Paras aika vuodesta

En ole koskaan ollut kevätihminen. Suomessa kevättä on aina joutunut odottamaan tuskaisen kauan, ja seuraavassa hetkessä se onkin jo ohi. Italiassa on toisin ja huomaan, että keväästä on vaivihkaa tullut lempivuodenaikani, syksyn ohella. Musta on tullut välikausi-ihminen.

Pinsku ja Isabella kevätmielellä Luccassa. Kuva otettu pari viikkoa sitten.

Täällä kevät tulee hitaasti, nautiskellen. Aurinko lämmittää jo varhaisessa vaiheessa ja luonto herää vähitellen. Tosin ei se ole missään vaiheessa oikeastaan nukkunutkaan, tai ehkä vähän. Vielä ei ole liian kuuma, ulkona on miellyttävää puuhailla, valon voima on uskomaton. Ja mikä parasta, edessä on ihan varmasti oikea kesä tänäkin vuonna, eikä jotain harmaata, kylmää ja kosteaa, pahimmillaan.

Samaten pari viikkoa sitten otetussa kuvassa Dominik ja Patu
näyttävät sulkapallonpeluun mallia.

Myös koululaisille tämä on vuoden parasta aikaa. Luokkadynamiikka toimii, mutta kesäloma häämöttää jo. Muitakin lyhyempiä lomapätkiä on tiedossa lukuisia. Kevätretket ovat vielä edessä, kaverivierailuja Suomesta tulossa, koulunjälkeiset iltapäivät puistossa aiempaa pidempiä. Koulupuvun voi kohta vaihtaa kesäversioon, takkia ei tarvitse, kaupat on täynnä ihania kesävärejä.

Ei paha päivä tänään ollenkaan.

Kuin pisteenä pian loppuvalle talviajalle, on tänään melkein kuin kesä jo. Päivälenkin varrelle sattunut apteekin lämpömittari tiedotti 24 astetta, puhelin väittää että asteita on pari vähemmän. Ne muutamat puut, jotka ovat pudottaneet lehtensä talveksi, alkavat jo vihertää. Ruohonleikkurit säksättävät, jäätelöt maistuvat, auringonottajat ovat vallanneet puistot.

Onnea on... tällaiset päivät.

Hyvää uutta vuotta!

Me pisalaiset astuimme tänään vuoteen 2015. Täällä on lauantaista lähtien juhlittu Capodanno Pisanoa eli pisalaista uutta vuotta. Tämä taas juontaa juurensa antiikin Roomaan, jossa samainen päivä oli vuoden ensimmäinen päivä siihen saakka, kunnes Julius Caesar päätti vuonna 45 ennen ajanlaskun alkua sijoittaa vuoden aloituksen tammikuun ensimmäiseen päivään. Pisan meritasavalta palautti ajanlaskun paikalleen 900-luvulla ja vuoteen 1749 asti vuosi vaihtui Pisassa aina maaliskuun 25. päivä. Sitten Toscanan suurherttua Frans I, italialaisittain Francesco Stefano di Lorena määräsi että Toscanankin on noudatettava virallista kalenteria ja siirrettävä uuden vuoden juhlintansa gregoriaanisen kalenterin mukaiseksi, jota muu Italia oli noudattanut vuodesta 1582 alkaen. Pisalainen uusi vuosi unohtui vuosikausiksi, kunnes 1980-luvulla kotiseuturakkaat puuhamiehet päättivät palauttaa päivän kaupungin juhlakalenteriin.

Uuteen vuoteen kuuluvat luonnollisesti ilotulitukset. Kuva lauantailta.

25. maaliskuuta, Marian ilmestyspäivä, taas on kirkollisesti tärkeä päivä siksi, että arkkienkeli Gabriel ilmestyi tuolloin Marialle ilmoittamaan Kristuksen tulevasta syntymästä, 9 kuukautta ennen laskettua aikaa. Lisäksi päivä on muinaiseurooppalainen Aurinkovuoden aloituspäivä, joten onhan siinä merkkipaalua kerrakseen. Aurinkoon liittyy myös pisalaisen uuden vuoden erikoisuus, sillä vuosi vaihtuu tarkalleen ottaen siinä vaiheessa, kun aurinko paistaa puolen päivän aikoihin Duomon (tornin vieressä sijaitsevan katedraalin) tietystä ikkunasta sisään ja valaisee Giovanni Pisanon suunnitteleman, katedraaliin sijoitetun marmorimunan.

Ritarivarustus on ilmeisesti jokaisella (kunnon) pisalaisella kaapissa,
sen verran usein näitä kekkereitä vietetään

Tanssijoilla ei paljon päätä huimannut. Tässä harjoitellaan iltaa varten -
nähtiin sama esitys uudestaan lauantaina vähän ennen ilotulitusta.

Koska varsinainen juhlapäivä osui keskelle arkea, on juhlinta ollut käynnissä jo useamman päivän ajan. Lauantaina esimerkiksi bongattiin Pinskun kanssa päivällä kaupungilla pyörähtäessämme keskiaikaisiin asuihin pukeutuneita ratsastajia ja vertikaalitanssijoita Palazzo Pretorion kellotornin seinällä. Puoli yhdentoista aikaan illalla kaupunki ampui kirjaimellisesti tonneja taivaalle, huikean musiikilla höystetyn ilotulituksen myötä. Oltiin paraatipaikalla jokirannassa koko perhe, ja kesäisistä Pisa-hulinoista poiketen väentungos oli pienessä keväisessä tihkusateessa ihan kestettävissä. Sunnuntaiaamu käynnistyi reilun tuhannen osanottajan pyöräkilpailulla ja illalla joella järjestettiin soutukilpailut. Eilen ja tänään on taas rummut pärisseet ja keskiaikaiset asut kimallelleet, kun kulkueet ovat kulkeneet pitkin kaupunkia. Vaatimattomuus ei kaunista, kun italialaiset juhlivat!

Paraatipaikalla lauantai-iltana ei väsyttänyt yh-tään.

Pyöräkisan lähtö osui sunnuntaiaamun koiralenkin varrelle, klo 9.30.

Ja on sitä muillakin juhlia, kuin italialaisilla. Täkäläinen ystäväperheemme juhlistaa parhaillaan iranilaisen uuden vuoden alkamista, Nowruzia. Juhla on kuin joulu länsimaissa: koti koristellaan, syödään hyvin, nautitaan ystävien vierailuista ja jaetaan lahjoja. Tänä vuonna uusi vuosi 1393 alkoi perjantaina eli 21. päivä ja kekkereiden kunniaksi perhe rakensi pöytäasetelman seitsemästä s-kirjaimella (persian kielellä) alkavasta esineestä: peilistä, omenoista, kynttilöistä, ruusuvedestä, ohrasta, kultakaloista ja koristelluista munista (aka pääsiäismunista). Lisäksi pöydällä oli ainakin hyasintteja ja pähkinöitä, jos oikein muistan. Esineet symboloivat kevättä ja tuovat onnea uuteen vuoteen.

Ei käy arki tylsäksi kun ottaa osaksi kalenteriaan kaikki mahdolliset traditiot :) Jännä on huomata, kuinka niissä yhdistyvät eri juhlat, uskonnot, kulttuurit ja päivämäärät - pohjimmiltaan kyse on varmasti alkujaan ollut samoista juhlista. Musta tuntuu yhä enemmän siltä, että olis pitänyt kauppatieteiden sijaan lähteä lukemaan historiaa. On tavattoman mielenkiintoista, opettavaista ja avartavaa nähdä omin silmin näitä palasia historiasta - ja sitten googlailla hullun lailla ymmärtääkseen miksi mitäkin juhlaa vietetään niin kuin vietetään...

Poikani, harpisti

Perjantaina pääsin nauttimaan Westminster International Schoolin tois- ja kolmasluokkalaisten Pompeiji-aiheisesta näytelmästä. Class assembly vei samalla päätökseen kevätlukukauden toisen jakson, jonka aiheena Patun luokalla oli Big Dig, porautuminen historiaan. Teemaan sopivasti vierailivat maaliskuun alussa Herculaneumissa ja Pompeijissa, josta myös näytelmän inspiraatio oli haettu.

Vaikuttava aihe, johon perehdyttiin myös BBC:n dokumentin kautta.

Näytelmässä lapset esittivät vuoden 79 tapahtumia: elämää ennen tuhoisaa tulivuorenpurkausta, kylpylänautintoja, herkuttelua, shakinpeluuta. Poikani, joka ei edelleenkään puhu koulussa (mutta jonka ulkopuolella puhua papattaa englanniksi tauotta), sai näytelmästä avainroolin harpistina. Tehtävänä oli jaksottaa esitystä, varmistaa että lavasteet ja näyttelijät ehdittiin vaihtaa ennen kutakin kohtausta. Rooli lankesi Patulle puhumattomuuden ohella myös siksi, että on luokkansa paras harpunsoittaja*.

Tällä tarinalla oli surullinen loppu.

Hieno esitys oli, ja lapset innolla mukana. Eikä ihme, sillä historianopetuksesta todella tehtiin tämän jakson aikana niin konkreettista kuin mahdollista. Pompeijin-visiitti oli lapsillemme jo toinen, mutta koulussa pidettyjen alustusten ansiosta sekä oppaan (ja luokkakavereiden) kera paljon edelliskertaa vaikuttavampi. Retki kesti keskiviikkoaamusta klo 5.45 perjantai-iltaan klo 20.45, ja kotiin palasi kaksi onnellista, mutta superväsynyttä matkalaista. Ja eräältä osin historiantiedoiltaan myös vanhempiaan viisaampia.

Emme nimittäin aiemmin tienneet, että Herculaneum on jopa Pompeijia paremmin säilynyt, sillä kaupunki hautautui pääosin mudan ja laavan yhdistelmään. Maakerros kohosi viidestätoista kahdeksaantoista metriin, ja sen alla rauniot, tavarat ja jopa ruuat ovat olleet paremmin turvassa kuin Pompeijissa. Myös suurin osa ihmisistä pääsi pakoon, sillä laava liikkui hitaasti toisin kuin naapuripitäjän myrkkykaasut, jotka toivat pompeijilaisille kavalan lopun.

Herculaneumin raunioita

Lapset majoittuivat Ercolanon kaupunkiin ja kävivät Herculaneumissa ensimmäisenä matkapäivänään. Varsinainen kohokohta osui kuitenkin torstaille, jolloin pääsivät ensin kiipeämään Vesuviuksen huipulle asti (jossa emme aiemmalla retkellämme onnistuneet huonon sään vuoksi) ja sen jälkeen jatkoivat Pompeijiin, tuohon 2,6 miljoonaa turistia vuosittain houkuttelevaan rauniokaupunkiin.

Bella Napoli Vesuviuksen huipulle vievältä polulta katsottuna

Kraaterissa ei ollutkaan laavaa - pahus.

Muutama uusi detalji tarttui Pompeijistakin matkaan. 20 000 asukkaan kaupungissa oli tuolloin vähän ajanlaskun alun jälkeen kuulemma 2 000 kauppaa. Patu oli painanut luvun mieleensä ajatellen, että kun rauniot olivat lähes 2 000 vuotta hautautuneena ennen niiden löytämistä, oli joka vuodelle olemassa yksi kauppa. Palvelut olivat kaupungissa muutenkin kohdillaan, vaatteet pesetettiin pesuloissa, ruoka nautittiin ravintoloissa, peseydyttiin kylpylöissä ja viihdyttiin teattereissa sekä gladiaattorinäytöksissä. Aikamoista. Mitähän Suomessa tuohon aikaan puuhattiin?

Pompeiji ja pari siellä asustavaa kulkukoiraa

Hän ei selvinnyt. Kipsivalos kaasukuoleman kokeneesta pompeijilaisesta.

Paluumatkalla perjantaina porukka poikkesi vielä Napolin pohjoispuolella sijaitsvan Capuan Gladiaattorimuseoon, Museo dei Gladiatoriin. Sieltä mieleen jäi toteamus, että gladiaattorien kuolema ei juuri hetkauttanut, kukaan ei välittänyt vaikka häviäjä syötettiin leijonille. Sellaista se oli ennen vanhaan.

Gladiaattoritarpeistoa vuodelta miekka ja kypärä

Opettavainen oli myös Pinskun taannoinen inquiry unit. Käsittelivät aihetta Peace and Conflict ja oppilaat tekivät esitelmiä aina Troijan sodasta kylmään sotaan asti. Pinsku valitsi aiheeksi Talvisodan ja hienosti oli luokkansa ainoa, joka piti esitelmänsä omin sanoin, Keynote-esityksestä lukematta. Myös sota-aihe sai perheessämme aikaan paljon hyviä keskusteluja ja pohdintaa, ja Ukraina-kriisikin lasten mielissä aivan uutta syvyyttä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt, mutta historia se usein toistaa itseään. Toivottavasti jälkipolvet ovat nykyisiä viisaampia ja oppivat menneestä jotakin. Peace, love and understanding, oisko niin kuitenkin parempi?

* Enpä olisi tätäkään tiennyt ilman tätä Italian-reissua.

Muotitietoinen

Näköjään on vuosi vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran sivusin muotia blogissa. Mistä voinee päätellä, että muotijutut ei tosiaan kuulu mun elämän prioriteetteihin, kuten jo aiemminkin taisin todeta.

Tyttäreni on toista maata. Liekö kyseessä ikä vai Italian vaikutus, mutta Pinskulla on selkeästi kiinnostusta aiheeseen ja vaate/kenkä/asusteshoppailemaan vois mennä vaikka joka päivä. Kavereiden kanssa puhutaan vaatteista ja vertaillaan merkkejä, tämänhetkisellä suosikkilistalla ovat (onneksi vielä kohtuuhintaiset) Hollister, GAP, Benetton, Converse, Tommy Hilfiger, Swarowski ja niin edelleen. Onpa muutaman kerran mainittu myös Louis Vuittonin laukut ja huivit, mutta siinä vaiheessa piti jo pikkasen vetää rajaa suunnitelmiin...

Pinskun ottama lähikuva kaverin siististä repusta... Napapijrin tottakai.

Ei siis ihme, että kevään odotetuimpiin retkiin kuuluu toukokuun alun pitkä viikonloppu Milanossa, tyttöjen kesken. Pinskun paras Suomi-kaveri saapuu silloin äitinsä kanssa kaupunkiin 10-vuotisjuhlamatkalle samaan tapaan kuin me Pariisiin vuosi sitten. Jopa meikäläinen on tästä innoissaan, joten pitänee alkaa säästää pennosia ja miettiä matkavaatetusta jo nyt. Milanossa kun (kuulemma) pistää silmään jos pukeutuu sillä tavalla huolettomasti kuin Pisassa normaalisti.

Täällä ei nimittäin juuri tarvi vaatetuksesta stressata. Kotikulmilla näkee kaikenlaista verkkareista räätälin tekemiin pukuihin, jokaiselle jotakin. Nuoriso suosii farkku- ja lenkkarityyliä ja reppuna pitää ehdottomasti olla joko Eastpak tai Napapijri. Menneet ovat ne ajat, jotka muistan - köh - 25 vuoden takaa, kun kaikki italialaiset kantoivat Invictan reppuja kielikurssilla Englannissa. Ja kyllä niissä vaatteissakin merkkejä näkee, paikallisethan ovat hyvin tarkkoja siitä että se brändin nimi tosiaan vilahtaa sopivissa tilanteissa - "ai, sulla on Pradan pikkutakki, kiva", tai: "Makeet Dolce & Gabbanan farkut"...

Pinskun (mun mielestä) sikakalliit talvikengät.
Mut ehkä ne on ens vuonna mun, jos mimmin jalankasvu jatkaa entisellään :)

Saapa nähdä kuinka pitkäaikaisen vaikutuksen Italian vuodet tyttäreeni tekevät. Jo nyt on havaittavissa pientä ohjeistusta pukeutumiseen tyyliin: "äiti, noi vaatteet ei sovi yhtään yhteen", mutta myös positiivista kannustusta ja vaatteiden (ja kenkien, meillä on sama koko) lainailua esiintyy. Eikä siinä mitään, mäkin kyllä tykkään tyylikkäistä ihmisistä ja ulkonäköönsä panostamisesta. Jotenkin siihen ei vaan omalla kohdalla löydy paukkuja, ei vaan löydy.

Mutta ehkä Milanon reissun jälkeen jopa meikäläinen saattaa pystyä kertomaan, mikä tänä keväänä/kesänä tulee olemaan kuuminta hottia. Palataan asiaan!

Volterran etruskit

Hesarin lauantainen juttu etruskeista osui ajoituksensa puolesta kuin nenä päähän. Tiedossa on taas sukulaisten ja ystävien virtaa ihanaan Italian kevääseen ja Firenzet, Luccat, Cinque Terret ja tornit on jo niin nähty*, joten uusia päiväretkikohteita kaivataan. Sellaisesta käy vaikka Hesarin jutussa mainittu Volterra.

Ken tästä portista käy, pääsee Volterran kaupunkiin

Toscana oli etruskien ydinaluetta ja Volterra oli heidän kaupunkivaltioistaan suurimpia. Nykyisin kaupungista löytyy Guarnaccin etruskimuseo, jota pidetään Italian tärkeimpänä. Ei ole muuten tullut käytyä siellä itsekään, vaikka Volterraan ehdittiinkin vierailulle jo vuosi sitten. Hesarin jutun myötä tuli vähän sellanen kutina, että joudutaan vielä uusimaan tunnin ajomatka tuonne kauniiseen kukkulakaupunkiin ja hoitamaan kuntoon puuttuva rasti "tämä on nähtävä" -listassa.

Etruskit rakensivat korkeakulttuurin, jota pidetään Italian merkittävimpänä esiroomalaisena kulttuurina, ja joka koki kukoistuskautensa noin 700 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Etruskien kaupunkivaltiot sijaitsivat usein kukkuloilla ja vuorenrinteillä, ja ovat vieläkin pysähdyttävä näky. Esimerkiksi automatkalla Pisasta Roomaan ei voi olla huomaamatta Orvieton kukkulakaupunkia. Volterra ei ole autostradojen varrella, vaan reitti sinne kulkee hyvin toscanalaisen, vehreän maiseman läpi. Jo itse automatka on elämys, ja jos autolla ajo ei innosta, on Pisasta Volterraan myös päivittäinen bussiyhteys.

Naisen asema oli etruskikulttuurissa vahva. Wikipedia kertoo näin:

Etruskinaisen paikka ei ollut kotona. Niinpä he osallistuivat juhliin, katsoivat kilpa-ajoja ja nyrkkeilyotteluja sekä osallistuivat uskonnollisiin rituaaleihin. Erityisesti häät ja hautajaiset olivat naisten valmistelemia, mutta heitä oli myös papittarina. Monet naiset olivat hyvin koulutettuja ja he osasivat lukea ja kirjoittaa. Arkielämässä naisen tavallisia tehtäviä olivat kehrääminen ja kutominen, jotka olivat arvostettuja töitä. Naiset saivat pitää oman nimensä avioituessaan, ja heidän asemansa suvun keskuudessa oli vahva.

Ei pöllömpää!

Tässä maassa kiinnostus historiaan herää kyllä aivan ennenkokemattomalla tavalla. Niin moni asia on unohtunut ja kirjapölyyn hukkunut, mutta nyt meillä (ja vieraillamme) on loistava tilaisuus verestää vanhoja oppeja ja nähdä käytännössä, miten länsimaisesta sivistyksestä on tullut sellainen kuin se on. Älyttömän mielenkiintoista! Ja onhan se nyt lapsillekin ihan toista tehdä kouluretki Pompeijiin** kuin esmes Tampereelle. Johon pääsen loppuviikon postauksessa, kun saadaan vielä yksi aihepiiriin liittyvä koulujuttu hoidettua alta pois. Lisää historian havinaa siis tiedossa - pysykää kuulolla!

* Aika leuhkaa, tiedän.
** Lapset siis vierailivat Pompeijissa pari viikkoa sitten, oli mahtava reissu.

Lintukoira

On lintuja ja lintuja, spanielin mielestä. Lintukoira ei enää juuri innostu joka puistojen puluista, mutta tänä aamuna lähti kyllä innokkaana mustarastaan perään.

Pulutkaan ei enää pelkää puiston vakivierasta

Niin sitä italialaistuu, koirakin.

Iloa ja aurinkoa

Kyllä se on kevät nyt! Ollaan noin kuukautta edellä viimevuotisesta, sillä esimerkiksi magnoliat kukki viime vuonna pääsiäisen aikaan ja tänä vuonna kukinta on jo nyt pitkällä; merimies suoritti vuoden ekan nurmikonleikkuun viikonloppuna ja mimosat ehtivät naistenpäivään mennessä jo ohittaa parhaan kukkeutensa.

Sama tilanne on kuulemma Suomessa, ei tullut kunnon talvea ja kevät sai varaslähdön. Täällä ero ei ole yhtä dramaattinen, mutta silti parinkymmenen asteen päivälämpötilat tähän aikaan vuodesta tuntuvat huikeilta.

Lukemat perjantailta 7.3. ja vertailun vuoksi
viime vuoden lukemat 4.3.: Hki -15, Pisa 15.

Auringossa voi toisinaan tulla jopa kuuma, kuten kävi sunnuntaisella lintubongausretkellämme. Lähdettiin kauniin päivän kunniaksi kävelemään keskelle Vecchianon peltoja tarkoituksena nähdä mahdollisimman paljon kevättohinoissaan puuhastelevia lintuja. Kovin tarkkoja lajihavaintoja ei osaamisen puutteen vuoksi pystytty tekemään, mutta nähtiin ainakin haikaroita, kurkia, haukkoja, lokkeja ja lukuisia pikkulintuja. Valitettavasti ei harjalintua, jonka toiveessa juuri tämä reitti valittiin. Olen muutamaan otteeseen nähnyt tämän upupan meidän lähipuistossa, ja lumoutunut joka kerran. Komea lintu, tulee jotenkin mieleen Afrikka tai joku muu Italiaa huomattavasti eksoottisempi paikka.

Hiekkatie on kuuma. Ja hiljainen.

Lämmin oli tunnelma eilisaamuisella koiralenkilläkin. Auringon houkuttelemana lähdin matkaan hitaasti ja nautiskellen, Viale delle Piaggen vehreisiin maisemiin. Joskus sitä voi tulla onnelliseksi todella pienistä asioista. Eilen kävi niin.

Spanieli lähettää terkut sieltä kuvan keskivaiheilta vasemmalta.

Nyt se on nähty

Ei mennyt viikkoakaan avajaisista, kun meidän perheen oli jo päästävä Pisan uuteen Ikeaan. Odotetuista tuskaisista ruuhkista huolimatta uskaltauduttiin liikkeeseen tiistai-iltana kuuden maissa. Ajatuksena oli käydä syömässä ja hakemassa pari hyllyä. Muuten hyvä, mutta ravintolasta oli siinä vaiheessa ruoka jo loppunut (sama oli kuulemma käynyt edellispäivänä) ja itsepalveluvaraston järjestys oli... no, italialainen (eli ei-niin-kovin looginen). Ruuhkat sen sijaan oli siedettävät ja tavaratalo upea.

Komia on tuo Pisan Ikea

Mitään erikoista tässä tavaratalossa ei tosin ollut, paitsi että uloskäynnin hodaripisteen rahastus toimi itsepalveluperiaatteella eli automaatista piti valita mitä ostaa; maksaa joko kortilla tai käteisellä, ja sitten mennä kuitin kanssa hakemaan valitut ateriat tiskiltä. En tiedä, onko käytäntö tuttu jo muualtakin, omat vaki-Ikeani kun ovat olleet aina sieltä antiikkisimmasta päästä, Espoossa tai Firenzessä.

Tuo sama rahastussysteemi on muuten käytössä täällä hyvin yleisesti. Autogrillillä tai lähes missä tahansa muussa kahvilassa pitää ensin käydä maksamassa ostokset kassaan, ja sen jälkeen jonottaa tiskille hakemaan ruuat ja juomat. Parhaimmillaan siis jonottaa kaksi kertaa, italialaisessa jonossa (ja tietysti takellella kahteen kertaan tilauksensa italiaksi - onneks tässä kohtaa alkaa meillä jo helpottaa). Homma toimii kuitenkin yllättävän hyvin, kun ruokaa jakelevan henkilöstön ei tarvitse sählätä rahojen kanssa. Yleensä syötävät ja juotavat haukataan nopeasti seisaaltaan, näyttävät säästävän nautiskelun pitkiin lounaisiinsa ja päivällisiinsä, nuo italialaiset.

Mutta kyllä nyt on suomalaisen hyvä olla, kun pohjoismaiset elintarvikkeet ja muut tarvikkeet on alle kymmenen minuutin ajomatkan päässä. Kiitos, Ikea!

Kotoisaa

Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon, mutta nyt on pakko pysähtyä kirjoittamaan tämä juttu ennen kuin se unohtuu kokonaan.

Palataan hetkeksi vielä hiihtoloman tunnelmiin ja Itävaltaan. Maa on nimittäin saanut meidät pauloihinsa. Luulen, että syy liittyy osittain siihen, että Italiaan verrattuna Itävalta muistuttaa paljon enemmän Suomea:

Maa on siisti, rakennukset kunnossa, asiat toimivat. Kaiken kaikkiaan maa vaikuttaa modernimmalta kuin eteläinen naapurinsa. Toisinaan toki myös tylsemmältä, laatikkomaisemmalta.

Vasemmalla italialaista normimaisemaa, oikealla itävaltalaista.
Siisteystasossa on eroja.

Kauppojen valikoima muistuttaa suomalaista vastaavaa, kaikkea sellaista löytyy, mitä Suomessa on tottunut kuluttamaan ja mitä ehkä Italiassa ollessa on joskus kaivannut.

Maassa on paljon väljyyttä, tilaa, maaseutua. Ja reipashenkisiä ulkoilmaihmisiä.

Ihmiset osaavat jonottaa. Muutenkin itävaltalaiset ovat huomaavaisia, erittäin kohteliaita ja jopa hämmästyttäviä liikenteessä: ei tarvitse kuin näyttää siltä, että olisi ehkä ylittämässä suojatien, niin johan pysähtyy auto jos toinenkin. Tätä en kyllä ole tavannut Suomessa(kaan).

Italialainen "jono"

Yleisesti ottaen voi olettaa, että Itävallassa voi hoitaa asiansa englanniksi. Toisin kuin Italiassa, jossa edes turistikohteissa ei englantia välttämättä puhuta (ja josta syystä italialaisetkin varmaan mielellään matkaavat omassa maassaan - ei tarvi vaivautua käyttämään sellaista kieltä, jota ei täysin osaa). Josta tuli muuten mieleen sellainenkin juttu, että ei to-del-la-kaan uskoisi meikäläisen aikoinaan kirjoittaneen laudaturin saksasta. Ainakin koiralenkeillä olo oli kuin Italiaan saapuessa konsanaan - mitään et ymmärtänyt, yksinkertaisintakaan lausetta suustasi saanut. No, onneksi sitten pystyttiin vaihtamaan englantiin (toisin kuin Italiassa). Ja sellainenkin pointti vielä, että haparoinnista huolimatta uskoisin, että jos maassa hetken aikaa asuisi, saisi varmaan sen äärimmäisen ruosteisen kielitaidon kyllä kaivettua esiin, on se vaan ihan eri asia aloittaa kielen opiskelu nollasta kuin edes jonkinlaiselta pohjalta.

Myös ulkonäöllisesti istumme Itävaltaan luonnollisemmin kuin Italiaan. Samoin säntillinen luonne, hyvä organisoituminen, aikataulujen pitäminen ja tylsähkö eleettömyys yhdistävät kansojamme. Kaiken kaikkiaan Itävallassa oleminen on vaan niin helppoa, kun vaikka Italiaan vertaa.

Ei sillä, että tässä mikään koti-ikävä olisi tullut, että Itävalta siksi houkuttaisi. Joskus on vaan mukavaa ja rentoa, kun hommat toimii suunnilleen niin, kuin on tottunut*. Ja on niitä erojakin, Itävallassa ja Suomessa. Alkoholipolitiikka, suhtautuminen lapsiin ja lemmikkieläimiin (koiriin), kansainvälisyys, avoimuus, muun muassa. Sen verran paljon ihastuneita kuitenkin ollaan, että merimiehen kanssa jo alettiin pohtia, että ehkä me isoina voidaan joko a) asua Italiassa ja lomailla Itävallassa tai ennemminkin b) asua Itävallassa ja lomailla Italiassa.

Eläkepäiviä odotellessa.

* Helppohan se on turistin sanoa, sillä en tosiaan tiedä mitään esimerkiksi itävaltalaisesta byrokratiasta.

Out of office

Sukulaisille ja ystäville tiedoksi seuraava aikataulu kesään liittyen:

Lapset ovat Suomessa 23.6. - 1.8. Ohjelma ja aikataulu ovat vielä auki, mutta luulis tuon kuus viikkoa riittävän vähän kaikenlaiseen.

Lennän itse lasten kanssa Suomeen Pisasta Finskin suorilla lennoilla (supersuper!) 23.6. ja palaan takaisin viikkoa myöhemmin 30.6. Tähän joudun mahduttamaan ainakin kaksi päivää Turussa opiskelujen takia sekä ainakin päivän Helsingissä.

Merimies puolestaan on tavattavissa Suomessa 26.7. - 1.8.

Aivan mahtavaa on myös se, että paluulennolla 1.8. saapuu myös ystäväperhe viikon vierailulle! Tässähän tulee ihan kesäkuume :)

Juhlahumua

Lauantaina vietettiin Patu 9-vuotispäivää. Samaan tapaan kuin siskonsa, sai sankari päättää päivän ohjelman ja lounasravintolan. Suuntasimme parin tunnin matkan päähän Genovaan, Italian suurimpaan satamakaupunkiin, jossa riittää merellistä nähtävää. Meidän määränpäämme oli Genovan meriakvaario, sekin Italian suurin ja Euroopan toiseksi suurin. Ja oli muuten erinomaista vastinetta rahalle!

Sankarillinen herätys. Huomaa muikea ilme.

Mureena toivotti meidät tervetulleeksi akvaariokiertueelle

Lamantiini, yksi lämpimien vesien nisäkäslajeista oli meille uusi tuttavuus.
Tässä sen takapuoli.

Pingviinejäkin nähtiin. Tässä Pinskun perspektiivistä.

Meduusa-akvaariot olivat jotenkin taianomaisia.

Paavo Pesusieni ja Patrik Tähtönen olivat museossa myös.

Akvaario sijaitsee Genovan vanhassa satamassa, joka on muutettu kävelyalueeksi. Paikka on varmasti upea kesällä, mutta lauantaina iski sellainen tuuli ja vesisade, että kovin kauaa ei alueella viitsinyt kierrellä. Ehkä joskus toiste, tällä reissulla jäi nimittäin katsastamatta myös kaupungin merimuseo. Sen sijaan satama-alueen McDonald's tuli tarkistettua, synttärisankarin toiveesta.

Bic Mac ja mehu isolle pojalle

Akvaarion lasiseinien takaa pystyi ihailemaan Genovan maisemia, kastumatta.

Satamassa oli myös Roman Polanskin Pirates-elokuvassa esiintynyt replika
Galeone Neptune.

Genovan-reissuun meni lähes koko lauantai, ja sunnuntaina puolestaan vietettiin lasten yhteisiä kaverisynttäreitä. Viime vuoden kemut pidettiin meillä kotona ja erillisinä, tänä vuonna ajateltiin päästä pykälän verran helpommalla yhdistämällä kuukauden välein sijoittuneet juhlat ja ns. istumalla valmiiseen pöytään.

Kolmenkymmenen hengen kakku tuli myös valmiina.
Oisin mäkin kyl ton osannut tehdä.

Päädyimme San Giuliano Termessä hieman Pisan ulkopuolella sijaitsevaan Piccolo Mondoon, jo hieman kulahtaneeseen huvipuistoon, jossa on järjestetty monet kaveripiirin synttärit jo aiemmin. Mitään ilmaista lystiähän tämä ei ollut, mutta ehkä kuitenkin hintansa arvoista. Helppoa oli, kun tarjoilut ja kakut ja ohjelma järjestyi kaikki talon puolesta ja meidän tehtäväksi jäi lähinnä seurustella muiden vanhempien kanssa sekä kaivaa kuvetta. Kivaa oli, lapset tykkäsivät, tarjoilut maistuivat ja lahjat ilahduttivat. Reilut neljä tuntia hyppimistä, juoksemista, kikatusta ja riemunkiljahduksia. Juuri niin kuin pitikin!

Lahjapöytä täyttyi... tämä oli vasta alkua. Kello kolmeltahan paikalla olivat
vain ruotsalaiset ja puolalaiset, italialaiset alkoivat valua paikalle neljän maissa
ja vähän sen jälkeen. Gotta love them :)

Tytöt vauhdissa

Piccolo Mondossa on pomppulinnaa ja trampoliinia joka lähtöön

Pojat maksimoivat euron ajelun

Kohta puhalletaan

Kakskymppisiä vissiin juhlittiin ainakin kynttilöiden määrän perusteella

Juhlien päättyessä olikin jo ilta, 19:30 lähdettiin kotia kohti.

Ihanaa silti, että seuraaviin synttäreihin on taas vuosi aikaa...