläminen on selkeästi sukuvika ;)

Viestittelyn seurauksena koettiin kuitenkin mahtava viikonloppu kilpailullisissa merkeissä (ja ihanan siskon läheisyydessä). Saimme nimittäin varikkoliput Superbiken Imolan-kisaan ja pääsimme jännittämään Kallio Racingin lupaavien kuskien menestystä. Ja hurraamaan aina, kun niiden nimet mainittiin.*

Odottelua kisakatsomossa

Harmillista kyllä, Maamme-laulu jäi tällä kertaa kuulematta, mutta Niki Tuulen kakkossija tuntui silti hyvältä. Pitkästä aikaa nousi oikein kansallisylpeys pintaan!

SuperStock 600 -sarjan lauantain kisan tulokset

Muutenkin kisat olivat aika elämys. Se pyörien pärinä, selostajan 90 desibelin hehkutus, katsojien innostus... ihan oma maailmansa tuo ratamoottoripyöräily ja sen kisameininki. Legendaarinen Imolan rata oli ehkä parhaat päivänsä nähnyt, mutta kyllä siellä silti kelpasi pari päivää viettää. Vaikka totta puhuen, kyllä ne kisat paremmin näkee telkkarista. Onneks meidän katsomosta näki maxischermon eli jättiruudun, josta pystyi tarkistamaan miten kisa eteni näkyvissä olleen maalisuoran ulkopuolella.

SBK-luokan pyörät valmiina lähtöön

Ja VIP-vieraita kun olimme, pääsimme kurkistamaan myös kulissien taakse. Aika maanläheisissä merkeissä siellä puuhailtiin, toisin kuin varikkoalueen alkupään mahtitalleissa. Mukavaa sakkia, kerta kaikkiaan! Täytyy nostaa hattua tiimin työlle, jota tehdään suurella sydämellä, vaivoja säästämättä ja todellisesta intohimosta lajiin. Omistautuminen on kaunista!

Tiimin pyörät. Huomaa päivän kisapokaali taustalla.

Yöksi ajelimme naapurikaupunkiin Forlìin, joka sekin oli virkistävä tuttavuus. Kaupungista puuttuvat suuret nähtävyydet, eli suuret turistivirrat, mutta kaunis ja käymisen arvoinen se oli silti. Ja Italiassa kun ollaan, oli tarjolla toki sitä historiallista arkkitehtuuriakin, erityisesti keskiajalta, varhaiselta uudelta ajalta sekä fasistisen vallan ajalta (kertoo Wikipedia). Etenkin keskustan kapeat mukulakivikadut olivat viehättäviä. Ja löytyipä kaupungista ostettavaakin: viikonlopun markkinoilla eteen tuli blinipannu, jota ollaan täällä etsitty jos mistäkin. Pannun pohjassa muuten luki ihan selvällä suomen kielellä: blinipannu. Meikäläinen meinas käyttää sitä kyllä enemmänkin pinaattilettujen paistamiseen.

Autio ydinkeskustan katu siestan aikaan

Sattuneesta syystä vietettiin enemmän aikaa puolen tunnin matkan päässä olleessa Imolassa kuin Forlìssa, mutta lauantaina ehdittiin sentään herkulliselle illalliselle. Cucina romagnola oli etenkin merimiehen mieleen, joka väitti syöneensä parasta tagliataa koskaan. Niin pitkään venähti, että ehdittiin takaisin hotellille vasta, kun päivän toisessa kisarupeamassa, Euroviisuissa, aloiteltiin ääntenlaskua. Yhtään esitystä ei siis nähty, mutta kunnon suomalaisina pistettiin kuitenkin yksi ääni menemään Softenginelle (jonka biisiä ei myöskään oltu koskaan kuultu).

Todiste.

Ääntenlaskua oli hauska seurata, kuten aina, ja meidän raadin mielestä voittaja oli sijoituksensa ansainnut. Iloista oli myös huomata Suomen menestys - 11. sija tuntui melkein kuin olisi palkintopallilla oltu. Italia sen sijaan menestyi huonommin kuin koskaan, eikä ihme. Toisin kuin aiemmin ilmoitin, kisassa ei ollut Arisan mainio Controvento, vaan Emman kummallinen renkutus. RAI oli tehnyt päätöksen itsekseen, huomoimatta San Remon festivaalien tuloksia. Tyhymät!

Mutta hyvät fiilikset viikonlopusta jäivät. Oikein patrioottiset. Eiköhän se sitten riitäkin tälle keväälle, lätkän MM-kisat kun täällä tuskin uutiskynnystä ylittää. Eikä muuten oikein kiinnostakaan.

Sen sijaan Juhannukselle ajoittuvat, Misanossa ajettavat superbiken lähdöt vois kyllä käydä katsomassa...

* Lapset olivat tosin sitä mieltä että äippä olis voinut hurrailla vähän vähemmänkin.

Hei haloo

Kuten tiedetään, italiaanot ovat kovia puhumaan. Jos ympärillä ei satu olemaan sopivaa juttuseuraa, pölöttävät ne puhelimessa. Näin ainakin omien havaintojeni mukaan - yksinäinen, hiljaa kävelevä italialainen on ihan yhtä yleinen kuin bussissa tuntemattomalle vierustoverille jutusteleva suomalainen. Noin niinku suurinpiirtein.

Kännykkäliittymien penetraatio näyttäisi Italiassa olevan suunnilleen samaa tasoa kuin Suomessa: (IT) 160 vs. (FI) 172 liittymää sataa henkilöä kohden. Mutta siinä missä kotimaassa lankapuhelimet,  puhelinkopit ja maanteiden hätäpuhelimet ovat kadonneet lähes kokonaan, ovat ne täällä yhä voimissaan. Tai no, 35 lankapuhelinliittymää sataa henkilöä kohden (Suomessa 16) nyt ei enää mikään kovin korkea luku ole, mutta aika monet yritykset ja virastot luottavat yhä kiinteän linjan voimaan. Ystävällisesti niillä on usein tarjolla numero verde eli ilmaisnumero, johon soittaminen on tosin ilmaista vain siitä lankapuhelimesta. Mobiilimaksusta ja -numerosta kerrotaan nopeatempoisessa viestissä palvelunumeron alussa. Aika monta kertaa on tehnyt mieli antaa koko asian olla, sitten.

Muistatteko vielä nämä kapistukset?

Yllättävää kyllä pystyn nykyisin hoitamaan asiat kohtuuhyvin jopa puhelimitse (tyyliin siten, että  olen kirjoittanut käytettävät lauseet paperille ja siinä tapauksessa, että henkilö, jolle soitan ei esitä mitään aiheesta suuresti poikkeavia kysymyksiä). Tosin perhelääkärille lähettelen tekstiviestejä ja muutenkin asioin mieluummin meilitse tai muuten kirjoittamalla. Harmillista kyllä täkäläiset eivät ole mitenkään erityisen orientoituneita tähän tyyliin tapahtuvaan kommunikaatioon - meileihin ei vastata, tietoa ei löydy netistä vaan vain siitä numero verdestä, vaihtoehtoa puheluille ei vaan yksinkertaisesti anneta.

Ja mites ne liittymät sitten? Tulin itse hätäisenä hankkineeksi paikallisen TeliaSoneran eli TIMin prepaid-liittymän. Sekään ei muuten ole ihan vaan nopea R-kioskikeikka täällä, vaan jokaisen prepaid-liittymän hankkijan pitää todistaa henkilöllisyytensä passilla tai paikallisella henkkarilla. Tällä pyritään välttämään liittymän käyttö rikollisiin tarkoituksiin, mikä sinänsä on ihan hyvä homma. Saldon lataaminen onnistuu näppärästi esimerkiksi ruokakaupassa asioidessa (kassoilla on yleensä tarjolla sellaisia tasasummaisia latauslipukkeita) tai tupakkakaupassa. Ei netissä, ellet omista Italialaista luottokorttia (tietenkään). Ilmeisesti myös pankkiautomaatti saattaisi toimia tässä tarkoituksessa ja operaattoreiden liikkeet tietenkin. Latauspaikkojen määrän ymmärtää, kun vertailee kuukausisopimusten määrää prepaidin vastaaviin: Italiassa 20,5% vs. 79,5% kun Suomessa luvut ovat täysin toisinpäin: 90% vs. 10%. Mobiilikäytön hinnoittelusta en sitten osaakaan sanoa, kun Suomessa en vuosiin omaa puhelinlaskuani maksanut. Siltä kyllä tuntuu, että jatkuvasti saa olla uutta saldoa lataamassa. Eikä TIM ilmeisesti ole mikään halvin mahdollinen vaihtoehto. Mutta se vaihtamisen vaikeus, tiedättehän (joutuis ehkä puhumaan italiaa)... helpompaa valittaa asiasta täällä blogissa ja pulittaa maksut kiltisti :)

En tiedä koska totun handsfreetä käyttäviin, kadulla yksinään käveleviin ihmisiin. Täällä tottumiselle olisi kyllä hyvät mahdollisuudet, sillä "mielikuvituskaverilleen" höpöttävät ihmiset tuntuvat olevan lukuisampia kuin puhelin korvalla keskustelevat. Vielä kun ne oppis olemaan puhumatta autoa ajaessa, on nimittäin aika mielenkiintoisia tilanteita tullut vastaan kun kuskin keskittyminen "hieman" herpaantuu multitaskatessa. Mut hei, hyvät jutut ja silleen, kyllä ne nyt aina hiljaisuuden voittaa.

Että pronto vaan teillekin!

Mokomatkin urputtajat

Sattuipa eilen silmääni paikallismedian juttu Il Meteon (italialaisen Ilmatieteenlaitoksen) loppukuun sääennusteesta: Antisykloni Hannibal saapuu Afrikasta 20. päivän kieppeillä ja nostaa lukemat jopa kolmeenkymmeneenviiteen asteeseen, arvelivat.

Tämä kevät on totta tosiaan ollut aivan jotain muuta kuin viime vuonna. Aurinkoa on riittänyt, shortseissa on (kaikki muut perheenjäsenet paitsi minä, ikuinen palelija) voinut kulkea jo useamman viikon, ja sateet olleet ajoittaisia. Vaan mitä toteaa italialaismedia?

"Syksystä kesään. Tänä keväänä tutuksi ovat käyneet vähäinen auringonpaiste ja runsas sade, joka on saanut ajankohdan tuntumaan alkusyksyltä alkukesän sijaan. Viimein tilanne on muuttumaan päin ja saamme kokea ensimmäisen kunnon lämpöaallon."

Mokomatkin urputtajat! Kyllä se on ihan hyvä näin. Ainakaan ei tarvi kaivella pipoa esiin, kuten maanantaiaamuna Kirkkonummella maan ollessa valkoinen. Täällä lumisateen virkaa tekee lähinnä poppelin ja kumppaneiden siitepöly, jota leijailee kuin ihanteellisena joulupäivänä konsanaan.

Kattellaan nyt sitten, josko meikäläinenkin vois kohta vaihtaa farkut vähän kevyempiin varusteisiin. 35 ois siihen ihan hyvä raja ;)

Aurinkoinen näkymä tältä aamulta - tämä odotti kun avasin oven puoli seiskan
maissa lähteäkseni koiran kanssa lenkille. Heti tuli pirteämpi olo!

Milano: shop 'til you drop

Nyt on nähty toinenkin pohjoisen suurkaupungeista: Milano. Oli ihan mahtava tyttöjen viikonloppu kera Pinskun ja paikalle Suomesta lennähtäneiden kavereiden. Vuokrattiin tällä kertaa Filippon asunto Porta Venezian ja Giardini Pubblici -puiston tuntumasta. Loistava kämppä, mahtava sijainti - kaikki taas kävelyetäisyydellä, ja myöhäinen check-outkin onnistui ongelmitta.

Suunnitelman mukaisesti keskityttiin tällä kertaa shoppailuun. Visa vinkui ja jalat huusivat hoosiannaa nelipäiväiseksi venyneen ostosmaratonin aikana. Vaan nyt on sekä vaatekaappi että muotitietämys* päivitetty. Milano on kyllä vertaansa vailla mitä ostosmahdollisuuksiin tulee. Lähes paratiisi - etenkin jos kukkaro pullottaisi!

Pakko on myös pyörtää tietämättömyyksissäni tokaisemani "mä en kyllä koskaan vois asua Milanossa". Voisinpa hyvinkin. Vaikka kaupunki on iso, ei se silti ole ahdistava. Italialaiseen tapaan keskusta on kompakti ja helposti saavuettavissa kävellen. Julkinen liikenne näytti toimivan hyvin, olo oli turvallinen (ainakin niillä hoodeilla millä me liikuttiin, vaikka toisinaan aika etnisessä ympäristössä edettiinkin), kaupungissa oli siistiä ja kaunista.

Ostosten ohella ehdittiin viettää pitkä picnic lähipuistossa, ihmetellä kaikki päänähtävyydet (ulkoa käsin tosin), vierailla luonnontieteellisessä museossa (tyttöjen toiveesta!) ja viettää laatuaikaa kavereiden kanssa. Tytöt - parhaat ystävykset - eivät tekemisen puutteesta kärsineet, olivat kuin paita ja peppu aamusta iltaan. Ihania. Me äidit ehdimme parantaa maailmaa moneen otteeseen, sekin teki hyvää. Säät hellivät, makunystyröitä hiveltiin, kaikki oli jotenkin rentoa ja kotoista, mutta silti tietenkin tosi chic.

Kuvat kertokoon loput:

Matkat taitettiin junalla. Firenze-Bologna-välillä päästiin testaamaan Frecciarossaa,
jolla päristeltiin parhaimmillaan lähes kolmeasataa. Premium-luokan lipun hintaan
(44 € kahdelta yhteen suuntaan) kuului myös juoma- ja snack-tarjoilu.

Milanon duomo edustaa goottilaista tyyliä ja eroaa täysin muista täällä
näkemistäni tuomiokirkoista. Vähän tuli Barcelonan Sagrada Familia mieleen,
vaikka onkin rakennettu noin viisisataa vuotta ennen sitä. Upea kirkko, suuri
kuin mikä, ja jono katolle valtava. Ei käyty edes sisällä, joten tässä
yksi nähtävä seuraavaan Milano-retkeen...

Duomon vieressä sijaitseva Galleria Vittorio Emanuele II on
yksi maailman vanhimmista ostoskeskuksista. Niin oli upea, että
melkein meni niskat nurin äimistellessä. 

Ystävykset Gallerian lumoissa.

Disney-kaupassa pääsi 4.5. poseeraamaan elokuvista tuttujen hahmojen
kanssa Star Wars -päivän kunniaksi

Sforzescon linnan muurit, juoksuhaudat ja sisäpiha olivat
vaikuttavia. Satuimme paikalle maalaismarkkinoiden aikaan,
ja hulina oli melkoinen. Hieno kohde tämäkin!

Tyrannosaurus Rex luonnontieteellisessä museossa.
Kokoelma oli muutenkin erinomainen, eikä tungosta juurikaan.

... ja mukava oli aikaa viettää myös "kotona". Tässä näyte
klassisesta milanolaisesta rappukäytävästä, jossa
kapusimme aina neljänteen kerrokseen asti.

Näin Euroviisujen alla: Milano - douze points.

* Tyttäreni ansiosta tiedän nyt muun muassa, mikä on Abercrombie & Fitch. Suurta huutoa milanolaisten keskuudessa, muuten.