Aarrekartta hukassa

Hömppää tai ei, itse uskon siihen, että toiveilla on mahdollista ohjata elämän kulkua. Koskaan en ole varsinaista aarrekarttaa askarrellut, mutta ajatuksen tasolla huomaan käyttäväni metodia useinkin. Tapanani on pyöritellä mielessäni unelmia, erilaisia toivepolkuja elämälle, haihatella ihan luvan kanssa. Ja kuinka ollakaan, monet näistä unelmista ovat toteutuneet. Eivät aina ihan kuten alunperin ajattelin, mutta tavallaan kuitenkin. Joko olen onnekas tai sitten ajatuksilla on tosiaan voimaa.

"Jokaisen tulisi tehdä aarrekartta vähintään kerran vuodessa. Se palauttaa mieleen unelmia, mutta lisää myös kiitollisuutta siitä, mitä elämässä jo on", toteaa aarrekarttaohjaaja ja life coach (miksei voi sanoa vaan elämäntapavalmentaja??) Tanja Elomaa*. Totta tuokin. Olen päivittäin kiitollinen monesta kokemastani tai saavuttamastani asiasta, ja aina silloin tällöin pysähdyn mässäilemään hyvänolon tunteella pidemmäksikin aikaa. Mutta sitten. "Kun on koko elämänsä kulkenut jotakin päämäärää kohti ja se täyttyy, jäljelle jää tyhjiö", kertoo Joanna Haartti tunteistaan teatterikorkeaan pääsynsä jälkeen**.

Asiaa. Nyt nimittäin tuntuu hieman siltä, että mitäs nyt sitten. Olen seitsemän kuukautta elänyt haavettani todeksi ja todennut, että se on todellakin ollut tavoittelemisen arvoinen. Siis tämä ulkomailla asuminen oman perheen kanssa, ja vielä ihan mahtavassa maassa. Unelmalla on kuitenkin määräaika ja alun perin pitkältä tuntunut vuosi on jo kallistunut ehtoopuolelle. Näin pian! Tyhjiöltä tuntuu kaikki tämän jälkeinen elämä. Miltä tuntuu palata takaisin kiireiseen pyöritykseen? Suomen keleihin? Haluanko edes palata kiireiseen pyöritykseen? Suomeen? Jos en halua, niin mitä sitten haluan? Apu-va.

Kyllä ei ole ihmisen hyvä olla ilman aarrekarttaa. Pitää varmaan alkaa oikeasti leikata ja liimata kuvia ja löytää uusia haaveita niiden avulla. Toki mulla on tälläkin hetkellä monta visiota muun muassa aiempaa paremmasta Suomi-arjesta ja plan b:tä ja c:täkin, mutta se isompi toive, haave ja unelma on nyt vähän hukassa. Tarttis varmaan tehdä jotain, sillä "meillä on velvollisuuksia unelmiamme kohtaan", sanoi Eeva Kilpikin*** viisaasti.

No, onneksi on vielä positiivinen ajattelu. Siinä olen hyvä ja kokemus on näyttänyt, että asiat ratkeaa kyllä. Yleensä parhain päin. Joten uskon myös siihen, että uusien askeleiden ja haaveiden tiellä ärsyttävästi retkottava gradukin valmistuu pian, viime aikoina ilmenneistä teknisistä vaikeuksista huolimatta. Ja sitten voin taas antaa ajatusten lentää.


* Lähde: Me Naiset Sport 1/2013, 22-23.
** Lähde: Me Naiset 5/2013, 56.
*** Toissijaisen lähteen eli vanhan työkaverini Facebook-päivityksen mukaan, itse en ole Kuolinsiivousta lukenut.

P.S. Huomaa kyllä, kuka on tehnyt tutkimustyötä viime aikoina. Jotenkin jännästi sitä tarttuu noita lähdeviitteitä matkaan nykyisin :)