Vika Suomi-"loma" ja pieni haikeus

Kun hiihtolomasta oltiin toivuttu, suuntasin Suomeen "työmatkalle". Samalla kysessä oli tämän Italia-jakson viimeinen Suomi-"loma", sillä näillä näkymin muuttokuorma Suomeen lähtee 3.7. ja me sitten paria viikkoa myöhemmin perässä. Merimies tosin palannee kotimaahan aikaisintaan vuodenvaihteessa, mahdollisesti jopa vasta vuoden 2016 puolella (ei sen ihan näin pitänyt mennä, mutta näyttäis nyt menevän), joten vastaavanlaisia visiittejä saatetaan vielä nähdä, mutta toiseen suuntaan.

Alppien yli ja pohjoiseen

Oli kyllä stressaavin keikka ikinä, mutta kaikki velvollisuudet sujuivat lopulta hyvin. Neljä kuudesta yöstä meni hotelleista, joten tosi turistina matkasin. Positiivisia ylläreitä: bussi- ja junalippuja saa hyvinkin edullisesti netistä etukäteen ostettaessa, esim. Riihimäki-Turku välin pääsin hintaan 9,90 € (!). Kaduilla ei tarvinnut liukastella, ruokakauppojen valikoiman laajuus vaikutti, vaatekauppojen määrä Helsingissä tuntui jopa ylimitoitetulta. Kohtaamani ihmiset olivat mukavia, opasteet kunnossa, kaikki vaan jotenkin toimi. Negatiivisia huomioita: aurinkoa näin ehkä vartin verran, sepelillä oli ikävä kävellä, ravintolahinnat sattui kukkaroon ja joka paikassa (pl. Helsingin ydinkeskusta) oli jotenkin kuollutta.

Siis tässäkö on Suomen vilkkain juna-asema? Perjantaina klo 17?

Näin tulevan paluumuuttajan silmin ollaan kyllä aika plusmiinusnolla-tilanteessa. Samaa kertoi ystäväni Julie, joka piipahti meillä kylässä ennen Suomen-matkaani, ja jonka perhe palasi Englantiin kolmen Italian-vuoden jälkeen elokuussa. Kuulemma tuntuu, kuin Italia olisi ollut pitkä lomamatka vaan, ja että kaikki palasi nopeasti ennalleen paluun jälkeen. Tai ei ihan kaikki, kyllä muutoksen itsessään huomaa, sanoi Julie, ja Italia tuntuu ihan yhtä kotoisalta kuin Englantikin. Mutta silti, kotimaa on aina kotimaa, niin hyvässä kuin pahassa.

Ja vielä kerran: HEL-MUC-PSA

Näitä mietteitä pyörittelin vähän enemmänkin ekalla iltalenkillä Suomesta paluuni jälkeen. Sattumoisin olin liikkeellä juuri iltaruuhkan ja passeggiatan aikaan, jolloin Pisa täyttyi liikenteestä ja ihmisistä. Oi, että rakastan: italian kieltä, ihmisiä puhumassa puhelimeen/toisilleen äänenvoimakkuutta säästämättä, jalkopallokentältä kuuluvia ääniä, vastaleikatun nurmikon tuoksua helmikuussa, shortseissa lenkkeilijöitä (helmikuussa), kauniisti valaistuja akvedukteja ja keskiaikaista kaupunginmuuria, tuttuja koiranulkoiluttajia ja lihakaupan poikia (sekä omistajaa), jotka tervehtivät aina yhtä iloisesti, lonksuvia katulaattoja, ränsistyneitä rappauksia, jouluisia ulkomainoksia (helmikuussa), hymyjä, iloisia ilmeitä, elämää! Jännittää vähän, mihin tämä vaihtuu, miltä sitten tuntuu. Mutta voisi sitä olla hullumminkin, mietin, kun katselin Suomi-keikalla napsittuja kuvia (onnistuin katsokaas ikuistamaan sen ainoaksi jääneen auringonsäteen Suomen-vierailun aikana).

Lempikirkkoni Suomessa

Ja on tässä nyt vielä neljä kuukautta peliaikaa jäljellä! Kaiken lisäksi sitä parasta aikaa, kun kesää kohti mennään. Joten ruikutus* ja haikeus sikseen,  ja carpe diem.

* Tosin tästä KYLLÄ ruikutan: Pisassa laukkua odotellessani (oli muuten taas lähtiessä 12 kg ja takas tullessa 25 kg, että jotain suomalaista sitä taas tuli tuotua) huomasin Lucca Summer Festivalin mainoksen. Tämä huipputason festari järjestetään siis tuossa naapurikaupungissa ja just tänä vuonna siellä olis todellakin ne tähdet, joita haluaisin nähdä!!!! PÖH!

Kelpais vaikka kaikki, mut etenkin toi Robbie Williams ja Lenny Kravitz. Pöh.