Satuin vähän yllättäen törmäämään italian kielen historiaan. Lähteenä oli jo aiemmin mainitsemani Eat Pray Love -kirja, joka valotti kielen alkuperää seuraavasti (referoitu/kopioitu Taina Aarnen suomennoksesta):
Eurooppa oli aikoinaan lukemattomien latinaperäisten murteiden mellastuskenttä, ja näistä eri murteista kehittyi asteittain vuosisatojen saatossa muutamia eri kieliä - ranska, portugali, espanja, italia. Muissa maissa merkittävimmän kaupungin murre hyväksyttiin vähitellen koko seudun kieleksi. Niinpä kieli, jonka tunnemme tänä päivänä ranskan kielenä, on itse asiassa keskiaikaisen Pariisin murretta, portugali on Lissabonin murretta ja espanja perimmiltään madrilenoa.
Italiassa oli toisin. Maa yhdistyi yhtenäiseksi valtioksi vasta 1861, ja siihen saakka se oli niemimaa, jolla ylpeiden paikallisten ruhtinaiden ja muiden eurooppalaisten mahtien kaupunkivaltiot taistelivat keskenään. Sisäinen jakaantuneisuus johti siihen, ettei Italia koskaan kunnolla yhtenäistynyt, eikä yhtenäistynyt italian kielikään. Niinpä ei ole yllättävää, että vuosisatojen ajan italialaiset puhuivat ja kirjoittivat toinen toisilleen käsittämättömillä paikallisilla murteilla.
1500-luvulla joitakin kansallismielisiä intellektuelleja kokoontui yhteen, ja he totesivat, että tämähän on älytöntä. Niinpä he valitsivat kauneimman kaikista paikallismurteista ja kruunasivat sen italian kieleksi. Löytääkseen kauneimman murteen, heidän piti palata ajassa kaksisataa vuotta taaksepäin, 1300-luvun Firenzeen. Arvovaltainen kokous päätti, että vastedes kunnolliseksi italian kieleksi katsottaisiin firenzeläisen runoilijan Dante Alighierin kieli. Dante kirjoitti vuonna 1321 julkaistun Jumalaisen näytelmänsä kansankielestä luomallaan dolce stil novalla eli "suloisella uudella tyylillä", jonka hän muodosti kaunistellen kaduilta poimimaansa todellista firenzeläistä kieltä.
Tämän päivän italia ei ole siis Rooman tai Venetsian (vaikka ne olivat sotilaallisesti ja kaupallisesti merkittävimmät kaupungit) eikä aivan täysin Firenzenkään italiaa. Perimmiltään se on dantea.Mahtavaa, että joskus sitä saa sivistettyä itseään ihan vaan hömppäromaaneja lukemalla! Sopii mulle. Sen verran lähdekriittinen (köh) kuitenkin olen, että tsekkasin tarinan myös muutamista nettilähteistä, ja kyllä tuo hurmaava kertomus näyttää ainakin suurin piirtein paikkansa pitävän. Ainakin sen se varmistaa, että italian kirjakieli todellakin pohjautuu Toscanan seuduilla puhuttuun, lähimpänä latinaa olevaan versioon ja siinä mielessä oikeaa kieltä on hyvä opiskella nimenomaan näillä main.
Josta päästäänkin mun kieliopintoihin, jotka on jatkuneet taas tällä viikolla, kuukauden paussin jälkeen. Tänään oli melkein haikea kerta, kun tunti pidettiin vikaa kertaa nykypaikassaan (ja mä olin vika oppilas siellä). Ens viikolla koulu muuttaa aseman tuolle puolen, mikä tarkoittaa että mun koulumatka tuplaantuu. Siis kahteen kilometriin. Pienessä kaupungissa on etunsa :)
Aivojen käyttö pitkästä aikaa on ollut virkistävää. Ja kielitaidon kannalta nuo tunnit on kyllä ehdottomia, sillä päivittäin käytetyt buongiornot, graziet ja pregot eivät osaamista juuri kehitä*. Onneks on myös koiralenkit. Tänä aamuna sain taas kehuja kielitaidostani (kohteliasta kansaa nämä), kun törmäsin mukavaan mammaan, joka ulkoilutti puolivuotiasta Chiccaansa (eli helmeä, suomhuom.) ja oli sellasta "vähän puheliaampaa" sorttia. Helposti sai mut mukaan "keskustelemaan".
Ehkä mulla on tosiaan toivoa tän kielen oppimisen suhteen. Ja kun nyt ei ole parempaakaan tekemistä, niin siihen toistaiseksi keskitynkin. Eri asia sitten on, missä tätä taitoa tulen myöhemmin tarvitsemaan. Lomalla Italiassa?
* Ja yksinäni en näemmä saa tartuttua mihinkään oppikirjoihin tai muistiinpanoihin (vaikka suunnittelin nimenomaan käyttäväni tän luppoajan hyödyllisesti).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti