Iltavirkkuna liikenteessä

Italialaisilla on tapana ajoittaa iltamenonsa myöhään. Viitteitä tästä saimme jo talvella, kun käytiin Pinskun kanssa katsomassa Grease-musikaalia Firenzessä. Näytös, jonka katsomo pullisteli lapsia, alkoi yhdeksän jälkeen. Oli pakko täydentää teatterikokemus hotelliyöllä, sillä talviöinen tunnin junamatka ei juuri houkutellut.

Havahduin tähän suomalaisesta käytännöstä poikkeavaan aikataulutukseen taas viime viikolla, kun pohdittiin josko oltaisiin lähdetty San Miniaton kansainvälisille nukketeatteripäiville nimeltään La Luna è Azzurra. Kiinnostava ohjelma, mutta. Esitysten aloitusajat aikaisintaan klo 21, myöhäisnäytökset klo 23 jälkeen. Siihen päälle tunnin kotimatka, niin johan on hilpeää menoa lasten kanssa. Ei siis menty.

Perjantaina kuitenkin mentiin Patun kamun Edoardon tanssikoulun näytökseen, klo 21. Pienimmät esiintyjät olivat kolmevuotiaita, mutta niinpä vaan heiluivat läpi shown klo 23 asti. Onneks ollaan lomalla, niin voitiin mekin ottaa yöllinen iltakävely jännänä kokemuksena eikä se valvominenkaan tiukkaa tehnyt. Ja olihan se miljöö sisäpihan lavoineen hieno iltavalaistuksessa. Ja tanssitkin kivat.

Edoardo kuvassa oikealla, ryhmän ainoana poikana.

Sen sijaan lauantaina skipattiin yksi Pisan tärkeimmistä vuosittaisista tapahtumista, Il Gioco del ponte eli siltakisat, jotka alkoivat klo 22. Kisassa Arno-joen pohjoisen puolen kaupunginosat eli Tramontana mittelöi etäisen puolen kaupunginosien eli Mezzogiornon kanssa siitä, kumpi on vahvempi. Kisa pidetään keskustan kävelykatujen välisellä sillalla Ponte di Mezzolla, puolueettomalla maaperällä siis. Lähtöjä on kuusi, joista me eli Tramontanat voitettiin tänä vuonna viisi. Kisassa 20 miehen joukkueet työntävät eräänlaista kelkkaa, tarkoituksena saada hilattua se vastustajan päätyyn. Alla oleva video havainnollistaa idean ehkä sanoja paremmin:

Lehtitietojen mukaan Arnon rannoilla oli taas lähes satatuhatta katsojaa kilpailijoita tsemppaamassa, me tyydyttiin telkkariin, josta kisat näki suorana lähetyksenä oikein mukavasti. Samoin kisoja edeltävän paraatin, jossa paikalliset pukeutuivat taas 1500-luvun pukuihin*. Ehkä sit ens vuonna voidaan maksaa kympin pääsyliput ja mennä mestoille, kun tiedetään miten homma etenee ja ketä meidän kuuluis kannattaa.

Aitiopaikalla

Nyt siis osataan kertoa, että meidän joukkue on San Michele, mottomme on Melius dare quam accipere eli "parempi antaa kuin ottaa", ja että värimme ovat musta ja kulta (tai kelta). Ei ihme, että alla kuvatun kaltaisia lippuja on viime aikoina näkynyt vähän joka tönössä. Ens vuodeks pitää varmaan hankkia oma.

Pisan lippu ja San Michelen lippu meidän lihakaupan ikkunassa.

Häppeningiä löytyy siis täältä ihan joka lähtöön, kannattaa vaan varautua kemuihin kunnon yöunilla. Tai vaihtoehtoisesti tehdä kuten paikalliset - ottaa pieni siesta, jotta jaksaa kukkua bileiden loppuun asti. Tai joissakin tapauksissa edes niiden alkuun saakka.

* Italia ois muuten varmaan larppaajan unelmamaa. Joka kulmalla on keskiaikaisia kekkereitä, joihin aikuiset ihmiset pukeutuvat ihan vimpan päälle.