iProblem

Applen laitteet ovat viime aikoina aiheuttaneet meille ylimääräistä päänvaivaa. Siitäs saitte, vois joku todeta - viime viikolla vierailulla olleet kaverit tokaisi aika suoraan, että tolleen ulkopuolisen silmin meidän perhe vaikuttaa ehkä vähän Apple-uskovaiselta (pl. merimies joka on pc-mies henkeen ja vereen). Ai mitenniin pari MacBookia (joista toinen muuten Pro), kolme iPadia, iPhone ja kaks iPodia muka tekis jotenkin uskovaiseks???

Etsi yksi virhe*

No, asiaan.

IOS:n 6.1.2. päivitys on nyt jumittanut kaksi edellä mainituista laitteista. Eka ongelmiin törmäsi Pinskun iPad, jonka ainoa pelastus oli laitteen resetointi. Edellinen varmuuskopiohan oli peräti kahden kuukauden takaa, joten voitte arvata oliko neiti tyytyväinen. Hävis muun muassa muutama elintärkeä koulujuttu ja peleissä saavutetut tosi kovan työn takana olleet tasot. Ei paljon auttanut hokea, että "kantapään kautta oppii" ja "nehän oli vaan bittejä".

Toisen kerran jumiin meni meikäläisen iPhone. Edellisestä viisastuneena otin varmuuskopion iCloudiin juuri ennen päivitystä. Ja palauttaahan se laite piti. Mutta kun tiedot oli tuoreita ja palautus kävi helposti, ei ongelmaa juuri huomannut (muussa tapauksessa parku olisi taatusti ollut triplasti sen verran kuin Pinskulla - älkääkä tulko mulle selittämään miten asioihin pitäisi suhtautua...)

Isomman haasteen sen sijaan kohtasin päivää myöhemmin eli viime sunnuntaina, kun vahingossa heitin puhelimen vessanpönttöön. Enkä tosiaan hoitanut asioita samalla, vaan ote kertakaikkiaan lipesi kun siirsin ihan muita tavaroita hyllylle. Toki puhelin oli siinä samassa kädessä (koska olin ottanut sen mukaan aamulla noustessani ja olin vasta menossa alakertaan, ja vessa nyt sattumalta on matkan varrella. Seliseli). Onneks pönttö oli tyhjä ja kastuminen vain muutaman sekunnin mittainen, mutta henki siinä kyllä hetkeksi salpautui.

Onneksi on Intternetti. Sieltä löysin nopeasti ohjeet pistää puhelin umpinaiseen astiaan kuivumaan kera riisin ja odottaa kolme pitkää päivää. Eilen odotus viimein palkittiin ja - tadaa - puhelin lähti toimimaan! Nyt jännitetään vielä, että kauanko tätä onnea kestää. Toivottavasti pitkään.

Pari päivää pärjäilin sitten vanhalla Noksulla. Oli muuten ihan valaiseva kokemus sekin. Kun puhelinta käyttää pelkkään puhumiseen/tekstaamiseen (pääsee sillä nettiinkin, mut se on niiiiin paljon hankalampaa kuin ipposella, että en todellakaan jaksanut yrittää), kestää akku aika yllättävän kauan. Latasin laitteen nimittäin sunnuntaina heti The iOnnettomuuden jälkeen ja nyt kun varaustasoa katsoo, on sitä ainakin 60 % jäljellä. Ei pysty samaan toi vironnut iPhone, hyvä jos päivän pystyy olemaan ilman lataamista. Tähän toivoisin kyllä muutosta, dear Mr. Cook.

Keräilen tässä nyt voimia, että saataisiin vielä jäljellä olevat iPadit päivitettyä. Patun laitteen tsekkasinkin jo muuten läpi, kun siihen uuden koulujakson alkaessa piti saada mahdutettua pari uutta applikaatiota (16GB on herralle aivan liian vähän). Mut Suurta Päivitystä en vielä rohjennut tehdä.

Edellä mainitut episodit virkisti kyllä kummasti intoa varmuuskopiointiin, ja gradukin on nyt moneen paikkaan tallennettu ja tulostettukin. Ois meinaa aika ankeeta hävittää koko juttu nyt, kun hommasta puuttuu enää sellaset 5 %. Josta tulikin mieleen, että vois jatkaa sen parissa jotta pääsisin viimein vapauteen. iHanaa, se on jo ovella!

* Sehän on tietysti toi kuvan vasemman alakulman Nintendo 3DS, joka ei ole omenaa nähnytkään. Pthyi.

Patriarkat

Median viime aikojen Italia-uutisoinnissa on ollut kaksi aihetta ylitse muiden: Berlusconi eli Italian parlamenttivaalit ja Paavi Benedictus kuudennentoista yllättävä ero. Molemmat patriarkat puhuttavat tietenkin myös täällä paikan päällä. Sen verran kiirettä on pitänyt, että mitään kovin syvällistä analyysia en ole kummastakaan osannut ehtinyt tehdä, mutta jaanpa silti muutaman henkilökohtaisen (eli maailmankaikkeuden kannalta turhan) havainnon aiheesta. 

Toisaalla on homoilta, täällä taas Paavi-ilta telkkarissa.

Paavista saatiin vähintäänkin aikaan päräyttäviä otsikoita ja keskustelunaiheita telkkariin. Mediatalot kiittää. Eroilmoitus mylläsi illan ohjelma-aikataulut, joten vähemmän tärkeät hupailut ynnä muut turhat italialaiset tv-ohjelmat* joutuivat väistymään Paavi-aiheisten keskustelujen tieltä. Seuraavaksi vuorossa on jännitysnäytelmä nimeltä uuden Paavin valinta, ja otsikoita synnyttävät taatusti ainakin siihen liittyvät spekuloinnit ja Vatileaksit sun muut. Toivottavasti löytävät pestiin jonkun hieman viriilimmän, liberaalimman ja tätä päivää elävän hahmon. Tosin paha kai tässä on sen suurempia toivomuksia tai näkemyksiä esittää, sillä - totta puhuen - henkilökohtaisella tasolla: EVVK. Mutta tsemppiä kaikille niille, joita aihe koskettaa lähemmin. Pääsiäismessujen aikaan uusi Papa on varmaan jo hommissa.

Vaalimainokset pari viikko sitten. Tilaa ois ollut enemmänkin.

Mua ehkä hivenen enemmän kiinnostavalla politiikan saralla selvisi, että maa on - kappas vaan - sekaisin. Koomikko Peppe Grillo aiheutti paikallisen jytkyn samaan tapaan kuin protestipuolueet ympäri Eurooppaa. Nyt sitten ihmetellään, miten tästä eteenpäin.

Hyvä uutinen on (ehkä) että Berlusconi sai myös takkiinsa. Vaan se mieshän on kuin korkki, joka kaikesta huolimatta näyttäisi aina pulpahtavan pintaan. Ei siis vielä huokaista helpotuksesta. Suurimmat kannatukset setä saa eteläisestä Italiasta (ja Lombardiasta: kummallisia nuo milanolaiset!), sen sijaan täällä meillä päin Berlusconi näyttäisi aiheuttavan lähinnä nolostusta, mikäli aiheesta jonkun paikallisen kanssa erehtyy puhumaan*.

Näin (lähes) nettinatiivina mua kyllä myhäilyttää Grillon Viisi Tähteä -liikkeen syntyperä: suosittu blogi ja sosiaalinen media, uudenlainen ja pitkälti verkkoon keskittynyt kampanjointi. Sanokaa mun sanoneen, tällaista uutisointia nähdään taatusti yhä enenevissä määrin kaikkien tulevien (demokraattisten ja tarkemmin ajatellen myös epädemokraattisten eli kaikkien) vaalien yhteydessä. Herranjestas, sitähän vois vaikka käydä niin että eräskin Toscanan-vuodesta kertova blogi nousee seuraavien Suomen-vaalien keskiöön, kun tää ajankohtaisten aiheiden analyysi on näin viiltävän syväluotaavaa (hah)!

* Kuten ehkä huomaatte, mun mielestä Italian telkkarista ei tule MITÄÄN katsottavaa. Vaikka kanavia on miljoona, tai jotain. Todnäk koen kuitenkin vaan alemmuudentunnetta siitä, etten edelleenkään ymmärrä ohjelmista mitään. Lisäksi perustan arvioni siihen yhteensä noin kahteen tuntiin, mitä olen täällä kahdeksan kuukauden aikana paikallisia ohjelmia seurannut. Vahvaa argumentointia, eikö.
 
** Mullahan on siis kokemusta tästä ainakin kahden keskustelun verran, joten päätelmä on toki tilastollisesti pätevä.

Kasiviikon loma

Kuten joku on saattanut aiemmista postauksistani päätellä, olen vahvasti sitä mieltä, että Italia on mahtava maa. Täältä löytyy kaikki olennainen: enemmän kuin inhimillinen ilmasto, hyvää ruokaa, upeaa kulttuuria, taidetta, historiaa, rantoja, vuoria. Jopa talviurheilusta pääsee nauttimaan ihan Suomen mitoissa - meidän tapauksessamme itse asiassa enemmänkin - kun lempilajina on alppihiihto. Ei meinaa lopu rinteen pituus kesken.

Hiihtolomakohteeksemme valikoitui Luoteis-Italian Bardonecchia lähinnä siksi, että siinä vaiheessa kun oltiin varauksiemme kanssa liikenteessä, ei kahdeksan henkeä vetäviä majoitusvaihtoehtoja enää juurikaan ollut jäljellä. Onneksi näin, sillä paikka istui meille kuin nenä päähän. Parhaimmilaan 2 400 metrin korkeuteen nousevilta vuorilta löytyi pitkiä ja leveitä, kaikentasoisia rinteitä, mutta väkeä mitättömän vähän. Missään ei tarvinnut jonottaa ja useampaan otteeseen rinteessä sai laskea ihan itsekseen. Kun kelitkin vielä suosivat, oli elo aika täydellistä.

Pöhköpäät rinteessä, lähestulkoon keskenään

Huipulla

Välillä lepoa

Oltiin siis reissussa Suomesta vierailulle tulleen ystäväperheen kanssa, ja taas tuli todistettua, että jaettu ilo on moninkertainen ilo. Paitsi että saatiin seuraa rinteisiin, sujui vapaa-aika joutuisasti Minecraftia pelaillen (pojat), leikkien ja esiintyen (tytöt), maailmaa parantaen (aikuiset), seurustellen, löhöillen, hyvää ruokaa ja juomaa nauttien, jne, tiedättehän.

Majoituttiin huoneistohotelliin pieneen Rochemollesin kylään, jossa Wikipedian mukaan asustaa 9 henkilöä vakituisesti, paikallisten mukaan 11. Kesällä väkimäärä kasvaa muutamaan sataan, kun talviteloilla olleet "mökit" otetaan taas käyttöön. 1 600 metrin korkeudessa sijaitsevassa kylässä vois hyvin kuvata jotain historiallista dokumenttia, ihan kuin ois palattu noin sata vuotta ajassa taaksepäin (paitsi että lautasantennit yms vähän häiritsi tätä mielikuvaa). Kapeilla kujilla ei mahtunut autoilemaan, kirkkoja, ikoneita ja kappeleita oli joka kulmassa, vesi virtasi lähteistä, hiljaisuus ympäröi kaikkialla. Upea kokemus, ja vähän kyllä kiinnostais nähdä toi kylä kesäasussaan myös.

Rochemolles vuorten syleilyssä

Kylän kujilla

Olipahan taas ihan helmi kohde koettavaksi. Lumireissun lisäksi ehdittiin toki lomailla Pisan ympäristössäkin. Esimerkiksi maanantaina käytiin Luccan muurien päällä pyöräajelulla, tandemilla ja sellasella hassulla kuuspaikkaisella vaunulla. Hauskaa oli. Loman jälkimmäisenä viikonloppuna kelit näytti taas huonon puolensa (rakeita! räntää!), joten loppuaika sujuikin sitten onnellisesti kotiin käpertyneenä.

Tänään näyttää onneksi taas siltä, että kevät yrittää uutta tuloaan. Niin hyvät muistot tuosta talvilomasta jäi, että tavallaan ei haittais vaikka talvi olis tässä. Mut kattellaan ny kuin käy.

Rohkea rokan syö

Piti kirjoittaa tämä juttu jo viikko sitten, mutta tuli sit kaikkea muuta, kuten ihana ystäväperhe vierailulle ja hiihtelyä Italian Alpeilla, joten aikataulu pääsi vähän venähtämään. Palataan kuitenkin mielikuvissa viikon takaiseen aikaan ja muistellaan hetki lasten kolmannen inquiry unitin päätösesittelyä.

NE sanat

Etukäteen nimittäin ihan snadisti jännitti Patun puolesta, kun selvisi, että herran oli määrä lausua heidän luokkansa näyttelyn avajaissanat. Siis pojan, joka ei vielä hetki sitten uskaltanut edes tervehtiä opettajaansa ääneen. Mr Thomas oli valinnut viisaan tien: lahjomisen. Lyhyttä tekstinpätkää harjoiteltiin siten, että haaste nousi kerta kerralta: ensin Patu luki tekstin opettajalle, sitten Edoardolle, sitten toiselle luokkakaverille, sitten rehtorille, koko koululle ja lopulta vanhemmille. Jokaisesta tsemppikerrasta opettaja antoi "Communicator" tai "Risk Taker" -maininnan, jotka selvästi nostivat pojan motivaatiota. Miss Wendy puolestaan lahjoitti popcorn-pussin koululle pidetyn esittelyn jälkeen. Ja itse lupasin (Mr Thomasin ehdotuksesta), että kun esittää pätkän vanhemmille, mennään päivän päätteeksi lelukauppaan ostamaan jotain kivaa. Taktiikka toimi: liikuttuneena ja ylpeydestä pakahtuneena seurasin, kuinka pieni mies suoriutui roolistaan upeasti, jännityksestä huolimatta.

Rohkea rokan syö

Lahjonta on kieltämättä päässyt niskan päälle aika usein käyttämässäni uhkailu, lahjonta, kiristys -lastenkasvatusmetodissa. Enkä suostu siitä syyllistymään, sillä uskon myönteisen palautteen voimaan. Etenkin kuopuksemme kohdalla se on monesti auttanut ylittämään mahdottomalta tuntuneita esteitä, tuonut sen pienen tarvittavan lisämotivaation. Ja yleensä viimeistään kolmannella kerralla varmuus löytyy jo itsestä eikä lahjonnan tielle enää tarvi lähteä - näin kävi myös koulun aloituksen kanssa ja nythän olemme tilanteessa, jossa poika ei haluaisi palata enää Suomen kouluun ollenkaan... Hienoa mielestäni on, että nykyisessä opinahjossa luokat ovat sen verran pieniä, että opettajillakin on aikaa kiinnittää huomiota yksilöihin ja ohjata tekemistä kullekin sopivaan tapaan. Mr Thomas todellakin tiesi, mistä naruista vedellä. Nostan hattua.

Muutenkin tuo kolmekymppinen miesopettaja on aivan mahtava juttu, ainakin jos asiaa tarkastelee vilkkaan pikkupojan näkökulmasta. Mennyt jakso oli täynnä erilaisia voimaan ja energiaan liittyviä kokeiluja ja eräänäkin päivänä opettajan silmät loistivat innostuksesta ihan yhtä kirkkaina kuin oppilaidensa. Totesin siihen, että "hitsi teillä on hauskaa koulussa", johon opettaja: "niin todellakin on!" Ja tuo innostus välittyy kyllä lapsiinkin. Harvoin meillä on omatoimisesti niin paljon tutkittu asioita ja kyselty taustoja kuin tämän jakson aikana. Hauskaa oli.

Kuminauhaviritteinen auto

Katapultti

Vaan liittyyhän kouluun tietenkin sitä tavallisempaakin puurtamista. Pari viikkoa sitten selvisi muun muassa, että täällä kertotaulut harjoitellaan kahteentoista asti. Miksi, sitä en ihan tarkkaan tiedä, mutta molemmat lapset ovat saman haasteen edessä ja me vanhemmatkin päästään osalliseksi tästä ihanuudesta. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta!

Ekaluokkalaisen laskutehtäviä

Ja vaikka tässä nyt ollaan hehkuteltukin tuota kuopuksen koulutaivalta, oli Pinskunkin luokka tehnyt taas hienoja - tosin aavistuksen paperinmakuisempia - esityksiä. Ja neiti vastasi esittelyn avaamisesta aivan samaan tapaan kuin veljensä, vaikkakin rooli selvisi vasta noin viisi minuuttia ennen shown alkua. Lahjontaa ei tämän luontaisen esiintyjän kohdalla tarvittu, sillä homma hoitui loistokkaasti muutenkin. Ja kyllä sieltä lelukaupasta jotain siskollekin löytyi, tietenkin.

Pian on huilittu viikko ja maanantaina aloitellaan sitten uudet, kuukauden mittaiset jaksot aiheista "Children worldwide" (Pinskulla) ja "Settlers" (Patulla). Saas nähdä mitä kivaa tällä kertaa keksivät.

Sitä ennen kuitenkin vielä pari päivää lomailua ystävien kera. Mikä on aika jees.

Love is in the air

Happy Valentine's - tai sitten ihan vaan kotoisesti Hyvää ystävänpäivää, armaat!

San Valentinon päivän tematiikka ei täällä kovinkaan paljon näy, paitsi tietenkin kaupallisesti - yhtä sun toista sydämenmuotoista olis toki tarjolla. Wikipedian mukaan tämäkin juhlapyhä on todennäköisesti lähtöisin Italiasta, vaikka englantilaiset ja sittemmin amerikkalaiset sen omivatkin. Oli miten oli, tämän parempaa päivää rakkausaiheiseen kirjoitukseen tuskin löytyy.

Lähettyvillämme sijaitsee useampi lukiotasoinen oppilaitos tai "instituutti" kuten täällä kutsuvat, Scuola Normale Superiore eli vähän parempi korkeakoulu ja ainakin yliopiston maa- ja metsätaloustieteellinen sekä kauppatieteellinen tiedekunta. Mikä tarkoittaa, että nuorta porukkaa pörrää ympäristössä ihan kiitettävästi. Mikä tarkoittaa, että rakkaus on nuorta ja tunteet suuria, ja näkyviä ainakin kesäaikaan.

Päivittäinen koiralenkkini kulkee parin sellaisen puiston ohi, jossa tätä tunteiden paloa pääsee todistamaan. Muutenkin tuntuu, että rakkaudenosoitusten kanssa ei täällä juuri ujostella. Pätee myös vanhempaan väestöön, joka vähintäänkin kulkee käsi kädessä rantakatuja pitkin. Mikä on aika söpöä, jotenkin.

"Olet ainoa nainen minulle! Rakastan sinua."

Koulureitin varrella taas on merkkejä eräästä sinnikkäästä Irene-nimisen neidon ihailijasta, joka on punaisella spraylla merkkaillut kulmakunnat kuin spanielimme lenkeillään ikään. "Hyvää huomenta, prinsessa", lukee paikalla missä neiti pitää skootteriaan. Oven edustalle tämä amorin lähettiläs on sutaissut kuvassa näkyvän tekstin. Huomioarvo lienee taattu. Toivottavasti Irkku lämpenee herran tunnustuksille.

Tänään on kuulemma myös se päivä, jolloin linnut valitsevat itselleen parin. Myös kissat taitaa olla aika pistoksissa, ainakin eilen treffattiin yks kiltinoloinen yksilö, joka selkeästi oli suurta hellyyttä vailla, mouruamisesta päätellen.

Rakkaus ei aina ole helppoa, ei. Mutta olkoon sitä ilmassa ainakin tänään!

Päivä, jolloin perinteet kohtasivat

Liukasta laskiaista! Koska täällä ei paljon pulkkamäkeen päästä (paitsi tiety vuorilla), keskityttiin tänään kahden toisenlaisen perinteen juhlimiseen, kiitos koulun.

Italialaisittain tänään siis juhlittiin Martedì Grassoa eli rasvatiistaita, karnevaaliajan huipennuspäivää ja viimeistä päivää ennen paastonajan alkua. Lapset saivat pukeutua naamiaisasuihin, ja mekin melkein onnistuttiin tässä. Hyvissä ajoin eli eilen illalla Pinskulle löytyi toiveita miellyttänyt geisha-asu, mutta kaikki Patun koon ninja-asut oli myyty loppuun, eikä mikään muu kelvannut. Joten aamulla meiltä sitten lähti yksi kappale geishoja ja yksi iPodilla ja isoilla luureilla varustettu (lähes omiin normivaatteisiinsa* pukeutunut) räppäri. Molemmat tyytyväisinä.

Geisha lännennaisen kainalossa

Iltapäivällä edessä oli vielä Shrove Tuesdayn eli pannukakkutiistain juhlinta englantilaisittain. Tähän osaan mäkin pääsin (taas) mukaan, sillä Miss Annie organisoi luokaltaan kolme äitiä paistamaan pannukakut koko koululle, ja arvatkaas vaan kenen keittiömestarin käsi taas nousi kun vapaaehtoisia kysyttiin... jepjep. Se siitä priorisoinnista (ja tosiasioiden tunnistamisesta). Tajusin sitten myöhemmin, että en oikeastaan tiennyt millaisia pannukakkuja multa odotettiin, suomalaistyyppistä tuskin, mutta oisko a) amerikkalaista paksumpaa, b) brittiläistä lettutyyppistä vai c) jotain muuta, mitä? Päädyin savottaa aloittaessani brittiläiseen, sellaisen loogisen päättelyketjun seurauksena, että kun koulun maikat tulee Kansainyhteisön alueelta, niin se ois varmaan vaihtoehdoista toivottavin (ja oikeestihan valinnalla ei sit ois ollut minkään valtakunnan merkitystä).

Ihan ite tein.

Netistä löytyi siinä mielessä hyvä ohje**, että tällainen kolmatta kertaa (!!!) lettuja (joita noi mulle on, eikä mitään pannukakkuja) tekeväkin siitä selvisi. Siinä kymmenen kappaleen jälkeen alkoi kääntöhommakin olla jo hallussa. Eikä yhtään mennyt hukkaan, tippunut lattialle, palanut! Kaks vähän hajosi, mutta who cares. Maustahan mulla ei ollut sitten mitään tietoa, sillä viimeinen tippa taikinaa meni kahdenteenkymmenenteen, joka oli se määrä mitä olin luvannut tehdä.

Iltapäivällä sitten kiikutin kassillisen eväitä koululle ja mielestäni pärjäsin äitien välisessä mittelössä ihan hyvin. Prosessin myötä opin myös, että brittiläiseen tapaan näitä herkkuja syödään sitruunan ja sokerin kera. Mikä on muuten äärettömän toimiva yhdistelmä, totesin, kun tein vielä yhden kuuden kappaleen satsin omalle perheelle, jotta pääsin viimein maistamaan millaista "herkkua" olin lapsille tarjoillut. Hyvää! Lisää rukseja mun "helposti osaan" -listaan***.

Juhlaa on siis ollut riittämiin yhdelle päivälle. Karnevaalit mua vielä vähän kaivelee, ois niin siistiä käydä katsomassa paikan päällä, millaista meininki on. Viareggiossa meno on enemmän hurlumheitä ja lastenkutsutyyppistä, mulle kerrottiin, eli tällaista:

Ja Venetsiassa taas tyylikkäämpää, jostain 1600-1700-luvulta asti jatkunutta hoviperinnettä:

Noi Venetsian kekkerit on valitettavasti tältä vuodelta juhlittu. Miss Annie näytti muutamia kuvia toissasunnuntailta, kun olivat siellä miehensä kanssa vierailleet. Oishan ne olleet näkemisen arvoiset. Viareggiossa sen sijaan juhlitaan vielä koko helmikuu, joten tietääpähän ainakin mitä tehdä, jos ylimääräistä aikaa ilmestyy jostain nurkan takaa.

Tai sit pitää jäädä tänne vielä vuodeks.

* Mutta täällä omat vaatteetkin tuntui ihan siistiltä, kun kaikkina muina päivinä päälle pitää vetää ne koulupuvut.
** Myönnettäköön, tossa oli myös video-ohje for dummies, katoin.
*** Mikä on sinänsä hyvä juttu, että lupasin Edoardolle paistaa lettuja joku kerta kun se tulee meille - se kysyi tätä niin nätisti kun kuuli, että mä olin tänpäiväisten herkkujen takana (tosin en tiedä kenen versioita se söi koulussa)

Johan nyt on

Ei ole keväästä tietoakaan tänään. Talven ankein päivä. Tuulee navakasti puuskittain, sataa räntää, asteita +1. Liikenne sekaisin, kouluja suljetaan, edes spanieli ei intoutunut lenkkeilemään tuolla. Onneks merimies päätti pitää etäpäivän, niin lapset pääsivät autolla kouluun.

Tän lähemmäks lunta ei tänä talvena vielä ollakaan päästy.

Kaikki on tietysti suhteellista ja onhan näistä myrskyistä kärsitty muuallakin, mut mä en nyt tykkää yhtään. Paitsi siitä, ettei nyt ole ens viikon maanantai, jolloin on lomalomalomalomaaaa...

No, onneks pääsen taas tilastollisen analyysin kimppuun. Ciao!

Priorisoinnin mestari

Koska olen henkilö tyyppiä "monta rautaa tulessa", olen vuosien mittaan oppinut melko taitavaksi priorisoijaksi. Samalla tyylillä on painettu läpi viime kuukausien, kun keskittyminen on pitänyt kohdistaa yhteen roikkumaan jääneeseen opinnäytetyöhön ja kaikki muu ylimääräinen on sitä myötä työnnetty hetkeksi sivummalle.

Kuvittelin tästä vuodesta muun muassa, että mulla olisi kerrankin tarpeeksi aikaa itselleni ja hyvinvoinnilleni. Että vetäisin keväällä helposti maratonin treenattuani juoksua läpi lumettoman talven, saisin balanssia säännöllisiltä Pilates-tunneilta, lukisin sekä ammatti- että kaunokirjallisuutta, kiertäisin taidenäyttelyitä ja niin edellen. Ja pah. Arkipäivät on ohjelmoitu aikavälillä 6:30-21:00 ja tämänkin viikonlopun olen kököttänyt aamusta iltaan koneen ääressä saamatta silti mitään aikaiseksi. Tilastollinen analyysi ei selvästikään korreloi positiivisesti mun kapasiteettitason kanssa.

Liikkuminen on siis jäänyt koiran ulkoiluttamiseen ja päivittäisiin kävelymatkoihin koululle ja takaisin. Silti alkoi jotenkin tuntua, että aika ei riitä mihinkään, joten viikko sitten latasin ex-työkaverin innoittamana Moves-applikaation, jotta saisin tolkkua päivittäiseen ajankäyttööni. Ja kas kummaa, mullahan on liikunnallisesti erittäin aktiivinen elämäntapa! Näköjään kävelen helposti kolmisen tuntia päivässä. Eli kun laskee, että lapset on koulussa 7 tuntia, jona aikana mun pitäis saada se supertieteellinen työni tehtyä, ja josta kävelen kuitenkin vähintään 2 tuntia (plus puol tuntia aamulla seiskan pintaan ja illalla saman verran) ja ehkä syönkin/pesen pyykkiä/ripustan pyykkiä/tyhjennän astianpesukonetta/tms. niin ei mulla jää tehokasta työaikaa kuin max viis tuntia, ja sekin risaisena (tän tason matematiikkaa sentään osaan)! Lisäksi mulla menee viitisen tuntia viikossa italianopintoihin. Oho. Ei ihme että aika tuntuu loppuvan. Mutta samalla olen kyllä tavallaan iloinen tästä yllättävästä liikunnallisuudestani.

Nyt on kuitenkin sellanen priorisointi menossa, että meillä ei juuri siivota, päivitetä blogia tai pidetä yhteyksiä, käydä kaupassa, eikä kahteen viikkoon italiantunneillakaan, leikitä, harrasteta, käydä Miss Wendyn dinnereillä*, lorvita tai mitään muutakaan ylimääräistä ainakaan mun toimesta. Ja sen kyllä huomaa, etenkin tuon ensimmäisen. Perjantaina esmes "työhuoneeni" näytti tältä (lähes läpinäkymättömästä ikkunasta tai lattian pölykerroksesta en edes kehdannut ottaa kuvaa):

Lisää kuvateksti

Onneks merimies hoitaa aika kiltisti sen minkä mä jätän tekemättä ja tänään sain rauhassa istua Peltorit päässä kun se imuroi ja moppasi. Lisäksi onnistuin delegoimaan sen kontolle lasten karnevaaliasujen hankinnan. Täällähän eletään kiihkeintä karnevaaliaikaa ja puolen tunnin matkan päässä olis muun muassa Viareggion maa(ilma)nkuulut karnevaalit, mutta nekin on tietty tällä hetkellä poissa laskuista. Lapset pääsevät kuitenkin osalliseksi hilpeästä menosta ja meiningistä tulevana tiistaina, kun koululla on Martedì Grasson eli laskiaistiistain (tai "läskiäistiistain", jos tarkemmin käännetään) juhlintaa naamiaispuvuissa. Kaupat alkoivat täyttyä asusteista ja muusta karnevaalitilpehööristä heti joulukamojen poistuttua, mutta yllättäen onnistuttiin jättämään homma taas viime tippaan eli siihen hetkeen, kun haluttuja pukuja tai ainakaan oikeita kokoja ei enää ole jäljellä. Argh! No, onhan päivä vielä huomennakin...

... ja viikon päästä loma. Jaksaa, jaksaa!

* Ihan kiva idea joo, ja kiva paikka, mut tieto dinneristä tuli torstaina kun tilaisuus oli lauantaina. Toisilla on näköjään vähän joustavammat aikataulut.

Luonnollista

Aamulenkeille on tullut ihana lisä - mustarastaan laulu. Suomessakin kuulemma talitintit jo lurittelee, ja sehän on selvä kevään merkki se.

Kesällä kirjoitin ympärillämme vipeltävistä pienistä ystävistä. Hyttyset ovat onneksi pysytelleet viime kuukaudet poissa, eikä talvella tietenkään mitään sisiliskojakaan paljon bongailla. Sen sijaan ollaan otettu päivittäin tavaksemme pysähtyä koulumatkalla La Fortezzan sillalle ihastelemaan sen alle majansa tehneiden rämemajavien eli nutrioiden pesää. Tiku ja Naku köllöttelee risukasan päällä päivittäin ja nyt vaan odotellaan, koska saadaan nähdä niiden jälkikasvua.

Naku se sieltä tirkistelee.

Merimies on puolestaan moneen otteeseen todennut, että näkee työmatkoillaan enemmän eläimiä kuin Suomen metsien keskellä ajaessaan konsanaan. Etenkin haikarat ja haukat kuuluvat vakikalustoon. On sitä luontoa täälläkin.

Spanieli on toistaiseksi pysynyt väleissä naapuruston kissojen kanssa. Puluille se kyllä antaa mielellään kyytiä ja selkeästi nauttii saadessaan ajettua kokonaisen parven lentoon. Huvinsa kullakin. Eräänlaista hamsterimaisuutta koira osoittaa pinjapuun käpyjen keräilijänä. Lähes joka lenkiltä tarttuu matkaan uusi, juuri ja juuri suuhun mahtuva yksilö. Pitäis varmaan laittaa karvaherra Metsähallituksen hommiin, sen verran sujuvasti tuo keräily näyttää käyvän.

Viimeaikaista käpykokoelmaa.

Aarrekartta hukassa

Hömppää tai ei, itse uskon siihen, että toiveilla on mahdollista ohjata elämän kulkua. Koskaan en ole varsinaista aarrekarttaa askarrellut, mutta ajatuksen tasolla huomaan käyttäväni metodia useinkin. Tapanani on pyöritellä mielessäni unelmia, erilaisia toivepolkuja elämälle, haihatella ihan luvan kanssa. Ja kuinka ollakaan, monet näistä unelmista ovat toteutuneet. Eivät aina ihan kuten alunperin ajattelin, mutta tavallaan kuitenkin. Joko olen onnekas tai sitten ajatuksilla on tosiaan voimaa.

"Jokaisen tulisi tehdä aarrekartta vähintään kerran vuodessa. Se palauttaa mieleen unelmia, mutta lisää myös kiitollisuutta siitä, mitä elämässä jo on", toteaa aarrekarttaohjaaja ja life coach (miksei voi sanoa vaan elämäntapavalmentaja??) Tanja Elomaa*. Totta tuokin. Olen päivittäin kiitollinen monesta kokemastani tai saavuttamastani asiasta, ja aina silloin tällöin pysähdyn mässäilemään hyvänolon tunteella pidemmäksikin aikaa. Mutta sitten. "Kun on koko elämänsä kulkenut jotakin päämäärää kohti ja se täyttyy, jäljelle jää tyhjiö", kertoo Joanna Haartti tunteistaan teatterikorkeaan pääsynsä jälkeen**.

Asiaa. Nyt nimittäin tuntuu hieman siltä, että mitäs nyt sitten. Olen seitsemän kuukautta elänyt haavettani todeksi ja todennut, että se on todellakin ollut tavoittelemisen arvoinen. Siis tämä ulkomailla asuminen oman perheen kanssa, ja vielä ihan mahtavassa maassa. Unelmalla on kuitenkin määräaika ja alun perin pitkältä tuntunut vuosi on jo kallistunut ehtoopuolelle. Näin pian! Tyhjiöltä tuntuu kaikki tämän jälkeinen elämä. Miltä tuntuu palata takaisin kiireiseen pyöritykseen? Suomen keleihin? Haluanko edes palata kiireiseen pyöritykseen? Suomeen? Jos en halua, niin mitä sitten haluan? Apu-va.

Kyllä ei ole ihmisen hyvä olla ilman aarrekarttaa. Pitää varmaan alkaa oikeasti leikata ja liimata kuvia ja löytää uusia haaveita niiden avulla. Toki mulla on tälläkin hetkellä monta visiota muun muassa aiempaa paremmasta Suomi-arjesta ja plan b:tä ja c:täkin, mutta se isompi toive, haave ja unelma on nyt vähän hukassa. Tarttis varmaan tehdä jotain, sillä "meillä on velvollisuuksia unelmiamme kohtaan", sanoi Eeva Kilpikin*** viisaasti.

No, onneksi on vielä positiivinen ajattelu. Siinä olen hyvä ja kokemus on näyttänyt, että asiat ratkeaa kyllä. Yleensä parhain päin. Joten uskon myös siihen, että uusien askeleiden ja haaveiden tiellä ärsyttävästi retkottava gradukin valmistuu pian, viime aikoina ilmenneistä teknisistä vaikeuksista huolimatta. Ja sitten voin taas antaa ajatusten lentää.


* Lähde: Me Naiset Sport 1/2013, 22-23.
** Lähde: Me Naiset 5/2013, 56.
*** Toissijaisen lähteen eli vanhan työkaverini Facebook-päivityksen mukaan, itse en ole Kuolinsiivousta lukenut.

P.S. Huomaa kyllä, kuka on tehnyt tutkimustyötä viime aikoina. Jotenkin jännästi sitä tarttuu noita lähdeviitteitä matkaan nykyisin :)

Nahkatakkinen tyttö

Helposti vois luulla, että tänään on vapunpäivä helmikuun ekan sijaan. Viime aikoina ilmat on lämmenneet mukavasti ja tänään vietetään jo toista perättäistä päivää +15 lukemissa. Siirsin toimistoni yläkerran parvekkeelle aurinkoon, jossa lämpötila näyttäis olevan +24. Ollakseen keskitalvi, ihan jees.

Paikalliset leskenlehdet.

Vappufiiliksen johdosta mun oli ihan pakko tehdä poikkeus käytäntöön ja kaataa lasi viiniä keskellä päivää. Tarkemmin sanoen, lasi kylmää proseccoa. Ihan vaan juhlistaakseni tätä upeaa säätä, vapautta istua parvekkeella juuri nyt ja olla tekemättä mitään, koska siltä tuntuu. Ekaa kertaa täällä olon aikana muuten. Joten skål på den saken!

Toimisto.

Kävi myös niin, että oli pakko vaihtaa untuvatakki (!) nahkatakkiin, kun äsken koiran kanssa lenkkeilin. Moni muu oli tullut samaan johtopäätökseen ja talvitakit käsivarsilla kulkevia ihmisiä tulikin vastaan lukuisia. Näin myös useampia t-paidassa ja shortseissa juoksevia lenkkeilijöitä. Ja puistossa kaulailevia nuoria pareja. Selvät kevään merkit.*

La vita è bella.

Mitä ihmettä meidän esi-isät ajatteli jäädessään Suomeen? Kysynpä vaan.

* Enkä kyllä uskalla vielä toivoa sitä, että kevät olisi tässä ja nyt. Mutta kyllä tää toivoa paremmasta tuo :)