Ruokakulttuurin kehdossa

Ylen Docventures näytti taannoin ansioituneen Food, Inc.-nimisen dokumentin (amerikkalaisesta) ruokateollisuudesta. Rankkaa kamaa. Onhan se kummaa, että valmis leivän, jauhelihapihvin, juustosiivun, salaatin ja mausteet sisältävä hampurilainen maksaa vähemmän kuin sen raaka-aineet. Eräskin dokumentin (amerikkalainen) perhe koki nämä dollarin purilaiset paremmaksi vaihtoehdoksi kuin samalla rahalla saatavat muutamat päärynät tai kaalikerän. Parsakaalia olisi tehnyt mieli, mutta se oli jo niin kallista, ettei siihen ollut varaa. Huh.

Samaa kuraa saa toki täältäkin, mutta onneksi kuitenkin laadukkaat raaka-aineet, puhdas ja lähellä tuotettu ruoka, sen maku ja ennen kaikkea ruokakulttuuri on vielä arvossaan. Koko maa on yhtä slow food -liikettä ja hyvä niin.

Ympäristön vaikutuksesta myös meidän ruokailutottumukset ovat salakavalasti muuttuneet. Kadonneet ovat marinoidut lihasuikaleet, valmisruuat ja puolivalmisteet, joita ei täällä kerta kaikkiaan ole tarjolla - ainakaan samassa mittakaavassa kuin Suomessa. Pizzeriassa käydään pari kertaa kuussa, Mäkkärissä max kerran. Kotona syödään edullisesti mutta hyvin. Yksinkertaisuus on uusi musta.

Lasten ruokatuliaiset Trentosta oli pakattu omenamerkin houkuttelevaan kassiin

Lempiruokien joukkoon on hiipinyt sellaisia muutamaan ruoka-aineeseen perustuvia ruokia kuin spaghetti aglio e olio (e peperoncino) eli spaghettia valkosipulin ja öljyn (sekä mahdollisesti chilipaprikan) kera. Tai Piemonten reissulta mukaan tarttunut, Saku Tuomisen Basta-kirjasta (jota muuten suosittelen lämpimästi) poimittu tomaatti-inkivääripasta. Tai risotto milanese eli sahramirisotto. Lihan kanssa meillä ei enää juuri koskaan tarjoilla kastiketta ja perunat ovat lähes kadonneet pöydästä. Prociutto crudo eli ilmakuivattu kinkku kuuluu vakiostoksiin, samoin parmesaani- ja mozzarellajuusto. Yhä useammin - ainakin viikonloppuisin - meillä syödään sekä primo että secondo ja tietenkin myös dolce - ensin pastaa tai risottoa, sitten lihaa/kalaa/kanaa ja jotain lisäkettä (esim. pinaattia, papuja, parsaa tai uunijuureksia), sitten vielä jälkiruoka. Jännästi sitä tosiaan muuttuu ympäröivän kulttuurin mukana. Ja onhan hyvä ruoka nautinto, kertakaikkiaan.

Italiassa on kymmenittäin alkuperäissuosittuja ruoka-aineita, DOPpeja, IGPpejä, STGtä ja IG:tä, esimerkiksi Modenan balsamiviinietikka, parmankinkku, sisilian pecorino-juusto tai parmigiano reggiano-juusto. Ollaan viime aikoina pyritty myös kartoittamaan näitä erikoisuuksia ja vertailemaan esimerkiksi parmankinkun ja San Danielen eroja (jälkimmäinen on pehmeämmän makuista), tai puhvelinmaidosta valmistetun bufala-mozzarellan ja tavallisen eroja (edellinen sulaa suussa, jälkimmäinen sopii hyvin arkeen). Myös italianopettajani pitää ruokaan liittyviä aiheita jatkuvasti pinnalla. Vähän aikaa sitten opin muun muassa, että Italia on maailman suurin juustontuottajamaa (väittää tämä TG2-kanavalta napattu video, Wikipedia sanookin sitten jotain muuta).

Juustoista tuli mieleen iranilaisen kaverini ihmetellen kertoma ohje 8 kuukauden ikäisen vauvan ruokintaan. Siinä iässä täkäläiset lääkärit nimittäin suosittelevat aloittamaan parmesaanin ja mozzarellan antamisen vauvalle. Oppiipahan kotimaiset maut pienestä pitäen, kato. Todennäköisesti taustalla on kalsiumin saannin turvaaminen, mutta onhan noi juustot nyt aika suolaisia. Ja muuten, vauvanruokahyllystä löytyy myös hevosta. Ilman skandaalia.

Lasten Trentosta tuomat tuliaiset on muuten kutakuinkin syöty. Erinomaisia olivat nekin. Weisswurstista syntyi lasten toiveesta lähes-oikeanlainen-siskonmakkarakeitto, trentingranaa ollaan syöty leivän päällä, mortandela ja speck menivät sellaisenaan naposteluherkkuina, omenoista on syntynyt jo parikin omenapiirakkaa ja niin edelleen. Omenapiirakan kylkeen tein vaniljakastikkeen ihan itse, sepäs olikin helppoa ja hyvää. En taida enää palata kaupan valmiskastikkeisiin. Ja pinaattiletut, ne tulee nykyään ihan liukuhihnalta. Niitäkään tuskin ostelen jatkossa. Toisin sanoen, meitsi on aika kehittynyt kotikokki jo! Kiitos Italian.