Painajaisia

Nukkumisjärjestelyt on tässä(kin) perheessä vaihdelleet tiuhaan vuosien mittaan, vähän kulloisenkin tarpeen mukaan. Viimeiset puoli vuotta lapset nukkuivat samassa huoneessa, Patun toiveesta. Siinä vaiheessa kun homma ei enää toiminut, toisin sanoen illat päättyivät riehumiseen ja nukahtamisajan venymiseen tai vastaavaan, päätettiin palata takaisin oma tupa, oma lupa -tyyppiseen asetelmaan.

Parina ensimmäisenä yönä Patu valitti näkevänsä painajaisia, kun nukkuu yksin. Kolmantena iltana pyysin kaveria kertomaan millaisista unista on kyse. Sanallisesti jumituttiin termiin "pelottavista", mutta kun annoin kynän käteen, alkoi painajaisten kaava hahmottua.

Unien tilanteet vaihtelivat, mutta yhteistä niissä oli se, että Patu oli unessa Pinskun kanssa, oltiin matkalla jonnekin tai jumissa jossakin josta haluttiin päästä pois, tapahtui jotain pahaa, vaikkapa spanielille, ja lasten oli ratkaistava tilanne yksin, ilman aikuisia. Molemmissa piirtämällä kuvatuissa unissa mukana oli maapallo (Patulla on yövalona karttapallo, ehkä siksi), Italia ja Suomi. Pelottavimmat kohtaukset kerrottiin kyynelsilmin.

Tässä unessa lapset on kuussa "pahassa mökissä", eivätkä pääse Italiaan
ennen kuin Suomen kaverit tulevat apuun.

Terapiamuoto taisi olla onnistunut, sillä kolmantena yönä painajaiset eivät enää vaivanneet. Kyökkipsykologi minussa lähti kuitenkin analysoimaan unia ja pohtimaan, mahtavatko niiden tunnetilat johtua tänne muutosta - edelleen? Että tuntuuko Patusta edelleen jollakin tasolla ahdistavalta olla täällä, vieraassa maassa, vieraiden kielten ympäröimänä? Tuntuuko siltä, että kukaan ei kuuntele ja auta, vaan yksin pitää selviytyä? Vaaditaanko pieneltä pojalta liian paljon?

Onneksi yölliset tunnelmat eivät heijastu päiviin. Koulussa menee paremmin kuin koskaan, kavereita riittää, poika on yleensä aamusta iltaan erinomaisella tuulella. Ehkä kuvittelen sittenkin turhia? Ehkä unet liittyvät ylipäänsä kasvamiseen, ikään, vaiheeseen? Tai siihen, että yksin nukkuminen vähän pelottaa? Tai johonkin muuhun?

Jännä juttu miten syyllisyys nostaa päätään ihan pienestäkin vinkistä. Edelleenkään en näköjään itse ole sinut tänne lähtemisen kanssa. Oletan jotenkin yhä, että vain me aikuiset nautimme täällä olosta ja lapset on väkipakolla raahattu mukaan. Sillä niinhän se alun perin oli. Mutta oiskohan sittenkin niin, että kaikki muut on päässeet näistä tunteista jo yli - paitsi minä?

Ehkä sitä pitäis vaan lopettaa kaikenlainen analysointi ja sen sijaan nauttia hetkestä.

Carpe diem.