Vapaapäivä

Sulkivat Pisan koulut tänään, myös meidän lasten. Ilmoitus ylimääräisestä vapaapäivästä tuli aamulla vähän ennen kahdeksaa, ja Patun, jolla siinä vaiheessa oli vielä pyjama päällä, riemulla ei ollut rajaa.

"Onpa kurja juttu, ettei päästä kouluun tänään."

Koko eilisen päivän satoi vettä, ja sade vain yltyi yötä kohden, jatkuu edelleen. Arno-joen pinta on noussut hälyyttäviin lukemiin ja koko kaupunki on poikkeustilassa. Muualla maakunnassa jatkuvat (ilmeisesti jokatalviset) maanvyörymät, teiden luhistumiset ja muut jännät jutut, täällä keskusta on suljettu liikenteeltä, poliisit päivystävät joenpientareella, helikopterit pörrää, kellarit täyttyvät vedestä ja kansa ihmettelee. Ihan kuin toimintaelokuvassa olis.

Pitihän se tilanne käydä itsekin toteamassa. Aika korkealla on.

Säpinää sillalla

En ois uskonut, että pitää muuttaa Italiaan asti kokeakseen koulun sulkemisen huonon sään vuoksi. Itse kun on tullut taivallettua kouluun niin lumimyrskyssä, 37 asteen pakkasessa, räntäsateessa, tuulessa, ties missä. Ollaan me suomalaiset kovaa kansaa.

Mut hei, edessä on pitkä viikonloppu. Ilo irti!

Ulkosuomalaisen silmin

Tuli piipahdettua koti-Suomessa. Tehokas reissu noudatti aika lailla edellisen kaavaa, torstai-tiistain kiertuepaikkakunnat olivat Pisa - Pariisi - Espoo- Turku - Riihimäki - Kirkkonummi - Hämeenlinna ja Helsinki. Matkasin niin lentokoneella, junalla, bussilla kuin autollakin, tein paljon hyödyllistä, tapasin rakkaita ihmisiä ja ostin parikymmentä kiloa tuliaisia.

Suomen Turku ja kotimainen suosikkikirkkoni.

Pitää kirjata muutama huomio kotimaasta näin tovin poissa olleen ulkosuomalaisen silmin nyt, kun vielä muistan:

• Tilaa on. Toreja ja turuja on, jalkakäytävät on vähintään tuplaleveät täkäläisiin verrattuna.  Autoilijoillakin ihan mukavat oltavat.
• Kaurismäkeläisiä tunnelmia pääsee kokemaan esim. turkulaisisissa liikennevaloissa perjantaiaamun pakkasessa, kun jalankulkijat odottavat hiljaisina, pitäen vähintään metrin välimatkaa muihin. Voi muuten hymyilyttää, on jotenkin niin stereotyyppistä.
• Kahvittelu voi helposti johtaa konkurssiin. Tiistaiaamuna hörppäsin pienen latten kahvilassa, hinta 4,40 €. Juustotäytteinen reissumies oli 4,90 € ja junasta ostamani lähdevesipullo 2,20 €. Senkin kiskurit!
• Suomalainen ruoka on suolaista. Ja voi hyvää.
• Korttimaksu onnistuu missä vain, kaikki kortit käyvät ja maksutapahtuma käy nopeasti.
• Yleisesti ottaen kohtasin oikein mukavia ja kohteliaita ihmisiä, mutta ikävä kyllä myös sellaisen jotenkin tosi tyypillisen vanhemman tädin, joka tuhahteli ja mulkoili, mitään kuitenkaan sanomatta, kassalle, joka joutui juuri ennen häntä hieman säätämään rahojen kanssa - lähettämään isot setelit putkipostina ja avaamaan pari kolikkorullaa. Niin, ja kaiketi tosi kiireisen miehen, joka oli tullut asematunnelin S-marketiin hakemaan vesipullon, ja pari ihmistä edellään jonossa nähtyään pamautti äänekkäästi: "voi saatana". Töks vaan teillekin.
• Kaukoliikenteen junissa toimii wlan, Helsinki-Vantaalla toimii wlan, ilmaiseksi ja ilman mitään rekisteröintejä. Pisteet tästä!
• En kaipaa printtihesaria enää yhtään, vaikka kätevämpi onkin nykyään kooltaan.
• Kauppojen karkkivalikoima on mykistävä. Ja on tosi ärsyttävää etsiä Alkoa/lähteä erikseen Alkoon, että saisi ostettua viinipullon. Ois niin kätevää ottaa se kaupasta samalla, kun muutkin ostokset. Vaikka Alkon valikoima on kyllä upea.
• Helsingin keskustassa kuulee nykyään tosi paljon eri kieliä.

Moderneja rakennuksia, tilaa ja vielä enemmän tilaa.

Suomeen tullessa jouduin passintarkastukseen ja sekoilin autuaasti kun virkailija kysyi, että mistäs olen tulossa. Ranskasta, Italiasta, öööh mistähän mä tulenkaan -tyyppisen selittelyn jälkeen löysin passin ja pääsin etenemään. Myöhemmin viikolla toimin myös tuttuun tapaan oppaana, ja italialaisittain ehdin vaihtaa aika pitkät keskustelut tämän mukavan Albertinkatua etsineen virolaisnaisen kanssa, kun siinä yhdessä matkaa taitettiin. Lentokoneessa matkalla Pisasta Pariisiin taas tapasin täkäläisen myyntijohtajan, joka otti yhteystietoni talteen siltä varalta, että joskus tarvis kauppaa tehdä myös Suomen suuntaan... olin muuten eka tapaamansa suomalainen koskaan, aika hyvin tyypiltä joka lensi pelkästään viime vuonna yli 70 kertaa. Aika marginaalissa ollaan maailman mittakaavassa. Mutta se marginaali sisältää paljon mulle rakkaita ihmisiä ja äidinkielen, tämänkin reissun parhaimmat jutut.

Kiva oli käydä, kiva oli palata.

Kotikäynti

Tuli taas testattua italialaisen terveydenhuollon taso.

Patu on yskinyt pari viikkoa ja eilen illalla alkoi valittaa korvaansa. Kipu ei ollut hellittänyt aamuun mennessä ja kuumettakin oli, joten lääkärin puheille oli päästävä. Mikä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä sen koommin kun nuo täkäläiset terveydenhuoltoasiat saatiin (viimein) kuntoon, ei kukaan meistä ole sairastellut (ja hyvä niin).

No nyt päästiin sitten toimimaan ihan oppikirjan mukaan, toisin kuin parina viime kertana, kun ollaan kärrätty nuorimies lähisairaalan ensiapuun (terveeksi diagnosoitavaksi). Ainoa ongelma oli, että oppikirjan tämä luku oli meiltä jäänyt lukematta (koska tämmöistä oppikirjaa ei ole). Joten aamulla soitin perhelääkärillemme (kuulostaapa muuten hyvältä) tiedustellakseni, että mites tämä homma toimiikaan, koskas sopisi tavata ja niin edelleen. Enkä edes häkeltynyt, kun tämä englantia kuulemma taitava lääkäri ei juuri mitään englanniksi puhunut, vaan latasin reippaasti (ennalta harjoittelemani) italialaiset vuorosanat... ja sain vastaukseksi tulleesta runsaasta puhetulvasta sen verran selvää, että ymmärsin soittaa uudestaan "puolen päivän jälkeen".

No, minähän soitin. Tällä kertaa saatiin asia paremmin selvitettyä ja puhelu päättyi siihen että lääkäri pyysi lähettämään pojan nimen ja osoitteen tekstiviestinä. Laitoin, saamatta oikeastaan vastausta siihen, että miksi ne piti lähettää. Pariin tuntiin ei kuulunut mitään, joten laitoin uuden tekstiviestin perään - tuliko aikaisempi? Vastaukseksi "OK". Johon minä, että mitäs nyt: tullaanko sinne, tuletko tänne vai mennäänkö suosiolla päivystykseen? Ei vastausta. Ja sitten pitikin jo lähteä Pinskua hakemaan.

Koska oli keskiviikko ja kaikki puistossa koulun jälkeen, jäätiin mekin sinne vielä vähäksi aikaa notkumaan. Tarkalleen ottaen siihen saakka, kunnes lääkäri soitti, että: "Olisin nyt oven takana, missäs te?" Juuri, kun olin päässyt paheksumasta asiaa ja italialainen kaverini oli luvannut soittaa lääkärille, jos vastauksia ei ala kuulua. Kiidettiin Pinskun kanssa juoksujalkaa kotiin ja treffattiin lääkäritäti - varsin lääkärinnäköinen, viiskyt ja risat - pihalla.

Lääkärin kotikäyntiä en olekaan aiemmin päässyt kokemaan. Täti tuli Patun majoituskeskukseksi muodostuneeseen olohuoneeseen, kuunteli keuhkot, katsoi kurkun, tunnusteli kaulan eikä katsonut korvia. Määräsi antibiootit ja toisen lääkkeen yskään, oli unohtanut leimasimensa edellisen potilaan luo ja soitti kaupungin toisella puolella olevaan apteekkiin sopiakseen, että käy tästä syystä leimaamassa reseptin myöhemmin. Diagnoosi meni multa kyllä vähän ohi, ehkä se oli se korvatulehdus sitten (saako sen selville korvia katsomatta?).

Merimiehen saavuttua autoiltiin tuonne apteekkiin ja saatiin lääkkeet melkein ongelmitta, ainoastaan yksi paperi, joka kertoo että asutaan täällä, puuttui. Vakuuttelin, että semmoinen paperi kyllä löytyy kotoa (???), ja saatiin lääkkeet. Ei siis olisi (ilman vakuuttelua) riittänyt, että näytettiin tessera sanitaria (paikallinen Kela-kortti) ja se ihme pahviläpyskä, joka kertoo että ollaan tän kyseisen lääkärin asiakkaita - niiden saaminen kuitenkin edellyttää, että nää asuinpaikka-asiat sun muut on kunnossa (no, Italiassahan tässä ollaan).

Yllättäen selvisi, että (lasten???) antibiootit on ilmaisia, joten säästettiin siinä 10,70 €. Yskänlääke-tableteista piti sen sijaan maksaa kympin verran. Mitään ohjeitahan täkäläisiin lääkepakkauksiin ei vaivauduta kirjoittamaan - onneksi olin tajunnut lääkäriltä kysyä, että millasta lääkitystä sitten laitetaan. Aamuin illoin molemmat tabletit, ruuan kanssa ja seitsemän päivän ajan. Hyyyvä (ja nyt voin tulla blogista tarkastamaan että miten se oli, jos vaikka unohtuu)!

Lääkärikäynnin Tärkeät Paperit: tessera sanitaria, lääkäridokumentti
ja resepti (ilman leimaa).

Että semmosta. Aika positiivinen asia oli tosiaan tuo kotikäynti, varsin mukavaa ettei tarvinnut lähteä liikuttelemaan potilasta minnekään. Ilmeisesti näin se täällä (lasten kohdalla???) meneekin, ja jos illalla tai viikonloppuna tulee tarve lääkäripalveluille, voidaan liikahtaa tohon kotikadun varrella olevaan Guardia Medicaan eli terveyskeskukseen. Tosin puolalainen kaverini sanoi, että (italianopettajansa mukaan) sinne voi mennä tarvittaessa milloin tahansa...

Siis jonkin verran valaistuneempia ollaan tän terveydenhuoltoasian suhteen, mut onhan tässä vielä jokunen himppasen hämärä kohta. Vaan eiköhän se tästä! Hyvin homma pelittää, ei voi valittaa. Sitäpaitsi en kyllä tiedä sitäkään, millä tavoin Suomeen tulevia ulkomaalaisia paikallisista tavoista valistetaan. Täällä ei kokemukseni mukaan mitenkään, mutta muutama paikallinen kaveri ja rohkea kysely kyllä näyttävät auttavan eteenpäin ihan mainiosti.

Nyt vaan toivotaan, että kundi tulee kuntoon!

Luonnollisesti tämä kaikki tapahtui tänään eikä huomenna, kun vietän päivän Suomeen matkustaen ja merimies ottaa hoitovastuun. Mut mikäs siinä, mukavastihan tämä päivä hurahti kaiken pähkäilyn lomassa (tosin pakkaaminen on vieläkin kesken, muutama muu matkavalmistelu jäi täysin tekemättä jne, mut se on pientä se).

Ja paikallisesta terveydenhuollosta puhuakseni - täällä muuten pääsee joukkopapaan kolmen vuoden välein, mäkin kävin jo sellaisessa ja hyvin (haparoiden) toimi sekin. Kyllä täällä suomalaisen kelpaa olla.

Blue monday

Kun eilen heräsin, rankkasade rummutti kattoa ja oli vielä pimeää. Aamu lähti käyntiin nihkeästi ja päivä jatkui samoissa merkeissä. Mistään ei oikein tullut mitään, kelikin oli ankea, mieli apea. Aika lailla turha päivä, sanoisin, vaikka puolilta päivin aurinko avitti hieman kepeämpään tunnelmaan ja päivä paranikin iltaa kohden.

Epätavallista. Harvoin olen allapäin tai aikaansaamaton. Selitys löytyi illalla päivän nettilehdet klikkaillessani: kyseessähän oli tietenkin blue monday, vuoden surkein päivä eli tämä:

jossa W=sää, d=velka, T=joulusta kulunut aika, Q=uudenvuoden lupauksista (ja niissä epäonnistumisessa) kulunut aika, M=matala motivaatiotaso, Na=tunne siitä, että jottain tarttis tehrä. Tätä kaavaa kun käyttää, niin selviää että tammikuun viimeisen täysinäisen viikon maanantai on päivistä surkein, kun taas vuoden paras päivä sijoittuu Juhannuksen tienoolle.

Jepjep. Pseudotiedettä, matkatoimiston (nerokas) mainoskampanja, sanovat. Siitä huolimatta - ja kampanjaa aiemmin tuntematta - väittäisin omakohtaisen kokemukseni perusteella että näin on näreet. Surkea päivä johtui taatusti edellä mainituista olosuhteista, ei esimerkiksi siitä että tällä hetkellä on taas aika monta asiaa, jotka odottavat ratkeamistaan ja joiden lopputulemaan en voi juuri vaikuttaa saatikka nopeuttaa; siitä, että tutkimuksen tekemisen sijaan joudun käyttämään aikani apurahahakemusten tekoon; siitä että lapset(kin) kiukuttelevat ja luonnollisesti purkavat kiukkunsa äitiparkaansa; siitä, että sataa ja kesään on vielä rasittavan pitkä matka... ja niin edelleen.

Mut hei, se vuoden surkein päivä on nyt takana, joten tästä eteenpäin the only way is up! Tänään heräsinkin ihanasti viivytellen, saatoin spanielin kanssa lapset kouluun ja jatkoin pitkälle, rauhaisalle lenkille, jonka jälkeen jätin koiran kotiin, vaihdoin farkut trikoohousuun ja juoksin vajaat 7 kilometriä, jumppasin MTV:n tahdissa, nautiskelin pitkästä, kuumasta suihkusta ja nyt viimein, puoliltapäivin, alan olla valmis päivän hommiin. Aika jees tää mun elämä sit kuitenkin. Eikä tänään sada, aurinko pilkistelee pilvien takaa ja on jo tiistai! Kyltäätästä!

Tän aamun lenkkimaisemat

Pojat

Paitsi synttärisankarilla, myös kuopuksella oli toiminnantäyteinen viikonloppu. Perjantaina Patun kaveriksi tuli Francesco, joka jäi yökylään, ja jonka luokse pojat vuorostaan siirtyivät lauantaina iltapäivällä. Eilen Patu noudettiin kyläilemästä suoraan Firenzen-reissulle ja kotona oltiin eilen kuuden maissa. Ei ihme, että tänä aamuna vähän väsytti...

Mitä ne pojat sitten puuhasi?

Meillä suunnilleen tätä:

Ja Francescolla kuulemma aika lailla samaa, kun kelit oli kehnot eikä uloskaan tehnyt mieli. Jos ois ollut kesä, oisivat voineet viettää aikaa uima-altaalla tai vaikka perheen omalla tenniskentällä pelaillen, tai kartanon vehreillä niityillä kirmaillen... Ei pöllömmät puitteet pikkupojille.

Aina toisinaan sitä tosiaan tuntee itsensä niin... tavalliseksi täällä. Saapa nähdä osaavatko lapset arvostaa kaikkea näinä vuosina kokemaansa sitten joskus isompana. Toivottavasti.

Yksitoista

Ihana tytöntyllerömme on jo 11-vuotias! Eilen juhlittiin Pinskun synttäreitä, aika maltilliseen tapaan tosin. Päätimme jo hyvissä ajoin, että tänä vuonna yhdistämme lasten kaverisynttärit, merkkipäivillä kun on väliä vain reilu kuukausi ja kutsuttavat vieraat samat (eli koko koulu). Vieraskadosta ei täkäläisillä synttäreillä kärsitä, sillä vanhemmat ovat tiiviisti mukana kutsuilla ja muutenkin kaikki ovat kavereita keskenään, niin isot kuin pienet, tytöt kuin pojatkin. Todennäköisesti meidän megabileet ajoittuvat helmikuun loppupuolelle, suunnitelmat ovat luonnollisesti valitettavasti vielä auki ja kiire tulee ihan varmasti. Mut palataan kemuihin kun niiden aika on...

Vaan kyllähän Suuri Päivä tietenkin noteerattiin. Perjantaina Pinsku kutsui pari parasta ystäväänsä, Isabellan ja (ison) Emman, pyjamabileisiin. Tytöt koristelivat itse kakun, herkkuja riitti ja ilta vilahti pitkälle yli puolenyön leffojen sekä höpöttelyn merkeissä. Aamullakaan ei kenelläkään ollut kiire minnekään, joten lystiä pidettiin vielä lauantai-iltapäivään asti.

Mimmien kakkukestit

Eilinen päivä alkoi laululla ja sänkyyn kannetulla aamiaisella, kuten perinteeksi on tullut.

Vastaherätetty 11-vuotias lahjoineen

Yhdentoista maissa lähdettiin Firenzeen, kuten synttärisankari oli toivonut, tarkoituksena vierailla meitä pitkään houkuttaneessa Palazzo Vecchiossa ja lounastaa Hard Rock Cafessa, sekä shoppailla hieman. Näin tehtiin ja muuten oli oikein mukavaa, mutta museo sankarille pettymys ("mä oletin että siellä olis ollut enemmän jotain pukuja ja kalusteita ja oikeeta nähtävää"). Meidät muut se kyllä vaikutti, mutta ehkä olisi kannattanut satsata englanninkieliseen lasten opaskierrokseen tai vierailla joen toisella puolella Palazzo Pittissä, jonka Appartamenti Reali -osasta löytyy huoneistoja vuosien 1880-1891 asussaan. Tästä huolimatta vietettiin kiva päivä perheen kesken, sankarikin oli lopulta ihan tyytyväinen.

Firenzen Hard Rock Cafesta on tullut Pinskun suosikki

Palazzo Vecchion Salone dei Cinquecento

Tästä se meidän perheen juhlaputki taas alkaa - kymmenen päivän kuluttua vuorossa merimies, sitten meitsi, maaliskuun eka Patu ja huhtikuussa spanieli. Niin ja ne kaverisynttäritkin vielä. Monta synttärisankarin toivepäivää olisi siis vielä edessä, jihuu!

Neljän kilon kinkku

Kotikeittiöstä terve! Nuutinpäivää elellään ja vielä tänäänkin syötiin joulukinkkua. Njam.

Tuli nimittäin hankittua italialainen joulukinkku, parmankinkku, painoltaan reilut neljä kiloa. Sitä on sittemmin syöty ohuina siivuina melonin, omenan, päärynän, tiesminkähedelmän kanssa; kinkkukiusauksessa, pastoissa, hernekeitossa, kasvissosekeitossa lisukkeena, leivän päällä, pizzassa, munakkaassa ja ihan sellaisenaan. Ja vielä on kilo jäljellä! Riittoisaa tavaraa.

Kinkku vielä korkkaamattomana. Huomaa taustalla väijyvä
(Ikean) glögipulloarmeija, niitäkin jäljellä vielä pari.

Onneksi kinkku säilyy pitkään, luuton leikattu versio, jollainen meillä on, kuukauden verran. Vielä on siis reilut kymmenen päivää aikaa kehitellä herkullisia kinkkureseptejä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Se ero parmankinkussa on kotimaiseen jouluserkkuunsa verrattuna, että tuohon ei tunnu kyllästyvän sitten millään. Ja muutenkin kauppa kannatti, sillä potkan hinnalla olisi saanut parikymmentä viidenkymmenen-sadan gramman kinkkuviipalepakettia. Joten kinkkua kun nauttii, sehän on kuin pistäisi rahaa pankkiin*.

Suosittelen kyllä lämpimästi kinkkujen viemistä tuliaisina Suomeen. Siis jos jollakin käy niin hassusti, ettei Italiasta ole löytynyt mitään muuta ostettavaa ja laukussa on tilaa.

Seuraava hankinta voiskin sitten olla kinkkuleikkuri, joiden kelvollisten versioiden hinnat näyttäis liikkuvan paikallisessa Gigantissa aka Media Worldissa paristasadasta pariin-kolmeen tonniin... näin ne blondit säästää ;)

* Vaikka vois sitä ehkä jo pikkuhiljaa keventää tätä jouluruokavaliota. Pitää varmaan järkätä jotkut rääppiäiset tai jotain, jotta päästään vuodenkierrossa eteenpäin.

Elekieli

"Ma perchè?!!" inttää poikani, tuo nokkela italialaisenalku, ja tekee käsiliikkeen sormet yhdessä, "mutta miksi?!!".

Kuva: http://weheartit.com/entry/22446754

Elekieli on Italiassa tunnetusti rikasta, eikä muutamaa eniten käytettyä voi olla oppimatta, mikäli täällä pidempään aikaansa viettää. Tarinan mukaan elekieli syntyi Rooman valtakunnan luhistuessa ja uusien kulttuurien sekä kielten törmätessä. Koska yhteistä puhuttua kieltä ei ollut, syntyi elekieli, joka elää vahvana vielä tänäkin päivänä. Toisen teorian mukaan elekieli syntyi tarpeesta saada huomiota omalle viestilleen, joka oli vaarassa hukkua ympäristön vilkkaan puhetulvan keskelle. True that.

Puhuessa joka tapauksessa huidotaan, elehditään ja ilmehditään niin, että kauempaakin pystyy yleensä päättelemään millaisesta asiasta tai vähintäänkin keskustelun sävystä on kyse. Juuri elekieli tekee täkäläisestä keskustelukulttuurista äärimmäisen kiehtovan, rikkaan ja tunteikkaan. Toki äänenkin volyymia käytetään aivan eri tyyliin kuin hillityssä pohjolassa, joten koko keskustelun skaala on paljon laajempi kuin mihin kotimaassa on tottunut.

Mielenkiintoista paikallisissa on, että huitominen liittyy nimenomaan puhumiseen. Kun kuunnellaan, kädet pysyvät paikoillaan. Kun halutaan ottaa oma vuoro, alkavat kädet liikahdella ja sitten mennään. Ja toki elekielenkin käytössä on isoja paikallisia eroja, etelässä enemmän, Pohjois-Italiassa vähemmän. Silti se tarttuu, myös lapsiin. Jotenkin ihastuttavalla tavalla.

Netistä löytyy lukuisia videoita italialaisen elekielen saloihin. Tässä ehkä löytämistäni käyttökelpoisin:

Siitä vaan opettelemaan!

Toivotaan, toivotaan

Kotiin on yleensä aina mukava tulla, etenkin pidemmän poissaolon jälkeen. Silti joululomalta paluun herättämien tunteiden voimakkuus yllätti. Kotiin oli mahtava tulla. Oli ihanaa päästä tuttuihin ympyröihin, kauppoihin, lenkkimaastoihin. Nettiin. Tulipahan ainakin todistettua joulukuiset pohdintani pysyvämmästä kotiutumisesta tänne.

Pisalainen talvimaisema

Samalla huomaan, että surutyö on käynnistynyt. Mietin Suomeen paluuta lähes päivittäin tyyliin: ens loppiaisena en tasan varmasti näe ihmisiä picniceillä puistoissa. Tai lenkkeilijöitä shortseissa. Sen sijaan pitää taas opetella elämään harmaudessa ja liukkaudessa. Toisaalta voin taas piristää talvisia päiviä sellaisilla uimahallikäynneillä, joilla pääsee myös saunaan. Ja jokatalvisen flunssan iskiessä* käydä valintamyymälätyyppisissä apteekeissa, näiden täkäläisten tiskimyymälöiden sijaan. Oijoi! Mutta joo, en haluaisi lähteä. En en en. En haluaisi jättää tätä ihanaa maata, uusia ystäviäni, elämäntapaa josta olemme saaneet täällä nauttia. Mut kai luopumiseen pitää vaan yrittää asennoitua. Ehkä sen joskus heinäkuussa sitten hyväksyykin. Toivotaan, toivotaan...

Yhdestä asiasta olisin sen sijaan valmis luopumaan vaikka heti: Suomen asunnosta. Saimme viimeinkin, puolen vuoden aktiivisen myynnin jälkeen, ensimmäisen tarjouksen. Joka on liian pieni ja ehdot huonot. Mutta toiveita tarjous kuitenkin herätti: ehkä se sittenkin menee kaupaksi! Ehkä päästään viimein miettimään tulevaa Suomi-elämää ihan uudelta kantilta! Ehkä jopa päästään yli vuokralaisten tekemästä oharista! Toivotaan näitäkin.

Muuten tulevaisuudensuunnitelmat alkaa pikkuhiljaa selvitä. Mun aarrekartan hahmotelmakin on jo - lähes vuoden synnyttämisen jälkeen - olemassa. Upeaa, että on taas tavoitteita, joita kohti kulkea! Kuten maraton tämän vuoden aikana, kuten liikutuksissani taannoin lupasin. Ja monia muita, joista ehkä lisää myöhemmin. Mulla on sellanen tutina, että tästä(kin) vuodesta tulee loppujen lopuksi hyvä. Sovitaanko niin?


Sovitaan.

* Meidän perheen flunssat on muuten dramaattisesti vähentyneet täällä ollessa. Aivan varmasti syynä on ihmiselle sopiva ilmasto.

Joululoma kuvina

Hyvää Uutta Vuotta!

Kotona ollaan taas, mu-ka-vaa. Nettiyhteydet oli reissun hotelleissa mitä oli, joten myös päivitysten suhteen oli pidettävä pakkolomaa. Tässä joulun ja uuden vuoden tunnelmia tiivistettynä kuvagalleriaan:

Pikkasen matkatavaraa. Seuraavaks pitää varmaan ostaa minibussi,
kun tämäkään suht. ruhtinaallinen tila ei enää näytä riittävän.

Valle d'Aostassa aamulenkkinäkymät oli huikaisevat.

Patu ja koira nauttivat lumileikeistä, joka päivä ja monta tuntia.

Rinteessä ei ollut ruuhkaa. Aurinkoa ja lunta kyllä. Ah.

Jouluaaton onnistunut puuro syntyi risottoriisistä.
Glögi puolestaan löytyi Ikeasta. Etsivä löytää!

Koska kuusta ei ollut, oli joulupukki kumonnut lahjat sängylle joulusaunan aikaan.

Paketeista paljastui mm. hienot tiimisukat

Lumisade alkoi joulupäivänä ja Tapaninpäivänä rinnekartta näyttikin sitten punaista.

Niinpä oli hyvä keskittyä lukemiseen, löhöilyyn ja legojen rakentamiseen.

Lauantaina 28.12. oli edessä siirtyminen itään.
Cavaleseen saatiin seuraksi myös ystävät Suomesta.

Matkalla maisemat poikkesivat aika lailla edellisviikon lumisista.

Autogrilliltä löytyi Pandan lakua ja Torinon liepeiltä
bongattiin auto Suomen rekkareissa. Sykähdytti.

Alpe Cermis oli meille tuttu jo viime vuodelta. Rinteissä väkeä oli Monterosaa enemmän,
lunta hyvin. Val di Fiemmen maisema oli komea, ei-niin-talvinen.

Tytöt tyytyväisinä.

Kuvassa uudenvuoden aaton laskujen jälkeinen paluu kämpille.
Ei tarvinnut lähteä liukurimäkeen, mutta hotellin uima-allas houkutti joka päivä.

Ja niin, sen verran oikaisua reissun päältä tekemiini päivityksiin, että Cavalesen hotellissa oli sekä kuivauskaappi että pussilakanat. Eikä Monterosan vikana laskupäivänä nautittu puuterista, vaan möykyteltiin kumpareissa ja jännitettiin ylimmän tason lumivyöryvaaraa. Sitä lunta tuli nimittäin pal-jon ja lisää vielä lauantaina kun lähdettiin. Dolomiiteilla sitten järkyttyneinä seurattiin uutisia lukuisista lumen alle hautautuneista laskijoista, ja oltiin tyytyväisiä että päästiin vähälumisempiin maisemiin. Onneksi meillä oli onni myötä (ja järki - kuka hullu edes lähtee offareille näillä varoituksilla?).

On noi vuoret vaan upeita paikkoja, tykkään!