Opashommissa

Luoja varmaan suunnitteli mulle oppaan ammattia, sen verran paljon tuntuu noita hommia olevan tyrkyllä. Oli paikka mikä tahansa, siis todellakin mikä tahansa, multa tullaan kysymään neuvoa jonnekin. Esimerkkejä on paljon, päälimmäisenä tulee mieleen Firenze kymmenen vuoden takaa, jossa olin käymässä päiväreissulla ja silti joku turisti meinasi, että mä voisin tietää tien jonnekin merkittävään paikkaan. No en tiennyt. Kuten en Lontoossa tai Korsikallakaan, jossa saatiin kuitenkin ihan pätevä ranskankielen harjoitus aikaiseksi siinä asiaa ihmetellessä.

Täälläolo lyö kuitenkin laudalta kaiken aiemmin kokemani. Tänään tuli nimittäin kymmenes kerta neuvontaa täyteen. Kaks näistä kerroista on ollut turisteja, toinen hollantilainen ja tänään ranskalainen, mutta muut kahdeksan on lähestyneet mua kysymällä italiaksi: "Dov´è..."

Perille löytäminen ei ainakaan ole opasteista kiinni, sanoisin

Okei, ymmärrettävää sinänsä että yhtä kertaa lukuunottamatta olen ollut koiran kanssa liikkeellä ja on varmaan oletettavaa että olen edes jossain määrin paikallinen. Sen verran usein tilanne on tullut vastaan, että nyt osaan jo aavistaa mistä on kyse, kun auto/pyörä/ihminen hidastaa kohdallani ja kääntää kasvonsa puoleeni. Vakiovastaus on: "en puhu italiaa, anteeksi. Can I help you in English?".

Mielenkiintoista on, että en muista että multa olisi kysytty Suomessa koskaan tietä minnekään. Tai no, ei ainakaan kovin usein. Mikä on sitten pistänyt blondin miettimään josko täkäläisillä ei a) ole navigaattoreita samassa määrin kuin kotimaassa tai b) ole minkäänlaista kynnystä kysyä tietä. Us-ko-ma-tonta. Suomalainenhan vaikka harhailee tunnin ennemmin kuin alentuu kysymään apua. Tai ainakin suomalainen mies.

Ai että mä odotan sitä päivää, kun voin neuvoa tien italiaksi. Nyt on seitsemän kahdeksasta italialaisesta karannut, kun olen yrittänyt tarjota tuota enkunkielistä vaihtoehtoa. Ollakseni oikein avuksi, pitää varmaan opiskella vielä vähän Pisan karttaakin.

Ja kas, mullahan on missio. Just niinkuin oli tarkoitettu.