Itsetunto-ongelmia

Suomalaisessa mediassa on viime päivinä pohdittu kansallista tapaamme olla tervehtimättä, ja argumentteja on esitetty joka suuntaan. Keskustelu käy edelleen kiivaana ja tervehtimiskampanjoitakin pystytetään. Täältä katsoen voin vaan todeta, että tunnistan käyttäytymismallin, enkä itse kuulu sen kannattajiin saatikka ylläpitäjiin, mutta ymmärtäjiin kyllä. Sitähän voi joutua vaikka keskustelemaan enemmänkin, jos ystävällisesti muita tervehtii, joten parempi on pysytellä hiljaa. Tylyä, mutta kovin suomalaista - vai onko?

Sveitsissä ja Itävallassa matkaillessa ei voi olla kiinnittämättä huomoita siihen, kuinka kaikkia vastaantulevia tervehditään, jos nyt ei kaupungilla kävellessä, niin ainakin lenkkipolulla. Englannissa käydessä tuntuu, että ihan jokaista pientä hipaisua pyydetään anteeksi ja "darling" tai "dear" lisätään noin joka kolmanteen lauseeseen. Tervehditään tottakai. Italia - tai sanotaanko että tämä tuntemani Italia, ts. Pisa - sijoittuu näiden kahden välimaastoon. Jokaista vastaantulevaa ei tervehditä, mutta tapana on, että jos jonkun näkee useammin, aletaan tervehtiä. Lääkärille tai vastaavalle mennessä tervehditään odotustilaan astuessa, koiralenkillä (ja joskus myös juoksulenkillä) tervehditään kanssalenkkeilijöitä, ja (pieniin) myymälöihin astuttaessa tervehditään kollektiivisesti sekä myyjää, että muita asiakkaita. Ja kyllä se "bella" tai "caro" tai "amore" sieltä kans suhteellisen helposti tulee.

Joku kotimaisista kommentoijista veti jo itsetunto-kortinkin esiin. Että suomalainen tervehtimättä jättäminen nyt vaan johtuu siitä, että me nyt ollaan surkeampia/kömpelömpiä/osaamattomampia kuin muut. Voi, tuota ainaista alemmuudentunnettamme! Mutta, tiedättekö mitä, osataan sitä täälläkin. Tänään italian tunnilla kuunneltiin Giorgio Gaberin kymmenisen vuotta vanha kappale "Io non mi sento italiano", eli "en tunne itseäni italialaiseksi". Monet kuulemma allekirjoittavat sen sanat.

 
Laulussa todetaan muun muassa, että "Questo bel Paese / pieno di poesia / ha tante pretese / ma nel nostro mondo occidentale / è la periferia" eli kutakuinkin: "tämä kaunis maa, joka on täynnä runoutta ja vaateita, on länsimaidemme periferia". Kaoottinen politiikka, korruptio, mafia, mennyt fasismin aikakausi, heikko taloudellinen tilanne -- mm. näitä italialaiset häpeävät ja tuntevat itsensä huonommaksi kuin muut länsimaat. Mikään ei kuulemma muutu (edes Renzin myötä), homma jatkuu aina samanlaisena ja pienen ihmisen pitää vaan pärjätä tässä hullussa, mutta silti rakkaassa maassa... "Io non mi sento italiano / ma per fortuna o purtroppo lo sono" eli "en tunne itseäni italialaiseksi, mutta onneksi tai valitettavasti olen sellainen".

Myöhemmin laulussa kuitenkin muistutetaan, että "Questo bel Paese / forse è poco saggio / ha le idee confuse / ma se fossi nato in altri luoghi / poteva andarmi peggio", siis "tämä kaunis maa, joka on ehkä kaikkea muuta kuin viisas, ja jotenkin sekaisin -- mutta jos olisin syntynyt jonnekin muualle, voisivat asiat olla vieläkin huonommin". Tämäkin kuvastaa italialaisuutta hyvin. Paljon maalla on myös ylpeyden aiheita, kyllähän ne senkin tietävät. Loppujen lopuksi taitavat vaan valittaa lämpimikseen, sillä onhan Italia nyt kuitenkin aina Italia - italialaisten (ja eräiden muiden, toim. huom.) mielestä.
 
Josta tullaankin kätevästi aiheeseen nimeltä kansallislaulu - tämänkin Gaber mainitsee laulussaan. Fratelli d'Italia lienee suomalaisille tuttu ainakin formulakisoista. Itse olen aina tykännyt sen railakkaasta meiningistä, mutta italialaisille laulu ei oikein kelpaa. Säveltäjäkin joku tuntematon genovalainen Novaro, kun Verdikin olisi ollut tarjolla (joka kyllä yritti, mutta epäonnistui ja kansallishymni jäi epäviralliseksi). Laulun sanat ovat sotaisat ja ulkomaalaisvastaiset (muun muassa Puola ja Itävalta mainitaan sanoissa) ja niin vanhahtavat, ettei juuri kukaan kuulemma osaa laulua ulkoa. Jalkapallon maajoukkuekin lähinnä liikuttelee suutaan musiikin tahdissa - vaikka ovat sitä opettajani kertoman mukaan kyllä harjoitelleet.

No, vahvojen keskustelujen jälkeen laulu kuitenkin vahvistettiin vuonna 2005, eli tällä mennään.

Lopuksi kuitenkin rohkaisun sana meille itsetunto-ongelmaisille suomalaisille: vaikka meitä ei maailmalla juuri tunnetakaan, se vähä mikä tiedetään on yleensä hyvää. Koulutustaso tiedetään, ihmisten onnellisuus, passin parhaimmuus, äitiyden helppous, työntekijöiden tuottavuus. Häntä pystyyn vaan - ja muita reippaasti tervehtimään! Jos maamme on voitu muuttaa köyhästä maatalousvaltiosta maailman eturivin hyvinvointivaltioksi, ei sen tervehtimisenkään oppiminen pitäisi olla niin vaikeaa. Eikä tarvitse enää hävetä edes amerikkalaisten silmissä.