Hellevaroitus

Suomen lehdistö on tänä kesänä varoitellut useampaan otteeseen superhelteistä ja tappavista lämpöaalloista. Tehdään sitä täälläkin, mutta uutisointiin oikeuttavat lukemat liikkuvat hieman korkeammalla kuin kotimaassa. Sillä kakskytviis, sehän on mukava normipäivä!

Ennuste huomiselle. Meille näyttäis tota 36 astetta.

Kesä on lehtien mukaan ollut tavanomaista viileämpi (eli lämpötilat siinä 25 ja 30 välissä). Nyt, kun lämpöaalto viimein iskee, se iskee kovaa. Tuulta ei ole nimeksikään, kosteus on korkealla ja lämpötilaennusteet 35 paremmalla puolen. Perjantaista alkaen ennustetaan vaarallisen kuumaa, viikon kestävää hellettä. Lehdet pursuavat vinkkejä viilentymiseen, eläkeläisille tarjotaan ilmaisia aurinkovarjoja, kodittomille vettä ja kaupunkiin jääville ilmastoituja tiloja oleiluun. On sanomattakin selvää, että päivän kuumimmat tunnit suositellaan vietettäväksi sisätiloissa, vettä juomaan paljon, ja jos mahdollista matkustamaan rannikolle tai vuoristoon, jossa on vähän siedettävämpää.

Mua ei vielä ahdista, mut saapa nähdä mikä on fiilis viikon päästä. Pääsääntöisesti kaupungissa ollaan, ilmastointi on edelleen vain yhdessä kerroksessa, Suomesta palaavat lapset kaipaavat arvatenkin myös jotain tekemistä eli liikkumista kodin ulkopuolella. Tuskin ainakaan palellaan.

Just sayin'

Kaveri jakoi tän Facebookissa. Alkuperäinen lähde: Juhan suku-uutiset
Tarina taustalla menee näin: "Satuin ottamaan tuon kuvan Maarian kirkon
sisäkatosta joskus 2008 tai 2009. Sitten vain tuli mieleeni yhdistää se
Sixtuksen kappelin loisteliaaseen taiteeseen." Onhan tasossa pientä eroa...

Parhaat tuliaiset

Vietin eilen nautinnollista iltaa Fazerin sinisen kanssa. Maiskutuksen lomassa pohdin parhaita Suomi-tuliaisia. Tähän listaan päädyin:

• Fazerin punainen tai sininen
• Pandan laku
• Salmiakki (eritoten Halvan salmiakkiruudut, Fazerin firewood turkinpippurit, salmixit, aakkoset, pantterit, Candykingin pippuripääkallot)
• Kaurahiutaleet
• Pölypussit - täältä ei millään meinaa löytää sopivia meidän Mieleen
• Suomenkieliset pokkarit ja (lasten)leffat

Mitään muuta en oikeastaan tarvitse. Edes ruisleipää. Yllättävään moneen asiaan tässä vuoden mittaan on tottunut, siis esmes pussikastikkeettomuuteen, creme fraichen ja kermaviilin korvaamiseen smetanalla tai maustamattomalla jugurtilla sekä paikallisiin irtokarkkeihin. Mut suomalaista suklaata, lakua ja salmiakkia ei voita mikään! Niin, ja ehkä Marianneja ja Julioita...

Yksi tuliainen menee kuitenkin kaiken edelle. Tai tarkkaan ottaen kaks, jotka saapuvat Milanoon tulevana lauantaina. Mulla on NIIIIIIN ikävä niitä marakatteja!

Näin maireat ilmeet oli Suomeen lähtiessä, toivottavasti palaavat yhtä riemukkaina :)

Danten italia

Koska lapset on vielä viikon päivät Suomessa, eikä mulla edelleenkään ole mitään tekemistä, siis ei juuri mitään mielenkiintoista kerrottavaakaan, niin jatkan edellisen postauksen kaltaisella supertieteellisellä Italia-tietoudella. Tai oikeastaan italiatietoudella.

Satuin vähän yllättäen törmäämään italian kielen historiaan. Lähteenä oli jo aiemmin mainitsemani Eat Pray Love -kirja, joka valotti kielen alkuperää seuraavasti (referoitu/kopioitu Taina Aarnen suomennoksesta):

Eurooppa oli aikoinaan lukemattomien latinaperäisten murteiden mellastuskenttä, ja näistä eri murteista kehittyi asteittain vuosisatojen saatossa muutamia eri kieliä - ranska, portugali, espanja, italia. Muissa maissa merkittävimmän kaupungin murre hyväksyttiin vähitellen koko seudun kieleksi. Niinpä kieli, jonka tunnemme tänä päivänä ranskan kielenä, on itse asiassa keskiaikaisen Pariisin murretta, portugali on Lissabonin murretta ja espanja perimmiltään madrilenoa.

Italiassa oli toisin. Maa yhdistyi yhtenäiseksi valtioksi vasta 1861, ja siihen saakka se oli niemimaa, jolla ylpeiden paikallisten ruhtinaiden ja muiden eurooppalaisten mahtien kaupunkivaltiot taistelivat keskenään. Sisäinen jakaantuneisuus johti siihen, ettei Italia koskaan kunnolla yhtenäistynyt, eikä yhtenäistynyt italian kielikään. Niinpä ei ole yllättävää, että vuosisatojen ajan italialaiset puhuivat ja kirjoittivat toinen toisilleen käsittämättömillä paikallisilla murteilla. 

1500-luvulla joitakin kansallismielisiä intellektuelleja kokoontui yhteen, ja he totesivat, että tämähän on älytöntä. Niinpä he valitsivat kauneimman kaikista paikallismurteista ja kruunasivat sen italian kieleksi. Löytääkseen kauneimman murteen, heidän piti palata ajassa kaksisataa vuotta taaksepäin, 1300-luvun Firenzeen. Arvovaltainen kokous päätti, että vastedes kunnolliseksi italian kieleksi katsottaisiin firenzeläisen runoilijan Dante Alighierin kieli. Dante kirjoitti vuonna 1321 julkaistun Jumalaisen näytelmänsä kansankielestä luomallaan dolce stil novalla eli "suloisella uudella tyylillä", jonka hän muodosti kaunistellen kaduilta poimimaansa todellista firenzeläistä kieltä.

Tämän päivän italia ei ole siis Rooman tai Venetsian (vaikka ne olivat sotilaallisesti ja kaupallisesti merkittävimmät kaupungit) eikä aivan täysin Firenzenkään italiaa. Perimmiltään se on dantea.

Mahtavaa, että joskus sitä saa sivistettyä itseään ihan vaan hömppäromaaneja lukemalla! Sopii mulle. Sen verran lähdekriittinen (köh) kuitenkin olen, että tsekkasin tarinan myös muutamista nettilähteistä, ja kyllä tuo hurmaava kertomus näyttää ainakin suurin piirtein paikkansa pitävän. Ainakin sen se varmistaa, että italian kirjakieli todellakin pohjautuu Toscanan seuduilla puhuttuun, lähimpänä latinaa olevaan versioon ja siinä mielessä oikeaa kieltä on hyvä opiskella nimenomaan näillä main.

Josta päästäänkin mun kieliopintoihin, jotka on jatkuneet taas tällä viikolla, kuukauden paussin jälkeen. Tänään oli melkein haikea kerta, kun tunti pidettiin vikaa kertaa nykypaikassaan (ja mä olin vika oppilas siellä). Ens viikolla koulu muuttaa aseman tuolle puolen, mikä tarkoittaa että mun koulumatka tuplaantuu. Siis kahteen kilometriin. Pienessä kaupungissa on etunsa :)

Aivojen käyttö pitkästä aikaa on ollut virkistävää. Ja kielitaidon kannalta nuo tunnit on kyllä ehdottomia, sillä päivittäin käytetyt buongiornot, graziet ja pregot eivät osaamista juuri kehitä*. Onneks on myös koiralenkit. Tänä aamuna sain taas kehuja kielitaidostani (kohteliasta kansaa nämä), kun törmäsin mukavaan mammaan, joka ulkoilutti puolivuotiasta Chiccaansa (eli helmeä, suomhuom.) ja oli sellasta "vähän puheliaampaa" sorttia. Helposti sai mut mukaan "keskustelemaan".

Ehkä mulla on tosiaan toivoa tän kielen oppimisen suhteen. Ja kun nyt ei ole parempaakaan tekemistä, niin siihen toistaiseksi keskitynkin. Eri asia sitten on, missä tätä taitoa tulen myöhemmin tarvitsemaan. Lomalla Italiassa?

* Ja yksinäni en näemmä saa tartuttua mihinkään oppikirjoihin tai muistiinpanoihin (vaikka suunnittelin nimenomaan käyttäväni tän luppoajan hyödyllisesti).

Rantaetiketti

Lauantaina tarjoutui mainio mahdollisuus tarkkailla italialaisten rantaelämää, sillä kukaan ei huudellut "äiti kato", vaatinut selvittelemään jotain sisarustenvälistä selkkausta tai osallistumaan rantalentikseen tulikuumalla hiekalla, kuten normaalisti. Oltiin merimiehen kanssa kahdestaan paikallisten suosimalla rannalla Tirreniassa, suunnilleen viimeisen vapaan aurinkovarjon alla.

Iltakahdeksan aikaan myös spanieli nauttii rantaelämästä.
Tällä kertaa Marina di Pisassa, todnäk uinnista haaveillen.

En todellakaan tiedä koko Italiasta, mutta täkäläisillä on havaintojeni mukaan tapana vuokrata vakipaikka joltakin maksulliselta rannalta. Vuokra, joka näillä seuduilla ja tänä vuonna on 1500 - 2000 euron paikkeilla kaudessa, kattaa yleensä aurinkovarjon, kaksi aurinkotuolia, mahdollisesti myös yhden aurinkovuoteen sekä eräänlaisen pukukopin, jossa voi säilyttää rantakamoja, vaihtaa vaatteet ja toisinaan jopa suihkutella privaatisti. Tämä kokonaisuus on tarkoitettu perheelle, 4-6 hengelle. Myös vieraita saa tuoda omalle paikalle, ainakin me lasten kanssa nautittiin ystävien vieraanvaraisuudesta jokunen viikko sitten, maksamatta itse lystistä senttiäkään.

Vaikuttaisi siltä, että yleensä koko suku kokoontuu samalle rannalle, vuosikausia. Mitä "parempi" asiakas olet, sitä paremman paikan saat, yleensä lähimpänä merta sijaitsevan. Mikä tarkoittaa, että meidän kaltaiset uskottomat kausiliputtomat sijoitetaan takariviin, jos paikkoja ylipäänsä on vapaana. Tällä kertaa sijainti oli ihan se ja sama, kun ei tosiaan tarvinnut ketään aalloissa tarkkailla. Ja meillehän päivä kustansi 18 €, hinnat vaihtelevat yleensä parinkympin molemmin puolin. Jos tarjolla on myös uima-allas, on hinta luonnollisesti korkeampi.

Koska me ollaan täällä "vaan käymässä", ei olla haluttu kihlautua minkään yksittäisen paikan kanssa. On kivempaa käydä eri rannoilla, välillä pelkällä uima-altaalla, toisinaan vesipuistossa. Myös ilmaisia rantoja on, toki. Näillekin paikalliset lähtevät yleensä isommalla ryhmällä, omine aurinkovarjoineen ja -tuoleineen. Ja kylmälaukkuineen, sillä rantsussa vietetään koko päivä. 

Lauantaisen tarkkailun tuloksena voisin tiivistää italialaisten rantaelämän teemaan "nuorison hengailu Kampin kauppakeskuksessa". Siis kyseessä on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Otetaan rennosti, käydään moikkaamassa tuttuja, jutellaan, jaetaan eväitä, pelataan ehkä välillä jotain. Lapset kirmaavat pitkin rantaa keskenään, vanhemmat vahtivat toistensa jälkikasvua vuorotellen, välillä saatetaan ottaa pienet nokoset. Harvempi lukee kirjaa, lehteä jokunen, ja jos joku täyttää vaikka ristikkoa, osallistuu siihenkin isompi porukka. 

En tiedä paljonko täkäläisillä on mökkejä, mutta mun mielestä näyttää, että tämä rantaelämä vastaa meikäläisten mökkeilyä, kuten olen jo aiemminkin todennut. Monilla tuttavillani tuntuu olevan jonkinlainen kakkosasunto, yleensä kerrostalo-osake, rannan lähellä. Mutta ei siellä olla, tai rauhaa ja yksinäisyttä haeta, vaan päivät vietetään rannalla ystävien ja sukulaisten parissa. Poissa on myös kaikenlainen suorittaminen - eihän rannalla nyt kukaan voi puuhata mitään hyödyllistä.

Toisaalta, ei näillä keleillä mitään hyödyllistä oikein jaksa puuhaillakaan, ainakaan ulkona. En muista, koska viimeksi on satanut - taisi olla joskus ennen kuin lapset aloittivat lomansa. Lämpötila on alati kohoamaan päin, ja viikon päästä meitä kurittanee taas joku afrikkalainen korkeapaine. Luvassa on yli neljänkymmenen asteen lämpötiloja, joten taidan suosiolla haudata suunnitelmani päiväretkistä Bolognaan ja Firenzeen ja suunnata jonnekin vilvoittavien merituulien ääreen, jatkamaan paikallisten tarkkailua. Velttoillen.

Ikea

Pisaan avataan Ikea näillä näkymin maaliskuussa 2014. Alunperin piti tulla jo jouluksi, mutta eivät vissiin saa jotain tiejärjestelyjä hoidettua kuntoon siihen mennessä. Kovin tutulta kuulostaa...*

IKEA Firenze Sesto Fiorentino

Joka tapauksessa, jatkossa mm. meidän lihapulla-, puolukkahillo-, kermakastike-, silli-, glögi-, irtokarkki- ja lautasliinatarpeet saadaan täytettyä huomattavasti helpommin kuin tähän asti. Lähin Ikea on sijainnut tunnin matkan päässä Firenzessä, joten käyntejä on tullut harvakseltaan, ehkä joka toinen kuukausi. Ikea sattuu olemaan toinen niistä kaupoista, joihin Patunkin saa aina mukaan ilman tappelua (toinen on lelukauppa), joten jatkossa käyntejä tullee vähän useammin.

Uusi liike on kiinnostanut myös paikallisia työnhakijoita. Avoinna on 250 työpaikkaa, joihin oli tullut kahden ensimmäisen päivän aikana 12 500 hakemusta. Kun koko hakuaika on 21 päivää, ei juuri käy kateeksi Ikean henkilöstöosastoa.

Täällä ollessa tuntuu, että ruotsalainen on melkein kuin suomalainen, niin kotoisa tuo sinikeltainen huonekalujätti on. Vielä kun ne sais poronkäristyksen valikoimiinsa, niin meiltä ei oikeastaan puuttuis mitään tarpeellista täälläkään. Heja Sverige!

* Viittaan tässä merimiehen italialaiseen projektiin, joka siis tällä hetkellä ainakin 2 vuotta jäljessä aikataulustaan.

Blondina Italiassa

Kuten arvata saattaa, sinisilmäinen perheemme erottuu paikallisesta katukuvasta. Kun lisäksi 3/4 perheenjäsenistä omistaa vaalean tukan (joista yksi tätä nykyä ennemminkin kemikaaliteollisuuden ansiosta), on melko ilmeistä että taskussa on jokin muu kuin saapasmaan passi.

Blondit biitsillä. Leppoisissa tunnelmissa - tai sit ei...

Mistä sitä sitten ollaan kotoisin? Arvaukset vaihtelevat Norjasta Hollantiin, mutta kuinka ollakaan vahvasti Pohjois-Euroopan alueella pysytellään. Tosin yksi täkäläinen kaverini arveli, että merimies, se ainoa ei-blondi, voisi olla jostakin Itä-Euroopan maasta, ehkä Puolasta. Kukaan ei kuitenkaan kertaakaan ole tarjonnut vaihtoehdoksi Suomea*.

Kun aiheeseen Suomi sitten päädytään, nousee aina esiin maan luonto. Metsät ja järvet, lähinnä. Ja kylmyys. Italianopettajani meinasi pudota penkiltä kun tajusi, että Suomessa tarkenee kesällä t-paidassa. Olenkin ottanut asiakseni valistaa, että hyvällä tuurilla voi olla oikeinkin lämmintä, mutta se mikä kesästämme tekee ainutlaatuisen, on valo. Ja talvella vastaavasti pimeys. Myös joulupukki, saaristo ja hyvinvointivaltio näyttävät esiintyvän puheissani usein.

Kerran jos toisenkin olen kansalaisuuteni paljastaessani saanut kuulla kohteliaisuuden "Suomesta tulee kauneimmat naiset" (ja varmaan myös Ruotsista, Tanskasta, Ranskasta ja mistä vaan kohde sattuu olemaan :). Kieltämättä täällä saa blondina hieman keskivertoa enemmän huomiota, mutta häirityksi en ole oloani kertaakaan tuntenut.

Huomiota saavat myös pellavapäiset lapseni, ja Pinskullahan kävi jopa niin että melkein aiheutti tappelun luokan poikien keskuudessa, kun kisailivat siitä kuka tykkää neidistä eniten. Myös Patun päätä taputellaan täällä usein, vaikka ei enää mikään söpö taapero olekaan. Positiivista huomiota, yhtä kaikki.

Kuitenkin suhteellisen monella italialaisellakin on vaaleat hiukset ja/tai siniset silmät. Jopa hämmästyttävän monella. Suurin osa on kuitenkin ruskeahiuksisia ja -silmäisiä - no, italialaisen näköisiä. Pariisin reissun jälkeen tajusin, että loppujen lopuksi täkäläinen väestö on kuitenkin aika homogeenista. Siis esimerkiksi tummaihoisia on vähän, aasialaisia hivenen enemmän. Mutta kumpiakaan ei silti kovin paljon.

Tsekkailin huvikseni tilastoja. Wikipedian mukaan vuonna 2011 Italian väestöstä 7,5 % oli ulkomaalaisia (kun Suomessa prosenttiluku on 2,7 ja Pariisin alueella 40). Ulkomaalaisväestö painottuu maan vauraisiin pohjoisosiin, ja määrä vaihtelee Emilia-Romagnan 11,3 prosentista Puglian ja Sardinian 2,3 prosenttiin. Toscanassakin mamuja on keskimääräistä enemmän, 9,7 %. Suurimman ryhmän muodostavat romanialaiset ja albanialaiset, jotka eivät (mun mielestä) juuri ulkonäöltään paikallisista eroa. Pisassa kolmospaikalla ovat filippiiniläiset, koko maan tilastoissa marokkolaiset.

Rasismia en ole tähänastisessa arjessani huomannut. Vaikea on ehkä huomatakaan, kun kielitaito ei vielä(kään) ole kummoinen. Ja niin epäreilua kuin se onkin, ei sinisilmäiset blondit yleensä ole rasistien ensimmäisiä vihakohteita (paitsi ehkä Puolassa). Mutta jos olet tummaihoinen, ei pelasta edes ministeristatus. Eräänä päivänä saatat kuulla muistuttavasi orankia - toki vain vitsinä. Osataan sitä siis täälläkin. Säälittävää.

Toivon mukaan kansainvälinen koulu tekee tehtävänsä, ja omista pellavapäistäni kasvaa erilaisia kulttuureja, kansallisuuksia, uskontoja ja tapoja ymmärtäviä, sivistyneitä kansalaisia. Sillä erilaisuus, se on rikkaus.

* Todnäk ne ei edes muista sellasta maata olemassa olevankaan, ainakaan spontaanisti

Identiteettikriisi

Semmonen homma kuulkaas, että nyt on iskenyt pienoinen identiteettikriisi. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen mulla ei ole mitään omia tuloja. Mikä kai tarkoittaa, että nyt olen sit ihan oikea kotirouva.

Toukokuulle saakka mulla oli mainio ei-kotirouva-alibi eli opinnot. Niiden myötä sain myös ihan mukavaa, ansiosidonnaista tukea Koulutusrahastolta. Ja tekemistä päiviksi.

Nyt ei ole enää opintoja, ei tuloja. Kesäkuun lopulle asti päivät sujuivat silti mukavasti arjen pyörityksessä ja italiaa opiskellen. Lasten aloitettua lomat ja lähdettyä virkistämään Suomi-muistiaan kotimaahan, alkaa se tekeminenkin jo loppua.

Samalla on alkanut mietityttää, että miten ihmeessä saan ensi vuoden kulumaan? Lomailu on tosi kivaa, mutta tällä energiamäärällä varustettu ihminen ei kyllä vuotta pysty vaan olemaan. Lisäksi olen joutunut toteamaan, että minun mielestäni mukava lomailu vaatii rahaa. Tässä ollaan nyt pitkästä, pitkästä aikaa sellaisessa tilanteessa, että en voikaan enää tehdä mitä huvittaa tai ostaa mitä huvittaa. Ainakaan kysymättä lupaa muilta. On muuten myös inhottavaa huomata olevansa jossain määrin - aika merkittävästikin - materialisti. Jota en muka mielestäni ole koskaan ollut.

Ja se loma sitten. Protestanttisesti ajattelen näköjään edelleen, että loma seuraa puurtamista. Nyt kun en ole varsinaisesti maalis-huhtikuun jälkeen puurtanut, ei lomakaan tunnu lomalta: "Enhän mä ole tätä ansainnut!" Viime vuonna oli vielä toisin, kun kesäkuun paiskin hommia niin että hiki lensi. Nyt huomaan olevani kateellinen kavereilleni, jotka Facebookissa hehkuttavat kesälomansa alkaneen. Voi, mäkin muistan vielä miltä se tuntui...

Perhana. Miten voi olla, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella? Oikeasti tiedän monia ihmisiä, jotka haluaisivat olla kalifina kalifin paikalla eli juuri nyt tässä näppäimistön takana. Ja koen kieltämättä edelleen olevani Onnellinen. Onnellisempi kuin pitkään aikaan. Mutta silti.

Hyvä puoli jutussa on se, että satun kipuilemaan maassa, jossa osataan elää hetkessä. Maassa, jossa osataan nauttia tästä päivästä, elämän pienistä iloista, hyvästä ruuasta, lähimmäisten seurasta, kauniista luonnosta, taiteesta, auringosta. Ja kuin Jonkun Suuremman Johdatuksena käteeni osui tällä viikolla sellainen maailmankirjallisuuden klassikko kuin Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä (kyyyllä, niitä euron pokkareita tämäkin), jonka Italia-osuus sai paitsi nyökkäilemään innokkaasti, myös tekemään oivalluksia omasta elämästäni. Joten näillä filosofisesti varsin painavilla eväillä* tehokas, vastuuntunnolla kyllästetty, kunnianhimoinen ja eteenpäinpyrkivä minäni lähtee nyt rakentamaan sitä uutta aarrekarttaa, jonka perään jo helmikuussa huutelin. Saapa nähdä, mihin tämä vielä johtaakaan!

Siihen en kuitenkaan (vielä) ole valmis, että päivittäisin CV:n merkinnällä "kotiäiti 2013-2014". Niin hienoa työtä kuin se onkin.

* Huomaa sarkastinen sävy

Suurmiesten synnyinsijoilla

Luin taas yhden euron pokkareistani, joita hankin Matinkylän kierrätyskeskuksesta ennen Italiaan lähtöämme. Yllättäen huomasin, että yksi kirjan päähenkilöistä oli nimeltään jotenkin kovin tuttu. Ippolito Rosellini. Samannimistä katuahan tallustan lähes joka päivä spanielin kanssa!

Siis tätä näin

Asiaan syvemmin perehdyttyäni selvitin, että kyseinen vuosina 1800-1843 elänyt egyptologi oli syntyisin Pisasta. Pisan yliopistossa opiskeltuaan ja opetettuaan Rosellini lähti tutkimusmatkalle Egyptiin ranskalaisen Jean-Francois Champollionin seurueessa 1828-1829. Lukemani kirja kertoo tästä retkestä. Matkallaan Rosellini hankki kasan egyptiläisiä taideteoksia, jotka on sijoitettu muun muassa Firenzen ja Torinon Egypti-museoon. Tuli muuten aikamoinen palo vierailla noissa.

Pisassa - kuten koko Italiassa - törmää jatkuvasti Nimiin eli maailman tunnetuimpiin tiedemiehiin, taiteilijoihin ja poliitikkoihin. Pisalaisista kuuluisin lienee Galileo Galilei, jonka joissakin legendoissa väitetään pudottaneen Pisan tornin huipulta eripainoisia, -tiheyksisiä ja -muotoisia esineitä ja tarkastelleen niiden kiihtyvyyttä putoamisen aikana tavoitteenaan osoittaa, että kappaleen putoamisaika ei riipu sen massasta. No, väittävät ettei niin todellisuudessa tapahtunut, mutta joka tapauksessa tämäkin kaveri on syntyjään pisalainen ja paikallisessa yliopistossa vaikuttanut.

Kolmesataa vuotta ennen Galileita Pisasta ponnisti Leonardo Pisano eli Fibonacci, matemaatikko, joka vaikutti arabialaisen lukujärjestelmän yleistymiseen Euroopassa. Kuuluisa on myös Fibonaccin lukujono, joka Turussakin maamerkkinä vaikuttaa. Täällä Fibonaccille on omistettu yksi Arnon rantakaduista.

Tuoreemmista Nimistä maan nykyinen pääministeri Enrico Letta on syntyjään pisalainen. Varsinaisiin mainetekoihin tämä Italian historian kolmanneksi nuorin pääministeri ei vielä ole yltänyt, mutta onpahan taas yksi niistä, jotka vievät Pisaa maailmankartalle.

Historian ja nykypäivän rinnakkaiselo on mielestäni yksi kiehtovimmista asioista Italiassa. Syyslomalla nähdyt Pompeiji ja Rooma ovat tietenkin omaa luokkaansa, mutta itselleni merkityksellinen oli myös käynti Vincin kylässä, joka on puolimatkassa Pisan ja Firenzen välissä. Siellä syntyi ja varttui monitaituri Leonardo da Vinci, jota ei juuri tarvitse esitellä. Pieneen kyläpahaseen on sittemmin rakennettu mielenkiintoinen museo Leonardino, joka esittelee tämän lahjakkaan tiedemiehen, taidemaalarin ja tutkijan aikaansaannoksia. Suosittelen käymään, jos täälläpäin (autolla) liikutte.

Muistutus historiasta tämäkin

Eikä tässä tosiaan tarvitse kuin lähikaduille lähteä, niin muistutuksia suurmiehistä tulee vastaan vähintäänkin katukylttien muodossa, kuten tuo ystävämme I. Rosellini. Toisissa ei lue Nimiä, mutta kertovat silti maan pitkästä ja kunnioitettavasta historiasta, niin kuin vaikkapa tuo lähipuistosta San Giuliano Termeen lähtevä akvedukti. Tai Pisan kaupungin muuri. Onhan näitä, joo-o.

Optimaalisen ilmaston vähemmän optimaalinen puoli

Spanielilla on kirppuja. Nämä Suomessa harvinaiset kaverit ovat täällä ilmeisen tavallisia, koska ilmasto nyt vaan suosii sekä ihmisiä että kaikkia muitakin. Hoitokeinot löytyvät ihan lähimarketista, kuukausittain napsittavien matolääkkeiden pitäisi estää loisten lisääntyminen ja netti on kirppuvinkkejä pullollaan. Eikä noi mitenkään erityisen ällöttäviä mun mielestä ole. Kiusallinen vaiva silti, etenkin koiralle, joka kutisee.

Nitistetty kirppu. Tai siis kai toi on kirppu?

Ja mulle, joka joudun siivoamaan*. Kirpuista pääsee nimittäin suht helposti eroon hetkeksi, mutta ne pirulaiset piiloutuvat kämppään ja selviävät jossain hemmetin horroksessa vaikka kuinka pitkään. Joten ne palaavat. Kuulemma.

Koira on nyt kuitenkin pesty, liuosta niskaan laitettu, matolääke otettu, asunto desinfioitu ja hetken rauha saavutettu. Piakkoin mennään meidän kivalle eläinlääkärille vuosittaiseen rokotukseen ja ehkä se osaa myös neuvoa miten noista kavereista pääsee eroon lopullisesti.

Pitihän tämäkin vielä kokea, ihan kuin täit ja koiperhoset** ei ois riittäneet. Kai se on vaan hyväksyttävä, että paratiisissakin on parasiittinsa.

* Kyllä, yksi syy mun "loman" siivousvimmaan löytyy näistä perhanan kirpuista.
** Sellanen on asustellut meidän alakerran vessassa.

Kukkona tunkiolla

Talo tyhjeni perjantaina, kun lapset lähtivät kauan odottamalleen Suomen-lomalle ja merimies Islantiin kalastamaan. Koska emme viitsineet lennättää koiraa muutaman viikon takia, oli mun "pakko" jäädä tänne pitämään taloa pystyssä.

Päätin jo hyvissä ajoin, että en tee tälle "lomalleni" mitään suunnitelmia, vaan teen just mitä huvittaa. Jos tulee tyhjä ja yksinäinen olo, siivoan. Syön silloin kun huvittaa ja vain sellaista, mistä mä tykkään.

... ja näistä mä tykkään. Hämmentävän terveellistä oikeastaan?

Miten sitten olen saanut aikani kulumaan? Vauhdilla, mutta leppoisasti. Koska täällä on kuuma*, on ollut pakko herätä hyvissä ajoin käyttämään spanieli lenkillä ennen kuin se läkähtyy. Käytännössä siis seiskan-kasin maissa. Päivälenkki on vastaavasti ja edellä mainitusta syystä ollut lyhyempi, mutta illalla kasin jälkeen on taas pystynyt lenkkeilemään pitempään. Ja jossain välissä olen käyttänyt myös itseni lenkillä. Aika hikisissä tunnelmissa on menty kyllä.

Lenkkien rytmittämät päivät on täyttyneet lisäksi lukemisella, pötköttelyllä sekä sisällä että auringossa, maltillisella nettisurffailulla, asioidenhoidolla, päiväretkellä Livornoon, jumpalla, pitkillä kylvyillä ja kyllä - myös siivoamisella. Ei oikeastaan yksinäisyyden vuoksi vaan siksi, että haluan nauttia tästä siisteydestä mahdollisimman pitkään. Harvinaista nähdä huoneiden pysyvän järjestyksessä vielä viis päivää siivouksen jälkeenkin. Ah (pienet on ilot)!

Ei ole hullumpi tämmöinen loma ollenkaan.

* Ei tosin italialaisten mielestä. Paikallinen nettilehti väitti eilen, että nyt ei ole mitenkään erityisen kuumaa. No, kaikki on tietty suhteellista. Suomalaiselle tää on kuitenkin ihan riittävän lämmintä, tai ainakin mulle:

Iltavirkkuna liikenteessä

Italialaisilla on tapana ajoittaa iltamenonsa myöhään. Viitteitä tästä saimme jo talvella, kun käytiin Pinskun kanssa katsomassa Grease-musikaalia Firenzessä. Näytös, jonka katsomo pullisteli lapsia, alkoi yhdeksän jälkeen. Oli pakko täydentää teatterikokemus hotelliyöllä, sillä talviöinen tunnin junamatka ei juuri houkutellut.

Havahduin tähän suomalaisesta käytännöstä poikkeavaan aikataulutukseen taas viime viikolla, kun pohdittiin josko oltaisiin lähdetty San Miniaton kansainvälisille nukketeatteripäiville nimeltään La Luna è Azzurra. Kiinnostava ohjelma, mutta. Esitysten aloitusajat aikaisintaan klo 21, myöhäisnäytökset klo 23 jälkeen. Siihen päälle tunnin kotimatka, niin johan on hilpeää menoa lasten kanssa. Ei siis menty.

Perjantaina kuitenkin mentiin Patun kamun Edoardon tanssikoulun näytökseen, klo 21. Pienimmät esiintyjät olivat kolmevuotiaita, mutta niinpä vaan heiluivat läpi shown klo 23 asti. Onneks ollaan lomalla, niin voitiin mekin ottaa yöllinen iltakävely jännänä kokemuksena eikä se valvominenkaan tiukkaa tehnyt. Ja olihan se miljöö sisäpihan lavoineen hieno iltavalaistuksessa. Ja tanssitkin kivat.

Edoardo kuvassa oikealla, ryhmän ainoana poikana.

Sen sijaan lauantaina skipattiin yksi Pisan tärkeimmistä vuosittaisista tapahtumista, Il Gioco del ponte eli siltakisat, jotka alkoivat klo 22. Kisassa Arno-joen pohjoisen puolen kaupunginosat eli Tramontana mittelöi etäisen puolen kaupunginosien eli Mezzogiornon kanssa siitä, kumpi on vahvempi. Kisa pidetään keskustan kävelykatujen välisellä sillalla Ponte di Mezzolla, puolueettomalla maaperällä siis. Lähtöjä on kuusi, joista me eli Tramontanat voitettiin tänä vuonna viisi. Kisassa 20 miehen joukkueet työntävät eräänlaista kelkkaa, tarkoituksena saada hilattua se vastustajan päätyyn. Alla oleva video havainnollistaa idean ehkä sanoja paremmin:

Lehtitietojen mukaan Arnon rannoilla oli taas lähes satatuhatta katsojaa kilpailijoita tsemppaamassa, me tyydyttiin telkkariin, josta kisat näki suorana lähetyksenä oikein mukavasti. Samoin kisoja edeltävän paraatin, jossa paikalliset pukeutuivat taas 1500-luvun pukuihin*. Ehkä sit ens vuonna voidaan maksaa kympin pääsyliput ja mennä mestoille, kun tiedetään miten homma etenee ja ketä meidän kuuluis kannattaa.

Aitiopaikalla

Nyt siis osataan kertoa, että meidän joukkue on San Michele, mottomme on Melius dare quam accipere eli "parempi antaa kuin ottaa", ja että värimme ovat musta ja kulta (tai kelta). Ei ihme, että alla kuvatun kaltaisia lippuja on viime aikoina näkynyt vähän joka tönössä. Ens vuodeks pitää varmaan hankkia oma.

Pisan lippu ja San Michelen lippu meidän lihakaupan ikkunassa.

Häppeningiä löytyy siis täältä ihan joka lähtöön, kannattaa vaan varautua kemuihin kunnon yöunilla. Tai vaihtoehtoisesti tehdä kuten paikalliset - ottaa pieni siesta, jotta jaksaa kukkua bileiden loppuun asti. Tai joissakin tapauksissa edes niiden alkuun saakka.

* Italia ois muuten varmaan larppaajan unelmamaa. Joka kulmalla on keskiaikaisia kekkereitä, joihin aikuiset ihmiset pukeutuvat ihan vimpan päälle.