Pääsiäinen in brief

Buona Pasqua*! Vaikka ollaan jo pitkäperjantain illassa, ei pääsiäisen viettoa ole täällä vielä aloitettu. Eli täällä perjantai ei ole pyhä vaan normipäivä. Muuten pääsiäinen taitaa sujua aika samaan tapaan kuin Suomessa: kokoonnutaan perheen ja ystävien kesken, syödään lammasta. Joku saattaa käydä kirkossakin. Ehkä ei pitkästytä, kun perjantaina ollaan kuitenkin vielä töissä. Pääsiäiseen kuuluvat täälläkin munat, myös suklaisina. Suklaa/yllätysmunat ei muuten oo mitään vaatimattoman kokoisia täällä - about viisinkertaisia kotimaisiin verrattuna. Saa nähdä, onko trendi tulossa Suomeenkin joskus. Toiv. ei.

Pääsiäisherkkuja tarjouksessa

Maanantaina on täälläkin pyhä. Silloin vietetään Lunedì dell'Angeloa, jolloin on kuulemma tapana käydä picnicillä maaseudulla tai merenrannalla. Italianopettajani Costanzan mukaan tällöin kuuluu myös heittää talviturkki (!). Paikallisilta löytyy siten sisua kuin suomalaisilta, sillä tilastojen mukaan veden keskilämpötila on täällä näihin aikoihin yleensä 13-14 asteen kieppeillä, ja Suomessa juhannuksena 15-18 astetta (jolloin kai meillä kuuluis se talviturkki heittää?). Tosin Costanza sanoi, että viime vuonna merivesi oli tähän aikaan 18-asteista ja silti teki tiukkaa kastautua. Reippaita silti ovat - eihän näillä edes ole saunaa!

No, kesää kohti mennään silti ja kohta siirretään kellojakin. Plus me saadaan ihanat ystävät vieraaksi koko tulevaksi viikoksi. Mah-ta-vaa! Aurinkoisia pääsiäispäiviä teillekin ja hyviä hetkiä!

* Toi pääsiäistä tarkoittavan pasqua-sanan u muuten lausutaan. Ihan vaan tiedoksi.

Käynti kotimaassa

Terppa! Kotimaa on nyt taas vähäksi aikaa nähty. Palasin neljän päivän, viiden yön Suomi-reissultani tiistaina. Kokemus oli miellyttävä. Muutamia havaintoja:

Vaikka Pisassa on ollut surkein kevät miesmuistiin, toisin sanoen se ei paikallisten mukaan ole edelleenkään alkanut, oli Suomen alati jatkuva talvi yllätys. Onneks oli untuvatakki mukana, muuten ois voinut jäätyä. Hrr. Mutta aurinkoiset, valoisat päivät oli kyllä upeita ja mukavaa vaihtelua täkäläisiin päivittäisiin sateisiin.

Kevät ja vähemmän kevät

Jalat sai kyllä treeniä, kun tasapainoili liukkailla teillä. Järkyttävän vaarallista touhua, sanoisin. Aika paljon tykkään siitä, että talvellakin voi painella menemään ilman liukastumisen vaaraa, joten siitä piste Italialle.

Suomessa on väljää ja hiljaista, huomasin, kun kiersin rundin Vantaa - Helsinki - Turku - Riihimäki - Hämeenlinna - Riihimäki - Kirkkonummi - Espoo - Riihimäki - Helsinki - Vantaa. Bussimatkoilla ei juuri ollut nähtävää, paitsi metsää. Tie tuntui kovin kapealta (ja liukkaalta). Forssassa ei ollut mitään liikettä perjantai-iltana klo 19, kaupatkin näyttivät olevan kiinni. Seuraavalla bussiasemalla Lopella se vasta hiljaista olikin, ja tosi pimeää (vai olikohan bussin ikkunat tummennetut?). Mutta kylläpä kotimaasta löytyy kauniita ja hyvin hoidettuja rakennuksia! Ja modernia rakennuskantaa. Korkeita taloja. Väljästi aseteltuna.

No kyllä.

Suomessa on muuten järkyttävän kallista. Julkisilla matkustaminen on kallista. Ruoka on kallista. Lähdevesipullo maksoi opiskelijaruokalassa 2,30 €. Täällä hinta on turistipaikoissa euron. Kovista hinnoista huolimatta toin kotimaasta 22 kg tuliaisia (oho). Kaikenlaista sitä suomalainen Italiassa tarviikin: kaurahiutaleita, siirappia, pussikastikkeita, ruisleipää, hernekeittoa, poronkäristystä, kasapäin karkkia, leffoja kirjoja lehtiä...

Äidinkieli on kyllä tosi jees. Otin kaiken irti siitä, että ymmärsin ja tulin ymmärretyksi. Kauppojen kassoilla varmaan ihmettelivät kuka on tuo puheripulista kärsivä nainen, kun kaikesta väänsi vitsiä ja jutunjuurta. Olipa virkistävää (mulle)!

Muuten huomasin, että musta tuli aika nopeasti suomalainen. Toisin sanoen ekana aamuna, kun olin raahautunut Helsingissä kuuden bussiin päästäkseni Turkuun ennen yhdeksää, valmistautuessani bussista nousuun, mut keskeytettiin kysymyksellä: "Do you speak English?". Johon minä suurta sympatiaa tuntien (kieltä osaamaton ulkkarireppana) vastasin myöntävästi. Ja kerroin seuraavaksi, millä pysäkillä kannattaa jäädä pois. Tästä olisin Italiassa jatkanut kysymällä reippaasti, että mistä maasta sitä ollaan ja niin edespäin. Etenkin kun kysyjä jäi samalla pysäkillä pois ja käveli noin metrin päässä meikäläisestä. Vaan niinpä käveltiin peräkanaa hipihiljaa. Mitä sitä suotta seurustelemaan, vieraan ihmisen kanssa...

Mutta vaikeaa oli välillä seurustella suomalaistenkin kanssa, yhteisestä kielestä huolimatta. Ollaan nimittäin aika mumisevaa kansaa. Ja hillittyä. Verrattuna italialaisiin. Joista mie niin tykkään, etenkin kun oma äänenkäyttöni on hyvin lähellä täkäläistä. Tajusin myös, että koko Italiassa olon aikana en ole tuntenut itseäni liian äänekkääksi enkä liian impulsiiviseksi, vaan joukkoon kuuluvaksi. Ilmankos.

Suomalaiset on myös äärimmäisen tehokkaita. Turku-Riihimäki-bussin kuljettaja hoiti kolmen (italialaisen) ihmisen työt: ajoi, rahasti ja roudasi paketteja linja-autoasemilla. Oiskohan sillä(kin) kivempaa, jos sais ottaa vähän rennommin?

Tyhjä Koti.

Suomen-koti ei tuntunut kovin kodilta. No, melko tyhjäähän siellä on. Mutta kivannäköistä. Jotenkin näppärää kun kaikki on yhdessä kerroksessa, nopeasti pääsee huoneesta toiseen. Voi muuten olla että käynti oli laatuaan viimeinen, sillä nyt kun ollaan täällä vielä toinenkin vuosi (!!!!), joudutaan ehkä laittamaan kämppä myyntiin. Kun ei niiden vuokralaistenkaan kanssa onnistanut. Mut kattellaan nyt vielä. Lapset ei olleet ajatuksesta kovinkaan mielissään.

Mutta sauna se on ihan mahtava keksintö! Kyllä siitä taas nautittiinkin, melkein joka päivä. Mikä oli näin jälkikäteen ajatellen oikein hyvä juttu, sillä maanantaina Helsingin-kampaajalla käydessäni homma katkesi alkuunsa kun mun päästä löytyi täi. Merda! Illalla seuranneen, jo tutuksi tulleen käsittelyn aikana, selvisi että sillä ei ollut yhtään kaveria. Eikä muniakaan juuri. Joten ehkä kävin tietämättäni täisaunassa. Mut aikamoinen show hommasta taas syntyi, plaah.

Kaikenlaista sitä taas olikin! Mutta päätetään tämänkertainen Suomi-katsaus kuitenkin positiivisesti. Mulla on nimittäin ihana perhe, lähisuku ja ystäväpiiri. Kaikkia en ehtinyt tällä reissulla tavata, mutta riittävästi kuitenkin. Pomokaan ei ole hullumpi, kun lupasi että saan nauttia Italiasta vielä syksyyn 2014 asti. Niin aion tehdä. Mutta on se kotimaakin kyllä aika jees.

Arrivederci!

Panda poikineen

Italian myydyimmät automerkit ovat Fiat Panda, Fiat Punto ja Lancia Ypsilon. Suomen listojen kärjessä komeilevat Nissan Qashqai, Skoda Octavia ja Toyota Avensis. Pikkasen kokoeroa näissä suosikeissa. Mikä ei sinänsä ole ihme, onhan maiden välillä eroa asutustiheydessä ja automäärissäkin.

Uuden Pandan saa täällä reippaalla viidellä tonnilla, ja autoja viliseekin täällä joka paikassa. Olen useasti suunnitellut summata kaikki päivän aikana näkemäni Pandat, mutta toistaiseksi en ole pysynyt laskuissa kymmentä pidemmälle. Paljon niitä on. Ja nykyään kyseinen automalli näyttää mielestäni jopa ihan kivalta. Kaikkeen se silmä tottuu.

Silmäys toissapäivältä: kaksi uudempaa Pandaa, yksi vanha
ja kirsikkana kakun päällä yksi punainen Yaris.

Mun autoilukerrat rajoittuu edelleen kahteen. X5 ei näissä olosuhteissa ole mikään ketterin vaihtoehto, joten ehkä siksi. Ja siksi, että pelkään kolhuja. Joten ollaan vähän mietitty että pitäiskö hankkia sellanen auto, jolla mäkin uskaltaisin ajaa. Merimies puhuu sinnikkäästi harrasteauton (lue: Audi TT tai vast.) puolesta, joka ei ehkä kuitenkaan todellakaan ole ratkaisu mun ongelmaan. Saa nähdä kuinka käy. Todnäk patikointi jatkuu, vaikka auton hankkiminen ei täällä olekaan sellainen taloudellinen ponnistus kuin Suomessa. Tosin vakuutukset on kalliita (mikä on ihan ymmärrettävää ottaen huomioon kolareiden, kolhujen ja muiden oho-tilanteiden määrän).

Viikon söpöyspisteet menee kuitenkin Piaggion mopoautolle, tai millä termillä nyt kulkeekaan. Vas-tus-ta-ma-ton!

Ihana!

Iso Paha Susi

Vähän aikaa sitten kaveri jakoi Facebookissa kuvan:

Kuva alunperin täältä

Itse en koskaan ole susiseudulla asunut, saatikka joutunut niitä pelkäämään, joten en toudellakaan ole mikään pätevin ihminen tätä ongelmaa arvioimaan. Mutta aika lailla ylimitoitetulta kuulostaa suomalaisten reaktio, ainakin tätä kuvaa katsoessa. Susiparat.

Vaan osataan sitä Italiassakin. Tänään oli paikallislehdessä juttu etelätoscanalaisten maanviljelijöiden protestista - sudet tai koirasudet, mitkälie, tappavat kuulemma liikaa karjaa, ja joku oli sitten protestimielessä raahannut tappamansa suden tai koirasuden, minkälie, jonnekin paikalliselle piazzalle. Että tarttis tehrä jotain. Ällöttävää. Lehtijutussa kyseenalaistettiin maanviljelijöiden esittämiä lukuja menetetystä karjasta (joitakin vuosia sitten 12 000 - nyt jäljellä 3 000), joten tempaus tais kuitenkin kääntyä itseään vastaan. Hyvä niin.

Siihen sitten jätitte.

Enemmän kuin sudet mua huolettaa noi paikalliset metsästäjät. En tiedä, mikä oli (on?) kauden lopullinen luku, mutta kahden ensimmäisen kuukauden aikana olivat onnistuneet lahtaamaan kolmetoista ihmistä ja haavoittamaan kolmeakymmentäkolmea. Oho. Pikkasen väheni myös meikäläisen kiinnostus metsässä samoiluun ton uutisen jälkeen.

Onneks on noita turvallisia puistoja joissa ulkoilla.

Mummokengät

Käytiin tänään kenkäkaupoilla Pinskun kanssa. Ihan vaan koulukenkiä shoppailtiin kevää(mmä)ksi, nyt kun niitä on vielä hyvin tarjolla. Yksi kauppa, vartti, 45 euroa ja popot molemmille lapsille. Aika hyvä.

Suunnittelin, että olisin kirjoittanut jonkin sortin puolivuosittaisen muotikatsauksen, mutta ei vaan rahkeet riitä. En ole neljään kuukauteen käynyt kaupoissa, saati lukenut mitään muotilehtiä tai ylipäänsä pitänyt silmiä auki sillä saralla. Ei sillä, että nyt muutenkaan kovin muotititetoinen olisin.

Yhdeltä huomiolta en kuitenkaan ole voinut välttyä. Mummolenkkarit. Ne tuntuu olevan kuuminta hottia ihan kaikenikäisten - etenkin mun ikäisten - keskuudessa. Lasten koulukavereiden äideillä niitä bongaa päivittäin. Eikä mitä tahansa mummolenkkareita (voi, niitäkin on niin moneen lähtöön), vaan Hoganeita.

Siinä niitä on pinossa ja rivissä, Hoganeita.

Ihmettelen vaan, että mikä näistä italialaisista merkkikengistä tekee sellaset, että niistä voi maksaa reilut kakssataa euroa? Mina ei jummarra. Tollaset paksut hassut pohjat ja kaikki.

Toisaalta, kun tuota nettisaittia katselee, kyllä mä ehkä jotkut hoganit voisin ostaa. Mutta että kakssataa euroa, parhaimmat yli neljäsataa. Hohhoijaa.

Taitaa toi lähikulman Scarpamondo säilyä meidän kenkien hovitoimittajana ainakin toistaiseksi.

Mutta kyllä - Italia on kenkäihmisen taivas. Mä olen ostanut uusia tahtiin kengät/kk. Mikä on mielestäni todella aika vähän. Kengistä yhdetkään ei ole korkeakorkoiset, vaikka aivan mahtavia yksilöitä oiskin tullut vastaan. Sitä se opiskelu, kotona työskentely ja jatkuva kävely teettää. Mutta mummokenkiin en kyllä taivu. (Vielä.)

Kahvia koneeseen

Meidän kahvinjuontitavat on kuin huomaamatta italialaistuneet. Aamulla cappuccino*, lounaan jälkeen espresso, mahdollisesti vielä toinen myöhemmin iltapäivällä. Harvemmin pannutolkulla suodatinkahvia, jolla kone pysyy kotimaassa käynnissä.

Puolen vuoden mutteripannuttelun jälkeen päätettiin viimein ostaa oikea kahvikone ja siirtää kotimainen kahvinkeitin sen tieltä varastoon. Pitkään asiaa pähkittyämme, kavereita haastateltuamme ja nettiä tutkittuamme päädyttiin sellaiseen automaattiversioon, joka hoitaa koko homman papujen jauhamisesta alkaen vain nappia painamalla. On se kätevä! Ja tekee erinomaista kahvia. Ei taida olla paluuta entiseen.

Un cappuccino, per favore.

Mikä yllättävintä, myös meitsi "en koskaan juo kahvia mustana" on ryhtynyt vetelemään espressoja. Eikä tee tiukkaakaan. Piristää mukavasti. Ymmärrän tätä nykyä hyvin paikallisten kommenttia: "it's a drug, not a drink" eli se on huume, ei juoma. Mikä näkyi hyvin esim. lasten synttärikutsuilla, kun kukaan ei tosiaan yhtä kuppia enempää tuota taikajuomaa nauttinut. Eikä muuten mitään muutakaan juomaa samaan tahtiin kuin mitä Suomessa olis tapana. Ehkä meidän ongelmat johtuukin myös siitä, että me ylipäänsä juodaan seurustelutilanteessa paljon, ihan mitä tahansa**?

Tänään on kyllä taas piristeet paikallaan. Saatiin nimittäin nauttia koko yön kestäneestä ukkosesta. Kävin illalla, juuri nukahtamisen rajamailla, riipimässä sähköjohdot irti seinistä kun jyrinä alkoi lähestyä. Kunnolla heräsin kolmen aikaan, kun ukkonen oli ihan päällä. Ja aamulla, kun lähdin koiran kanssa lenkille, ukkosti edelleen. Vähän tuli rikkonainen yö. Ja koira, se vasta reporankana nyt onkin. Veti muuten aamulenkillä aika tiukkaa nelivetoa suorinta tietä kotiin, kun eka välähdys tuli.
 

Pikkasen oli vissiin kertynyt ylimääräistä vettä jonnekin

Koulumatkaan mennessä sade ja ukkonen sentään taukosi. Mutta märkää on, joki hipoo pian reunoja eikä puistoissa pärjää ilman kumppareita. Kevät keikkuen tulevi?

* Merimies ei tosin edelleenkään perusta maitokahveista, joten juo aamuisin tuplaespresson
** Terveisin, keittiöpsykologi

Kahdenkeskeistä laatuaikaa

Kaiken helposti saavutettavissa olevan, tarjolla olevan kulttuurin ja tapahtumien määrästä huumaantuneena olen luvannut antaa lapsille palasen jakamatonta aikaani, ja tarjota kummankin mielenkiinnon kohteisiin sopivia elämyksiä. Yksin ja ilman sisarusta.

Bella arvoisessaan ympäristössä

Pinskun kanssa lupaus on lunastettu jo kahdesti: ensin marraskuussa Nizzassa Mamma Mia -musikaalissa ja helmikuun alussa Firenzen Teatro Verdin Grease-musikaalissa. Jälkimmäisen tarina ei ollut neidille entuudestaan tuttu, mutta referoin sen ennen näytöstä, joten italiankielinen show upposi hyvin. Sitäpaitsi siitä kuulemma ymmärsikin jotain, kun taas ranskankielisestä ei mitään. Miljöö oli upea ja esitys sai arvosanan "tosi hyvä". Kannatti käydä.

Patun eka kommentti musikaaliajatukseen oli: "Mitä mä saan, jos lähden mukaan?" Pah. Tällä asenteella ei meikäläiseltä pääsylippua heltiä, joten päätin ehdottaa herralle suosiolla jotain vähän maanläheisempää. Sellainen löytyi sirkuksesta, joka saapui kaupunkiin viime viikolla. Madagascar kolmosen innoittamana meillä on pitkin syksyä lallateltu vuoroin "Afro-sirkusta", vuoroin erään ravintolakäynnin myötä naapuripöydästä tarttunutta "Circo Afroa". Ja kiinnostus sirkusta kohtaan on kasvanut hillittömiin mittasuhteisiin.

Niinpä sitten päädyttiin eilen Circo Medranon esitykseen. Ja komia oli! Akrobatiaa, jongleerausta, hassuttelua, moottoripyöräilyä kuolemanpallossa ja ennen kaikkea eläimiä. Hevosia, tiikereitä, norsuja, kameleita, kirahveja, puhveleita, kenguru... joista tietenkin muodostui shown parasta antia, seuralaiseni mielestä. Suomessahan näitä eksoottisia eläimiä ei nykyisin (kai?) enää pääse näkemään, ja täälläkin oli teltan ulkopuolella joukko mielenosoittajia kertomassa, kuinka eläimet elämästään kärsivät. Ymmärrän kyllä tämänkin näkökannan. Silti en boikotoinut, hyi mua.

Oli ne taitavia! Onneks oli toi verkko kuitenkin välissä.

Patu oli kokemastaan innostunut, tosin totesi, että: "Ens kerralla mä haluan nähdä vielä paremman sirkuksen!" No, onneks listaa riittää tässä maassa, joten katotaan otetaanko me herran kanssa vakavammin tää sirkusharrastus, kun neidin kanssa noi musikaalit näyttää vieneen voiton.

Laatuaika merimiehen kanssa rajoittuukin sitten leffojen katsomiseen kotisohvalta. (Yhtään en ole jaksanut loppuun asti katsoa.) Mut toukokuussa olis mahdollisesti tiedossa viikon reissu Caprille ihan vaan kahdestaan. Sitä odotellessa.

Matkailun edistämistä

Matkailun edistämiskeskus on teettänyt hienon videon suomalaisesta kesäyöstä. Tuli ihan ikävä kotimaahan!*

Patu näytti videon luokkakavereilleen perjantaina, kun esitteli Suomea kuten viikon tehtävänanto kuului. Tässä jaksossa teemana on maantieto sillä tavalla soveltaen, että tutkivat eri maiden olosuhteita ja miettivät, millä tavalla ne vaikuttavat ihmisten asumiseen, työllistymiseen, arkeen ja kulttuuriin yleensä. Mielenkiintoista! Oli kyllä hienoa kasata esitystä Patun kanssa, sillä Suomesta on NIIN paljon hyvää kerrottavaa. Yksi maailman vauraimmista maista, huipputason koulutusjärjestelmä, tasapainoiset elinolosuhteet, upea, villi ja erilainen luonto... Edistettiin mekin sitten omalta osaltamme matkailua, sillä useampi lapsi ilmoitti videon nähtyään, että haluavat ehdottomasti käydä Suomessa.

Kuten italialaiset (ja Karim Z Yskowicz) sanoisivat: huva suommi!

* Mutta samalla pienenpieni ahdistus tuosta hiljaisuudesta, tyhjyydestä, rauhallisuudesta. Mulle se sopii noin kaks viikkoa vuodesta, mutta ne 50 muuta olen kyllä mielelläni keskellä elämää, iloa, vauhtia ja ääntä, kuten täällä.

Parempia uutisia

Hahaa! Merimies sai tänään puhelun, jossa ilmoitettiin, että joku oli löytänyt toissapäivänä pöllityn läppärilaukun puutarhastaan. Sopivat sitten treffit ja laukku papereineen löysi tiensä kotiin. Vain tietokone ja laturi puuttuivat (tietenkin). Mutta niitä papruja tässä eniten kaivattiinkin, joten aika mahtava juttu!

Tuli tuossa jo aiemmin mieleen italianopettajani kertomat pari tapahtumaa. On kova hukkailemaan kamojaan ja oli kerran jättänyt koko reppunsa junaan, ja sisällä oli vaikka mitä. Kuinka ollakaan, reppu löytyi eikä mitään ollut hävinnyt. Siskonsa puolestaan jätti lompakkonsa Roomassa jonkun ravintolan pöydälle. Sekin tuli takas kaikkine rahoineen.

Niin se on, että meitä löytyy joka junaan, joka kansallisuudesta.

Festa della donna

Se olis sitten kansainvälinen naistenpäivä. Toivotuksia on kuulunut vähän sieltä sun täältä, naiset saavat kaupoista alennuksia ja joka kadunkulmassa olis tarjolla mimosanoksia.

Meilläpä on yks mimosapuu (vai puhutaanko suomeksi hopea-akaasiasta?*) suoraan sisäänkäynnin edessä, joten halvaks tulee tämä juhla.

Väriä harmauteen

Hyvää naistenpäivää - olemme sen arvoisia!

* Juueioo myöskään noi puutarhahommat meikäläisen heiniä.

Nurja puoli

Joskus ulkomailla matkustaessa on turvaton olo, ja usein syystä. Täällä ollessa en kuitenkaan ole kertaakaan kyseistä tunnetta kokenut. Naapurusto on turvallinen, kyllä. Liikun vain päiväsaikaan. Rutiinit pitää huolen siitä, että reviiri on aika rajallinen. Noudatan yleensä sääntöjä.

Mutta väitän, että jokainen meistä on joskus pelannut tuurilla. Niin kävi myös merimiehelle eilen, kun aikoi vain piipahtaa urheilukaupassa ja jätti läppärilaukun autoon. Pohti vielä lähtiessään, että ei sillä sateella kukaan viitsi autoja murtaa. Vaan kylläpä viitsi. Sinne meni, työkone ja tärkeät paperit. Mikä olennaista, ne tärkeät paperit oli henkilökohtaisia. Ei passeja tai pankkikortteja, onneksi, mutta sellaisia joiden uudelleen hankkiminen aiheuttaa ylimääräistä vaivaa. Ja voi, sitä itsensä soimaamisen määrää.

Saas nähdä miten käy. Tilanteella oli onneksi silminnäkijä, joka avuliaasti selvitti tilannetta carabinierien kanssa. Reilukerhon kavereiden rekkarikin saatiin ylös. Silti tapaus jätti ikävän tunteen. Se oli kuitenkin meidän (tai no, työnantajan) auto.

Vaan kyllähän noita sattuu. Just sunnuntaina oli puhetta Pinskun luokkakaverin äidin kanssa siitä, että heiltä vietiin fillarit autotallista vähän aikaa sitten. Samanlainen menetys oli käynyt toiselle luokkakaverille viime keväänä koulun edustalla. Naps vaan, ja lukot poikki. Paikallislehdestä löytyy lisää tarinoita. Ongelma on olemassa.

Voi vaan arvailla, mihin varastetuista tavaroista ansaitut rahat käytetään. Yksi mahdollinen vaihtoehto on viime aikoina pistänyt silmään useasti (onneksi ei kirjaimellisesti). Katsokaas:

näitä löytyy useampia meidän päivittäisen lenkkireitin varrelta. Osassa neulatkin vielä kiinni. Onneks koira ei ole vielä itseään loukannut. Ja vaikka missä tahansa kaupungissa voi törmätä samaan ilmiöön, tulee tästä kaikesta jotenkin surullinen olo. Surullinen olo niiden ihmisten puolesta, jotka ovat itsensä tuohon tilaan ajaneet. Kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka tilanteesta kärsivät.

Sen verran tynnyrissä kasvanut olen, että itse käyttäjiä en keskuudestamme ole onnistunut bongaamaan. Ehkä en vaan näe. Kuten en myöskään muita spurguja, en tiedä missä ne on. Tosin puistossa, josta tämänkin jutun kuvat on otettu, istuskelee aina välillä nuorisoa pussikaljojensa kanssa. Kerran eräs täti jopa varoitti niistä Pinskua, joka oli varhaisillasta koiran kanssa liikkeellä, ilman aikuisia. Lapset kun ei täällä vaan liiku yksin. Jopa puistossa on kyltit, jotka kieltävät sen, että lapset esim. keinuisivat puistossa yksikseen (paitsi että kukaanhan ei näitä kieltoja noudata).

"Lapset eivät saa käyttää laitteita ilman huoltajaa"

No, tiedä häntä. Mun mielestä toi päivittäinen koulumatka liikenteineen on paljon vaarallisempi kuin liukumäen laskeminen puistossa. Jos nimittäin olisin ollut lapsi, olisin varmaan jäänyt aamulla auton alle. Ylitin sen vaarallisen risteyksen, kun bussi ja kääntyvä auto antoivat tietä. Vaan niiden välistäpä yritti puikahtaa yks sosiaalipalvelujen auto, pysähtymättä suojatien eteen. Mutta onneks en ole lapsi, vaan epäluuloinen aikuinen: pysähdyin bussin kulmalle ja ehdin havaita tilanteen. Niin kyllä autoilijakin, jolla oli italialaiset refleksit. Mut läheltä piti.

Ei mua silti pelota - miksi pitäisi. Joten lähdetään nyt spanielin kanssa laskemaan päivän piikit ja väistelemään autoilijoita. Piiiitkälle lenkille piiitkästä aikaa. Arvatkaa vaan, montako sivua olen artikkeleista tähän mennessä lukenut. Joojoo, aloitan ihan just. :)

Ohi on!

Arvatkaapa, mikä se tässä tyhjyyttään ammottaa?

No sehän on mun työpöytä. Painoin nimittäin tunti sitten send-nappia ja lähetin gradun arvioitavaksi! Juhuu! Oletettavasti jotain korjattavaa vielä löytyy, mut nyt on aika pollea olo.

85 sivua hikeä ja kyyneleitä.

2 vuotta, 5 kuukautta ja 9 päivää / 893 päivää /  21 432 tuntia / 1 285 920 minuuttia*
Aktiivista työskentelyä < 4kk alkaen marraskuusta, pari edeltävää vuotta silloin tällöin, päivän, parin, max viikon jaksoissa.

20 % aloittamisen/uudelleen aloittamisen tuskaa, 15 % osaamattomuuden tuskaa, 15 % puuttuvien tietojen metsästystä, 10 % motivaation metsästystä, 35 % flowta, 5 % epätoivoa.

Alkuun ainaista syyllisyyttä.
Viime aikoina liian monta pikkutunneille venynyttä päivää.
Nyt syvää tyytyväisyyttä.

*aah*

Takaisin päiväjärjestykseen palataan kuitenkin jo huomenna, sillä seuraavan parin viikon aikana pitäis ottaa ja lukaista sellaiset 400 sivua artikkeleita lopputenttiin. Torstaina 21.3. lennähdys Suomeen, seuraavana päivänä 8 tuntia tenttiä, viikonloppu saunoen, maanantai asioita hoitaen ja tiistaina 26.3. aamulla anivarhain kotia kohti. Siinähän sitä taas vähäks aikaa.

Ihan hyvä juttu, että kevät näyttää sittenkin olevan peruttu (vielä).

Selvästikään ei pitäis leveillä. Koskaan.

Mut huhtikuussa JOKU VETÄÄ LONKKAA.

* Vaikka viime aikoina olenkin kunnostautunut laskennan saralla, tässä kyllä oikaisin. Näppärä apulainen täältä: http://www.timeanddate.com/date/duration.html.
  

Puutarhaunelmia

Ei suinkaan mulla - pois se minusta - vaan naapurin Signorella. Törmättiin eilen keskipäivällä, kun herra oli menossa tien toisella puolella olevaan kukkakauppaan. Nyt olis kuulemma oiva aika istuttaa siemenet, sanoi. Näin päättelin kyllä jo aikaisemmin, kun puutarhatarvikkeet ilmestyivät kauppoihin (heti karnevaalikamojen jälkeen). Leveysasteilla on eroja, sano.

"Porukat oli levittäytyneet". En sit kehdannut ottaa kuvaa niistä,
joten tässä yks Scotto-puistossa päivää paistatellut tyyppi.

Se on vissiin kevät nyt. Siltä ainakin näytti eilen Giardino Scottossa, kun porukat oli levittäytyneet picniceille pitkin puistoa. Myös loppuviikon sääennuste näytti ihan mukavalta, ainakin Suomen vastaavaan verrattuna. (Jos tykkää keväästä, ihania talvipäiviähän nuo Suomessa ovat.) Paitsi että tänään on satanut vähintään puoli päivää. Mut kylymä ei ollut.

Okei, vertailu on epäreilu. Helsingin lämpötila on aamulta ja
Pisan iltapäivältä. Mutta silti.

 Siksi Italia.

Partyparty

Takana on jo toiset onnistuneet lastenkutsut tänä vuonna. Patu porhalsi 8 vuoden rajapyykin ohi perjantaina ja lauantaina oli vuorossa kaverisynttärit. Sana oli kiirinyt* ja tupa oli vieläkin täydempi kuin viime kerralla.

Perjantaiaamun herätys jännitti vähän jo edellisiltana.
Apulaiskoira jeesaa paperin kanssa.

Homma eteni aika lailla saman kaavan mukaan kuin viimeksi (itse asiassa jopa kutsut oli tammikuun peruja, vain päivämäärät, nimet ja fontti vaihdettu), erotuksena se että nyt tiesin mitä odottaa. Turha stressaus esim. siivouksen suhteen jäi välistä, samoin kuittasin kepeällä olankohautuksella ilmoituksen, että yksi vieraista pääsee paikalle vasta puoli kuuden maissa (bileet oli jälleen kerran ajoitettu välille 15-17), enkä edes odottanut, että kukaan ilmoittaisi tulostaan. Viimeksi mainittu ei koskenut tälläkään kertaa pohjoiseurooppalaisia. Myös aikuiset olivat jälleen tervetulleita, ja keittiö pullistelikin samaan malliin kuin viime kerralla, viinipullo korkattiin, kahvia meni yksi kupillinen ja sekin espressoa, teepannu sen sijaan pihisi vähän väliä.

Nuoriso oli riehakkaalla tuulella ja viiletti välillä pitkin pihamaata ja naapurin tonttia (niin, täällähän  on kevät), hajaantui tehokkaasti pitkin taloa ja nujakoi ajoittain tytöt vastaan pojat -kiusoitteluhengessä. Ääntä lähti eikä ohjelmaa tarvinnut keksiä, suut oli hymyssä eikä kukaan meinannut ehtiä syödäkään mitään. Onnittelulaulut laulettiin kuitenkin taas, englanniksi, suomeksi, italiaksi ja kiinaksi (kreikaksi ei suostuttu), kakku kannettiin pöytään ja kynttilät puhallettiin. Ja minä paistattelin kehujen keskellä, sillä kakku oli kuulemma edelliskertaistakin parempaa. Niin muuten olikin, mä tosiaan kehityn - varo vaan Kinuskikissa...

Joutuisasti sujui aika myös aikuisten kesken, tosin itsehän ryntäilin vähän väliä organisoimaan jotakin tilannetta, mutta merimies piti sillä välin huolen siitä, ettei juoma/ruoka/keskustelu loppunut. Tilanteiden välissä opin muun muassa, että livornolaiset on paljon rennompaa ja avoimempaa sakkia kuin pisalaiset (sanoi livornolainen, tosin puolustuksekseen sanottakoon että kyse ei ollut italian kansalaisesta), Luccaan avataan syksyllä kilpaileva kansainvälinen koulu (tosin alkuun vain 3-7-vuotiaille, mutta hinta on puolet halvempi kuin tässä meidän koulussa), mansikoita liikaa syödessä voi nousta kuume (miten en tätäkään tiennyt?) ja että jos osaa lasketella Abetonen kapeahkoja ja ruuhkaisia rinteitä, voi huoletta laskea missä mäessä vaan (sanoi kuulemma Tomba aikoinaan). Aina voi oppia uutta!

Väki alkoi vähetä puoli kasin aikaan, joten aika perusteellisesti tuli taas juhlittua. Kivaa vissiin oli, kun Pinskun luokan Edoardo G. palasi vielä takaisinkin - isovanhempansa tekivät sen virheen, että tulivat hakemaan pojan vähän viiden jälkeen, jolloin nuorimies lähti harmista kihisten vain palatakseen puolen tunnin päästä takaisin bilettämään todnäk jonkinasteisen taistelun voittaneena. 

Tänä aamuna saatiin kyyti Jacobin äidiltä, joka sattui ajamaan ohi koulumatkamme puolivälissä. Julie oli mukana kemuissa ja kiitteli tunnelmaa. Yhteen ääneen taivasteltiin aikakäsitysten eroavaisuuksia (myös briteissä synttärit alkavat ja päättyvät kutsuun merkittynä aikana) ja täkäläistä sosialisoinnin määrää (myös briteissä lastenkutsut on lastenkutsut) mutta todettiin sitten, että tavallaan tää on ihan nastaa kuitenkin. Maassa maan tavalla.

Synttärisankari oli päivään tyytyväinen, samoin saamiinsa lahjoihin. Ja kaikille jäi hyvä mieli, joten kannatti nähdä taas vaivaa. Vähän itse asiassa harmittaa että kaikki meidän perheen synttärit on tältä vuodelta nyt ohi (paitsi spanielin, mut se tuskin kutsuu koirakamujaan meille - tai mistäs siitä tietää), joten yllätin itseni pohtimasta sitä, pitäiskö alkaa jo suunnitella jotain School's out bileitä kesäkuulle, kun Suomessakin samaan aikaan juhannusaattoa vietetään. No, palataan tähän :)

* Koska näinhän se on, että meillä nyt vaan on parhaat bileet. :P