Puhutaanpa vähän italiaa

Eilen oltiin Patun luokkakaverin, brittiläis-italialaisen Johnbrunon, synttäreillä. Vaatimattomuudella ei näissäkään bileissä koreiltu, vaan tarjolla oli niin Veuve Cliquotia kuin kaviaariakin. Sekä paaaljon kavereita, tietokilpailua, leikkejä, ilmapalloja ja herkkuja lapsille. Myös aurinko kunnioitti meitä läsnäolollaan - kerta kaikkiaan ihanteelliset kekkerit, taas!

Aika tykit kynttilät. Mäki haluun.

Tällä kertaa joukosta puuttuivat kuitenkin kaikki muut ei-edes-puoli-italialaiset. Mikä tarkoitti sitä, että suurin osa juhlissa vietetyistä neljästä tunnista kuunneltiin, kun muut puhuivat italiaa*. Tätä nykyä keskustelun seuraaminen onnistuu jo suhteellisen helposti, mutta väliin ei juuri ehdi/osaa kommentoida. Mistä seuraa vähän hölmö olo. Mitäs siinä, tuppisuuna istuskelet.

Tuttu juttuhan tämä on. Kotimaassa olen lukuisia kertoja syyllistynyt samaan niin töissä kuin vapaallakin. Kun ympärillä on isompi porukka, jossa mukana muutamia ulkomaalaisia, alkaa keskustelu kyllä lupaavasti englanniksi, mutta aikaa myöten lipsuu yhä enemmän suomenkieliseksi. Ja lopulta ne muutamat ulkkarit on ihan yhtä pihalla kuin me eilen.

Eikä sitä millään pahalla tee. Ei meistäkään eilen tuntunut, että oltaisiin ulkopuolisia tai jotenkin ei-toivottuja. Äidinkielellä nyt vaan on niin paljon helpompaa kommunikoida. Myös kielitaitoisten, maailmaa nähneiden, muille kulttuureille avointen ihmisten. C'est la vie.

Sen verran tästä Italian-keikasta jäänee kuitenkin takataskuun, että Suomeen palatessa aion olla aktiivisempi jatkamaan keskusteluja englanniksi. Sillä onhan se nyt ihan mahtavaa saada mukaan sitä ulkomaalaistakin perspektiiviä. Ja ottaa kaikki mukaan. Sitäpaitsi, niinähän me lapsillekin opetetaan.

Kaikki mukana leikissä!

Vaikka tällä metodilla tuo italian kieli kyllä alkaa taipua ihan uudella puhdilla. Ei sekään huono juttu ole :)

* Tai me merimiehen kanssa kuunneltiin, lapsilla ei tainnut taaskaan olla mitään ongelmia minkään kielen kanssa *kade*