Mikä on toisin

Kummasti sitä tulee summattua kulunutta vuotta näiden joulukuun viimeisten päivien myötä. Tänään pohdin sitä, miten moni asia onkaan vuodessa muuttunut. Moni asia toki ei: Pisassa elellään edelleen, merimies suhaa yhä päivittäin La Speziaan, lapset käyvät samaa koulua, spanieli jaksaa iloita joka jumalan päivästä ja meikäläisen pitäisi taas istua jumittaa kotona tietokoneen ääressä tutkimusta tehden. Liikuntaa harrastan aina vaan liian vähän, paitsi jokapaikkaan kävelyä joka toisinaan alkaa jo tökkiä, autoa en täällä aja edelleenkään, päivät täyttyvät tohinasta vaikken oikeissa töissä käykään ja Suomen koti kumisee vieläkin tyhjyyttään aiheuttaen vain rahanmenoa.

Mikä sitten on toisin?

Ehkä ollaan nyt vahvemmin juurruttu tänne. Kotiuduttu, vaikka väittäisin että siinä ei kauaa mennyt muutenkaan. Myös meillä aikuisilla on tätä nykyä sosiaalista elämää, lapsilla suorastaan ruuhkaksi asti. Vai miltä kuulostaa tämä päivä: aamulla Pinsku heräsi kaverinsa Emman (13 v) luota yökylästä, josta tulivat suoraan koululle, iltapäivällä early dismissalin jälkeen Patun kaveri Francesco tuli meille, josta tosin jatkettiin aika lailla suoraan takas keskustaan luistelemaan Mr Thomasin ja reilun kymmenen muun koulukaverin kanssa. Francescon lähdettyä joulunviettoon Sarzanaan ja äitinsä heitettyä meidät takaisin kotiin, soi ovikello ja Edoardo T. tuli leikkimään Patun kanssa (ja "hoitoon" kun vanhempansa olivat asuntoasioita hoitamassa). Sitten olikin illallisen aika, jonka kuluessa löin lukkoon Edoardo G:n huomisen (yö)kyläilyn, aamupäivästä lapset ovat menossa Nicolòn ja Matilden luokse leikkimään. Perjantaina meneekin sitten varmaan puoleenpäivään noiden yökukkujien kanssa ja iltapäivällä ois suunnitteilla ainakin Dominikin tapaamista, Pinsku vaatinee ehkä kaveriksi Lauran. Meikäläisen projektijohtajan tausta ei muuten oo yhtään hullumpi tätä tapaamisten palapeliä organisoidessa.

Westminster International School on ice.

Eikä tässä itsekään voi enää yksinäisyyttään valitella. Ensimmäisen vuoden pärjäsin oikein mainiosti lämpimillä, mutta kieltämättä vähän pinnallisilla tuttavuuksilla. Nyt välejä on tullut syvennettyä useammankin (ihanan) ihmisen kanssa. Olemme esimerkiksi ottaneet filippiiniläisen Tessin ja brittiläisen Julien kanssa tavaksi lounastaa kerran kuussa ja vaihtaa kuulumisia, joista muuten ei ole meinannut pysyä kärryillä sen jälkeen kun Julien poika Jacob keväällä vaihtoi paikalliseen kouluun. Viime perjantaina seuraamme liittyi myös Julien mies Gareth, joka oli sattumoisin vapaalla ja lounasseuraa vailla. Lauantaina taas mentiin koko perhe Patun puolalaisen luokkakaverin Dominikin luokse syömään (erittäin hyvin) - ja meni muuten myöhään. Oktawia ja Tomaz ne vasta mukavia ihmisiä onkin. Huomenna taas Edoardo G:n äiti Patrizia jää pojan meille tuodessaan kahville, että ehditään pitkästä aikaa jutella kunnolla (Guccilla on taas piisannut joulukiireitä ja siksi Patriziaa ei ole paljon viime aikoina näkynyt). Muutenhan meidän äitien juorukerho kokoontuu edelleen päivittäin puistossa koulun jälkeen. Paljon on ehditty maailmaa parantaa ja kulttuurivaihtoa harrastaa!

Ei voi valittaa, hyvin on asiat. Ainoa mikä vähän kaihertaa on kaiken tämän väliaikaisuus, tietoisuus siitä että ihan kohta pitää alkaa pakata kotia pakettiin ja ystävyyssuhteita satunnaisten tapaamisten varaan. Onneksi on Facebook, se kyllä näyttää toimivan ainakin meikäläisen kohdalla. Se tarjoaa riittävästi tietoa pitääkseen ihmiset mielessä, ja vaatii riittävän vähän vaivannäköä jakaakseen itse kuulumisensa. Mutta on tässä kyläilykutsujakin heitelty puolin ja toisin - jatkossa ei paljon tarvi miettiä minne ylimääräinen raha laitetaan. Lentolippuihin.

Sellainenkin juttu on tätä nykyä mainio, että englanninkielinen illanvietto onnistuu koko perheeltä. Helpottaa kummasti noita kansainvälisiä ihmissuhteita, kun ei tarvi olla koko ajan tulkkaamassa. Hienosti puhuvat molemmat lapset nykyään, vaikka virheitä toki edelleen tekevätkin. Patu totesi eilen, että: "joskus iltaisin mulle ei tule mieleen kuin englanninkielisiä sanoja". Yhä useammin tuleekin eteen hetkiä, jolloin lapsilla ei kerta kaikkiaan ole suomenkielistä vastinetta jollekin täällä oppimalleen termille. Ja monesti aloittavat lauseensa vahingossa englanniksi, kun vaikka omalla porukalla ruokapöydässä istutaan. Aika hyvin ovat kielelle altistuneet.

Itse olen vaan suunnattoman onnellinen ja kiitollinen tästä kansainvälisestä elämästämme. Tämä on mun juttu, kerta kaikkiaan. Ei ole enää aarrekarttakaan hukassa, kun on huomannut istuvansa suoraan aarteen päällä. Dolce è la vita. (Ja lähes kolme viikkoa lomaa edessäpäin, hyvähän silloin on olla :)