Omena, puu ja putoaminen

Järkytyksekseni huomasin, että tyttäreni työskentelytavat ovat kuin kopio omistani. Viimeisimmän inquiry unitin "maailman lapset" oli määrä päättyä perjantaina, ja torstaina heti koulun jälkeen neitonen ilmoitti, että ei tänään ehdi kauan koulun jälkeen puistoilla, kun pitää mennä kotiin viimeistelemään ko. tutkimusjaksoon liittynyt pakolaisen päiväkirja. Joka jo siinä vaiheessa oli paksun muistikirjan pituinen, kun poikani vastaava oli vaatimattomasti viisi sivua, ja "jo valmis". Hmm?

Ote päiväkirjasta

Kauniin päivän kunniaksi viihdyttiin kuitenkin puistossa peräti pari tuntia, ja kotona säädettiin kaikenlaista siten, että päiväkirjan viimeistely alkoi kello seitsemän. "Ihan pikkusen enää jäljellä", meille todettiin. Samaa toistettiin kello kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen... kunnes yhdeltätoista tuli viimein valmista. Tyttö kävi kierroksilla, mutta oli selvästi tyytyväinen aikaansaannokseensa. Välissä oltiin jo useampaan kertaan todettu, että päiväkirja on aivan varmasti riittävän hyvä jo nyt ja paljon pidempi kuin kenelläkään muulla, mutta vastakaikua ei tähän saatu. Selkeästi päiväkirja ei ollut pikku perfektionistimme mielestä riittävän valmis eikä hyvä. Itse asetettu rima oli ylitettävä ja kaikki käytettävissä oleva aika hyödynnettävä, jotta tulos olisi kelvannut (itselle).

Paha tuosta on mennä ripittämään, kun oma tapa tehdä (itsenäisesti suoritettavia) tehtäviä on prikulleen samanlainen. Herättävää oli kuitenkin huomata, että puolueettoman tarkkailijan silmin se itse asetettu rima saattaa joskus olla ihan turhan korkealla, sillä tavoitteeseen pääsisi hurjan paljon vähemmälläkin vaivalla. Sitähän ei vaan siinä flown ja innostuksen keskellä edes huomaa - kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan...

Mutta silti. Miten omena voikin pudota niin lähelle puuta? Tietoisesti en ole työskentelytapaani lapsille tuputtanut, sillä siinä todellakin on omat rasitteensa. Isot. Mutta kyllähän esimerkistäkin oppii, kuten vaikkapa viime talven hullusta pinnistyksestäni. Voi ei. Toivottavasti Pinsku* sitten imee vastapainoksi myös tämän deadline-orientoituneen työskentelytavan toisen ääripään mallia "maalis-huhtikuu 2015" jolloin mitään merkittävää työhön liittyvää ei synny, mitään ei irtoa, ideat pyörivät tasolla: pitäiskö toikin kaappi siivota, ihana päivä, taidankin mennä pitkälle kävelylenkille kun tää on niin tylsää tekstiä... T. nimim. tehokas touko-kesäkuu odottaa.

Typerästä työskentelymallista huolimatta on ihan pakko hehkuttaa tämän "Marian päiväkirjan" sisältöä. Luin sen eilen, ja vaikutuin. Maria Aashiyana Cho Zhai on tarinan alkaessa 15-vuotias onnellista elämää viettävä tyttö, joka asuu Myanmarissa vanhempiensa ja 17-vuotiaan veljensä kanssa. Maan levottomuuksien myötä kaikki muuttuu kuitenkin lyhyessä ajassa, lapset menettävät vanhempansa ja päättävät lähteä pakomatkalle Thaimaahan. Vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen lapset päätyvät pakolaisleirille, jonka ankeudesta päättävät kuitenkin pian paeta. Pitkien patikka- ja merimatkojen jälkeen lapset lopulta päätyvät ranskankieliseen Kanadaan, josta saavat asunnon ja jossa pääsevät palaamaan kouluun. 80 sivua mukaansatempaavaa, uskottavaa tarinaa. Ei ihme, että opettajan arvio kuului: "I am so impressed by the commitment you have shown to this task! So much creativity, enthusiasm and reflection, you worked so well showing thinking skills and independence, excellent communication skills. Your diary highlights well the challenges, risks and opportunities for a refugee child. An amazing refugee diary, I enjoyed reading it. Well done!" eli vaikuttavaa, luovaa ja pohdiskelevaa tekstiä, nautinnollista luettavaa, jne. Allekirjoitan! Meillä taitaa asua tuleva kirjailija. Pitää varmaan digitoida toi teksti just in case...

Ryhmätyönä syntynyt tietoisku Unicefista

Patun ja Thomasin Meksiko-peli

Jos tämäntyyppiset tehtävät eivät avarra maailmankuvaa ja ymmärrystä esimerkiksi pakolaisuutta kohtaan, ei sitten mikään! Tutkimusjakson loppupuolelle ajoittuivat vielä viimeisimmät Välimeren pakolaisia koskevat suru-uutiset, joten mistään elämästä irrallaan olevasta aiheesta ei todellakaan ole kyse, ainakaan Italiassa. (Tähän väliin: KYLLÄ, SUOMENKIN PITÄÄ KANTAA VASTUUTA VÄLIMEREN PAKOLAISKYSYMYKSESTÄ!!!). Jakson aikana koululaiset tutustuivat myös hyväntekeväisyysjärjestöihin ja rakensivat muun muassa lautapelin, joka kuvaa valittujen maiden lasten haasteita, riskejä ja mahdollisuuksia onnelliseen elämään. Kertakaikkisen humaani jakso, arvostan!

Kaikille humaaneille vielä kehotus kääntää katse omasta navasta kohti Nepalia, jonka maanjäristysalueella tarvitaan apua juuri nyt. Jos et keksi, miten, valitse vaikka joku noista allamainituista. Minä tein sen jo. Maailman lasten - ja aikuisten - takia.

Kirkon ulkomaanapu
Plan Suomi
SPR

* Patun työskentelytavat ovat totaalisen toista maata, ainakin toistaiseksi - mutta niin oli Pinskullakin pienempänä...