Identiteettikriisi

Semmonen homma kuulkaas, että nyt on iskenyt pienoinen identiteettikriisi. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen mulla ei ole mitään omia tuloja. Mikä kai tarkoittaa, että nyt olen sit ihan oikea kotirouva.

Toukokuulle saakka mulla oli mainio ei-kotirouva-alibi eli opinnot. Niiden myötä sain myös ihan mukavaa, ansiosidonnaista tukea Koulutusrahastolta. Ja tekemistä päiviksi.

Nyt ei ole enää opintoja, ei tuloja. Kesäkuun lopulle asti päivät sujuivat silti mukavasti arjen pyörityksessä ja italiaa opiskellen. Lasten aloitettua lomat ja lähdettyä virkistämään Suomi-muistiaan kotimaahan, alkaa se tekeminenkin jo loppua.

Samalla on alkanut mietityttää, että miten ihmeessä saan ensi vuoden kulumaan? Lomailu on tosi kivaa, mutta tällä energiamäärällä varustettu ihminen ei kyllä vuotta pysty vaan olemaan. Lisäksi olen joutunut toteamaan, että minun mielestäni mukava lomailu vaatii rahaa. Tässä ollaan nyt pitkästä, pitkästä aikaa sellaisessa tilanteessa, että en voikaan enää tehdä mitä huvittaa tai ostaa mitä huvittaa. Ainakaan kysymättä lupaa muilta. On muuten myös inhottavaa huomata olevansa jossain määrin - aika merkittävästikin - materialisti. Jota en muka mielestäni ole koskaan ollut.

Ja se loma sitten. Protestanttisesti ajattelen näköjään edelleen, että loma seuraa puurtamista. Nyt kun en ole varsinaisesti maalis-huhtikuun jälkeen puurtanut, ei lomakaan tunnu lomalta: "Enhän mä ole tätä ansainnut!" Viime vuonna oli vielä toisin, kun kesäkuun paiskin hommia niin että hiki lensi. Nyt huomaan olevani kateellinen kavereilleni, jotka Facebookissa hehkuttavat kesälomansa alkaneen. Voi, mäkin muistan vielä miltä se tuntui...

Perhana. Miten voi olla, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella? Oikeasti tiedän monia ihmisiä, jotka haluaisivat olla kalifina kalifin paikalla eli juuri nyt tässä näppäimistön takana. Ja koen kieltämättä edelleen olevani Onnellinen. Onnellisempi kuin pitkään aikaan. Mutta silti.

Hyvä puoli jutussa on se, että satun kipuilemaan maassa, jossa osataan elää hetkessä. Maassa, jossa osataan nauttia tästä päivästä, elämän pienistä iloista, hyvästä ruuasta, lähimmäisten seurasta, kauniista luonnosta, taiteesta, auringosta. Ja kuin Jonkun Suuremman Johdatuksena käteeni osui tällä viikolla sellainen maailmankirjallisuuden klassikko kuin Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä (kyyyllä, niitä euron pokkareita tämäkin), jonka Italia-osuus sai paitsi nyökkäilemään innokkaasti, myös tekemään oivalluksia omasta elämästäni. Joten näillä filosofisesti varsin painavilla eväillä* tehokas, vastuuntunnolla kyllästetty, kunnianhimoinen ja eteenpäinpyrkivä minäni lähtee nyt rakentamaan sitä uutta aarrekarttaa, jonka perään jo helmikuussa huutelin. Saapa nähdä, mihin tämä vielä johtaakaan!

Siihen en kuitenkaan (vielä) ole valmis, että päivittäisin CV:n merkinnällä "kotiäiti 2013-2014". Niin hienoa työtä kuin se onkin.

* Huomaa sarkastinen sävy