Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut kirjoittaa Williamsista eikä New Yorkista vaan vastaavantyyppisestä tarinasta kuin tuossa yllä mainitussa elokuvassa. Se tosin sijoittuu Italiaan ja kertoja on englantilainen, mutta ihan yhtä paljon hämmästystä ja lempeää ymmärrystäkin se sisältää. Saimme nimittäin jokin aika sitten brittiystäviltämme lainaan Tim Parksin kirjan Italian Neighbours - An Englishman in Verona. Mainio, vaikkakin jo hieman ajan patinoima teos, joka kiteyttää hyvin monta expatin Italiassa pyörittämää ajatusta.
Otetaanpa esimerkiksi käsitys sesongeista. Koska britti - kuin myös suomalainen* - kulkee t-paidassa aina kun aurinko vähänkään pilkistää ja lämpötila lähenee pariakymppiä, on vaikeaa käsittää miksi italialainen pitää sinnikkäästi piuminoaan eli kevyttoppatakkiaan (joka on muuten niin italialaisten rakastama vaatekappale kuin olla ja voi) kun ilmankin tarkenee. Syy on selkeä: jos sattuu olemaan vaikka huhtikuu tai lokakuu, on kalenterin mukaan aika pukeutua lämpimästi ja on ihan sama mitä lämpömittari näyttää, t-paitasesonki kun ei ole ajankohtainen. Sama toistuu monessa muussa elämänkuviossa: asiat tehdään silloin kun ne kuuluu tehdä, oli se järkevää tai ei.
Kirjassa puhutaan myös esimerkiksi veronkierrosta, ystävänpalveluksista, byrokratian hankaluuksista ja virkamiesten erityisasemasta, mutta myös perhesiteistä, uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Lukiessa tuli monta kertaa tunne, että näinhän se just menee - toisaalta useasti myös vastakkainen fiilis: noin oli ehkä joskus, muttei enää. Siitä huolimatta kirja on ihan mahtava matka italialaisuuteen ja käytännön elämään tässä ihanassa, mutta välillä hieman kummallisessa maassa. Käsittääkseni sitä ei ole käännetty suomeksi, mutta englanninkielinen teksti on helppolukuista, sujuvaa ja hauskaa. Kirjan voi ostaa vaikkapa Amazonista**, suosittelen.
Löysin kirjasta monta käypää selitystä asioille, joita olen itse havainnut ja ehkä vähän ihmetellytkin. Koirat vaikkapa. Niistä tykätään ja niille leperrellään, monet niitä hankkivat itselleenkin, mutta tosi usein vain ja ainoastaan piha/vahtikoiriksi, joita ei juuri sisälle päästetä tai joiden kanssa harvoin lenkkeillään. Esimerkiksi italianopettajani - nuori, koulutettu, maailmaa nähnyt ihminen - aikoi hankkia Berninpaimenkoiran (aika kiva rotu tähän ilmastoon) uuteen kotiinsa, nyt kun on se pihakin. Siellä ne sitten pihalla tylsyyttään räksyttävät, mutta toki myös taloa vahtivat. Parks selittää tätä italialaisen yhteiskunnan suhteellisen vahvoilla maaseutujuurilla, sillä että eläimet ovat perinteisesti olleet kotieläimiä, eivät niinkään perheenjäseniä. Niiden paikka on ulkona, selvähän se.
Seuraavaksi pitää varmaan ostaa*** kirjan jatko-osa An Italian education. Sillähän lähtis arkikin taas mukavasti rullaamaan sitten kolmen viikon päästä. Pistetään harkintaan.
* Paitsi minä, jolla ei juuri koskaan ole liian kuuma. Tosin nyt on pakko tunnustaa, että tämä iltayhdeksän 27 asteen lämpötila yhdistettynä 89 % kosteuteen pukkaa kyllä vähän hikeä pintaan.
** Piti pistää tää linkki Patun vaatimuksesta, kuulemma kannattaa linkittää että joku löytää paikan mistä ostaa, jos kiinnostuu tästä mun kirja-arvostelusta :)
*** Valitettavasti brittikaverit muuttavat takaisin kotimaahansa 24. päivä joten tätä jatko-osaa en pysty heiltä lainaamaan. Mutta onhan tuo Amazon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti