Kavereiden merkitys

Eilinen päivitys pisti miettimään kaveruuden merkitystä. Lapsille se oli selkeästi suurin pelon ja huolen aihe tänne muutettaessa: mitä jos kaikki Suomen kaverit unohtaa ja entä jos uusia ei tulekaan? Aikuinen tietää jo, että kyllä tulee, mutta lapselle asia ei selvästikään ole yhtä selvä.

Näin hauskaa oli viimeviikkoisten Suomi-vieraiden kanssa.
Huomaa tiimilasit, jotka oli kuulemma tosi "läpät".

Nyt kun Italianmaalla on eletty pian kymmenen kuukautta, on käynyt niin, että lapsilla on kuin onkin hyviä täkäläisiä kavereita. Vaan kuinkas on käynyt meidän aikuisten? Koulun kautta ollaan tutustuttu muutamiin vanhempiin, aivan ihaniin ihmisiin, mutta siinä ne taitaa sitten ollakin. Merimiehellä on suomalaiset työkaverinsa, mutta mulla ei oikeastaan ole ketään. Töissä en käy, joten ei ole niitä työkavereitakaan. Kielikoulun kautta vois olla potentiaalia tutustua muihin uusiin tyyppeihin, mutta olen huomannut että ei oikeastaan huvita. Eikä edes ole tarvetta.

Mistä se sitten johtuu? Varmaan siitä, että elettyjen vuosien varrella matkaan on tarttunut jo monta ihanaa ystävää, joihin tulee pidettyä yhteyttä aivan liian harvoin. Oikeastaan ystävyyssuhteet eivät noin vuosikymmeneen - koko lapsellisen aikaan - ole lainkaan kuuluneet mun päivittäiseen elämään, vaan kullanarvoisiin pieniin hetkiin siellä täällä. Eikä kaikki ystävät edes olisi tavattavissa päivittäin. Suomessakin pidetään yhteyksiä Facebookin välityksellä, sähköpostilla, puhelimitse, Skypellä. Ihan samaan pystyy täälläkin.

Lisäksi ilahduttavan moni kavereista on jaksanut matkustaa tänne meitä tapaamaan. No, Italiaan on tietty helppo tulla. Edulliset lennot ja varakkaat ystävät (heh) on tarkoittanut sitä, että muutamia olen tavannut suunnilleen yhtä usein kuin Suomessa. Ihan luksusta! Välillä tosiaan tuntuu, että voin sekä syödä että säästää kakun - nauttia Italiasta kuin Suomessa asuen.

Mutta jos oltaisiin täällä yhtään pidempi aika, todennäköisesti toimisin toisin. Varmasti jossain vaiheessa tulisi tarve paikallisillekin ystäville. Tarve integroitua oikeasti tähän yhteiskuntaan. Nyt kun ollaan kuitenkin vaan käymässä, en ole juurikaan uhrannut ajatukselle aikaa.

Lapset eivät tietenkään noin kauaskantoisia mieti. Niillä on tässä ja nyt. Jos nyt on hyvä, on tulevaisuuskin hyvä. Menneitä on turha sen suuremmin haikailla. Siitä huolimatta oli hienoa saada viime viikolla vieraaksemme lasten omat ystävät Suomen kotikulmilta. Aikuisten kesken tutustuttiin kunnolla oikeastaan vasta täällä (ja oltiin heti samalla aaltopituudella). Lapset saivat kuitenkin vakuutuksen siitä, että myös Suomen ystävyyssuhteet säilyvät ja voivat jatkua tasan siitä samasta, mihin viime kerralla jäätiin. Välimatka ei tunnu missään, jos sen ei halua tuntuvan.

Mutta sehän me aikuiset jo tiedettiinkin. Halit teille!