Elämää ikkunaluukkujen takana

Vuosi on edennyt siihen vaiheeseen, että ulkolämpötilat ylittävät sisälämpötilat. Mikä puolestaan tarkoittaa, että suljettujen ikkunaluukkujen aika on käsillä. Vähän on tylsää peittää näkymät juuri kun luonto on vehreimmillään ja auringonpaiste viehättävimmillään, mutta yleinen (yö)viihtyvyys edellyttää tätä. Elämme tulevankin kesän siirreltävien (rimpula)tuulettimien kanssa, joten odotettavaa on, että piakkoin on taas sopeuduttava kolmeenkymmeneen asteeseen myös sisällä. Ikkunaluukut blokkaavat onneksi kuumimman porotuksen pois, joten niiden käyttö (ja tiukka päiväajan tuuletuskielto) auttavat vähän lämpötilan hallinnassa.

Se on kuulkaa ruusun aika! Luulin, että kyseessä on pensas (?),
mutta täällä osa noista näyttää ihan puilta. Ja mikä tuoksu!

En valita. Kirjoitan tätä terassilla lämpimässä auringonpaisteessa, just sellaisessa kelissä kuin vappuaattona toivoisi olevan. Edessäni olevassa oliivipuussa kiipeilee sisilisko, koira köllöttelee auringonpaisteessa, mehiläisten pölytyshommat käy kuumana. Kesä tuli lopulta yllättävän nopeasti, niin kuin se Suomessakin aina tekee ("kesä yllätti suomalaiset", tiedättehän). Vajaan vuoden kokemuksen perusteella esitän siten faktana, että Toscanassa talvi on joulu-helmikuussa, kevät maalis-huhtikuussa, kesä touko-syyskuussa ja syksy loka-marraskuussa. Vuodenaikojen suhde on siten 3-2-5-2 kun se pääkaupunkiseudulla Suomessa on about 4-2-3-3. Vaikka virallisesti molemmissa maissa kai mennään 4x3-jaolla*.

Edellä mainittu oliivipuu. Löydä sisilisko.

Vapputunnelma on kyllä nyt vähän hakusessa, vaikka täälläkin on huomenna pyhä, "Festa del lavoro" eli työväen juhlapäivä. Picnic-kelit olis kyllä kohdillaan, joten ehkä jotain sellasta viritystä. Grillailua ainakin tänään. Ja vähän proseccoa.

Hauskaa Vappua!  Cincin!

* Italiaanojen mielestähän vielä ei ole oikeasti kesä. Osa kulkee jopa talvikengät jalassa. Näillä keleillä (hulluja nuo italialaiset)!:

Kielipuoli

Voin ylpeydellä todeta, että italian kielitaidossa olen saavuttanut jo iloisen tankero-asteen. Hoidan - tai ainakin yritän hoitaa - kaikki asiani italiaksi, ellei vastapuoli vaihda englantiin. Toki sanavarasto on vielä kapea ja kieliopistakin keskusteluun sisältyy lähinnä hatara mielikuva, mutta aika usein sitä huomaa tulevansa ymmärretyksi. Universaali kehonkieli ja hymy auttavat nekin usein eteenpäin, mutta silloinkin kun niiden käyttö ei ole ollut mahdollista (siis puhelimessa), olen jotenkin saanut asiani hoidettua.

Pystyn myös kohtuullisen hyvin seuraamaan paikallisten käymää keskustelua, ainakin silloin kun tiedän asian kontekstin. Radio- ja televisio-ohjelmien nopeatempoisesta puheesta en kyllä useinkaan saa selvää ja aina joskus joku yllättää kysymällä jotain täysin odottamatonta, jolloin kieli yleensä menee solmuun.

Yleisesti ottaen olen kehittynyt aika taitavavaksi nyökyttelemään ja esittämään, että ymmärsin selitetyn asian, vaikka ihan varma en oliskaan. Hyvin tavallinen tilanne on sellainen, jossa ollaan merimiehen kanssa juttusilla jonkun paikallisen kanssa ja molemmat näyttää olevansa ihan selvillä vesillä, mutta sitten jälkikäteen huomataan että kumpikaan ei oikein ymmärtänyt mistä oli kyse. Onneks toinen on yleensä ymmärtänyt puolet ja toinen sen toisen puolen, joten kokonaisuus selviää suht pienellä päättelytaidolla. Tai sitten ei :)

Tällaisen näkymän kautta kuljen kielikouluun

Kaikkeen tottuu, tähän kielipuolisuuteenkin. Italia on ensimmäinen vieras kieli, jota olen oppinut enemmänkin korvakuulolta ja vähemmän kieliopin kautta. Jos ei muuta, niin tapa mahdaltaa ainakin kynnystä kommunikoida vajavaisellakin kielitaidolla. Ja onhan niitä kehujakin tullut! Yleensä pidemmät keskustelut ajoittuvat koiralenkeille, joilla törmään puheliaisiin kanssaulkoilijoihin. Lähes poikkeuksetta harjoitukset ovat onnistuneet ja kiitosta osaamisesta kertynyt. Se jos mikä lämmittää mieltä.

Muista "osaamistani" kielistä ranska on kärsinyt tästä uudesta kielitulokkaasta eniten. Toisin sanoen en saanut pariisissakaan juuri järkevää sanaa suustani, vaikka oikeasti mun kyllä pitäis osata sanoa muutakin kuin "Un croissant, s'il vous plaît". Vaan väkisin tunkee sitä sì:tä oui:n sijaan ja grazieta mercin tilalle. Toisaalta ranskanopinnoista on ollut hyötyä ainakin kieliopillisesti. Verbit on hankalia, maskuliinit ja femininiinit muistettava ja monet ilmaukset samantyyppisiä. Näillä mennään.

Vielä italialaisista ja niiden englanninkielestä. Käytännössä kouluissa on opetettu englantia viimeiset 30 vuotta, joten ainakin nuorempien pitäisi osata edes jotain. Opetuksen tasosta en tiedä, mutta aika harva kieltä mitenkään luontevasti käyttää. Tosin usein käy niin, että kun kysyy puhuuko toinen englantia ja vastaus on kieltävä, ja sitten aloittaa itse takeltelemaan italiaksi, vaihtaa keskustelukumppani lopulta kielen englanniksi. Niiden pitää vaan ensin todeta, että toi toinen puhuu vielä huonompaa italiaa kuin minä englantia, joten kasvojen menetystä (aka bella figura) ei tarvitse pelätä.

Lähiviikkoina ois taas todellisen kielitestin paikka, kun pitäis vääntäytyä virastoihin hoitelemaan vähän paperiasioita. Katotaan kuinka käy, veikkaan että lievää tuskastumista on odotettavissa.

Lopuksi vielä muutama mun randomi suosikkisana/lause:

Purtroppo non posso = valitettavasti en voi
Rallentare! = hiljentäkää vauhtia (moottoritiellä)
Che ne dici di... = entä jos...?

Nämä mielessä onkin hyvä lähteä nostelemaan italiantunnille päin, poikkeuksellisesti näin tiistaina. Buongiorno!

Nuoriso tavattavissa

Nyt riittää matkapostaukset vähäksi aikaa! Paitsi että yksi tiedotus vielä: nuorisomme on tavattavissa Suomessa pe 5.7. - la 3.8. Ohjelma täytynee täyttää johonkin Exceliin*, sen verran tiivistä suunnitelmaa on tekeillä.

Koska itse jään koiravahdiksi Italiaan ja merimies käy vaan tuomassa lapset, päätyvät mukulat isovanhempien iloksi :D lähestulkoon koko kuukaudeksi. Paitsi mitä nyt välillä kavereita suunnittelevat tapaavansa. Ja kaiken huipennukseksi lentävät kaksistaan kotiin**!

Arvatkaa vaan, odottaako ne reissuaan jo.

* Näin kävi Sveitsiin muuttaneille kavereille hiihtolomalla. Silloin vähän nauratti, nyt ymmärrän.
** Suoralla Finnairin lennolla sentään, huoli pois.

Kotiseutukierros

Pariisista palattiin tiistaina, keskiviikon ja torstain vietinkin jo serkkuni seurassa Firenzessä (taas!). Perjantain Ligurian puolella Cinque Terressä (taas!), lauantain Sienassa, sunnuntaiaamupäivän Pisan tornilla (taas!) ja iltapäivän Luccassa (taas!). On kohteita joihin kyllästyy ja kohteita, joihin ei. Noi taas-merkinnällä tägätyt menevät kaikki jälkimmäiseen kategoriaan ainakin meikäläisen mittapuulla.

Koska haluttiin nähdä Firenze kunnolla,
otettiin hotelli näillä näkymillä.

Sarjassamme ensimmäisiä kertoja: Galleria degli Uffici.
Vaikuttavahan tuo oli. Aika paljon raamattuaiheita.

Toisenlaista kulttuuria: Ferragamon kenkämuseo Firenzessä.

Cinque Terren Vernazzassa uitettiin jalat ja täytettiin vatsat.

Siena oli koko perheelle uusi tuttavuus. Matkaa tänne on suunniteltu jo useampaan otteeseen, mutta koska Pisasta joutuu ajamaan tonne tylsän (ei tod.) Chiantin viinialueen läpi pari tuntia, ollaan lykätty menoa aina vaan eteenpäin. Vaan ei enää, onneksi, ja todettiin yhdessä tuumin, että maineensa veroinen on, edottomasti. Sienan kukoistuskausi ajoittui jonnekin 1100-1300 lukujen paikkeille, jonka jälkeen ensin musta surma ja toiseksi voimissaan ollut Firenze blokkasi kaupungin kehityksen niin, että sitten 1400-luvun kaupungin ytimessä ei ole juuri rakennettu uutta eikä purettu vanhaa. Meidän onneksemme. Suosittelen!

Sienan Piazza del Campo. U-pea. Kaksi kertaa vuodessa aukio toimii
keskiaikaisen laukkakilpailun Palion areenana. Vähän syyhyttää jo.

Sienan Duomo oli myös ainutlaatuinen. Seepra.

Junamatkalla Luccaan ahtauduttiin joidenkin pisalaisten futisfanien sekaan.
Juoma virtasi, tupakka sauhusi ja laulu raikasi.
Huligaaneja! Mutta silleen hyvällä tavalla kuitenkin.

Luccassa lounastettiin kesäisissä tunnelmissa.

Jatkona edelliseen postaukseen: matkustaminen kannattaa aina. Sitäpaitsi mää NIIN tykkään tästä nykyisestä kotiseudusta! Ja oppaan hommissahan toimin aina mielelläni.

Tukka putkella

Laskeskelin tänään, että viimeiseen kuuteen viikkoon on mahtunut kuusi normipäivää, eli sellaista päivää, jolloin a) meillä ei ole vieraita, b) ei itse olla reissussa, tai c) koulussa ei ole mitään tavallisesta poikkeavaa. Ilmankos on jäänyt vähän ohuenlaiseksi tämä huhtikuun bloginpito. Mutta ei hätää, juttuja on kyllä kerrottavana. Yritetääs nyt purkaa vähän tätä patoa.

Sitten viime päivityksen olen leikkinyt ihan urakalla turistia. Ensin lähdettiin Pinskun kanssa 10-vuotisjuhlamatkalle Pariisiin 20.4. - 23.4. Juhlakalu sai itse valita mieleisensä viikonloppumatkakohteen jostain eurooppalaisesta kaupungista, ja valinta olikin mielestäni aika chic (hyvä Pinsku!!!).

Tyylikkäästi myös asuttiin ensimmäisessä kaupunginosassa, tai jonkun kartan mukaan kolmannessa. Ihan siinä rajalla kuitenkin, huippupaikalla, Airbnb:n kautta vuokratussa sangen pariisilaistunnelmaisessa yksiössä. Tukikohdasta oli mainio tehdä synttärisankarin toivomia pyrähdyksiä pitkin kaupunkia. Nähtiin Eiffel alhaalta ja ylhäältä, Notre Dame ja erittäin tunnelmallinen kansainvälinen jumalanpalvelus (tai okei, hyvin pieni osa siitä, mutta sitäkin vaikuttavampi), Champs-Élysées, Louvre ja Pompidou-keskus (ulkoa), Galeries Lafayette, Printemps ja aika tavalla muita kauppoja, joihin upotettiin myös ihan kiitettävästi rahaa. Käveltiin ihan pirusti - onneks tyttö on tullut äitiinsä eikä ole päivänmittaisesta taivalluksesta moksiskaan - ja metroakin toki testattiin muutamaan otteeseen.

On se hieno kaupunki. Ja hieno oli matkakin. Kelit mahtavat, matkaseura erinomaista. Todisteeksi vielä muutamia otoksia matkan varrelta (me niinku ihan oikeesti oltiin siellä):

Kotikatu

Harrasta tunnelmaa Notre Damessa. Oisittepa kuulleet ne laulut (virret?). Vau.

Tornin näkymät ja otsasta kasvava sormi

Pisalaisten mielestä tämäkin torni näytti olevan vähän vinossa.

Galeries Lafayetten terdeltä oli ihan kivat näkymät

Kävelyä, kävelyä, kävelyä.

Kun Pariisista oli kotiuduttu, jatkui turismi onnistuneella vajaan viikon mittaisella Toscanan-tourneella kera Linda-serkun. Mutta siinä onkin jo uuden blogipäivityksen paikka...

Vauhtia on siis viime päivinä riittänyt ja inspiraatiota kertynyt. Pää on vieläkin pyörällä kaikesta näetystä ja koetusta. Matkustaminen kannattaa aina!

Kavereiden merkitys

Eilinen päivitys pisti miettimään kaveruuden merkitystä. Lapsille se oli selkeästi suurin pelon ja huolen aihe tänne muutettaessa: mitä jos kaikki Suomen kaverit unohtaa ja entä jos uusia ei tulekaan? Aikuinen tietää jo, että kyllä tulee, mutta lapselle asia ei selvästikään ole yhtä selvä.

Näin hauskaa oli viimeviikkoisten Suomi-vieraiden kanssa.
Huomaa tiimilasit, jotka oli kuulemma tosi "läpät".

Nyt kun Italianmaalla on eletty pian kymmenen kuukautta, on käynyt niin, että lapsilla on kuin onkin hyviä täkäläisiä kavereita. Vaan kuinkas on käynyt meidän aikuisten? Koulun kautta ollaan tutustuttu muutamiin vanhempiin, aivan ihaniin ihmisiin, mutta siinä ne taitaa sitten ollakin. Merimiehellä on suomalaiset työkaverinsa, mutta mulla ei oikeastaan ole ketään. Töissä en käy, joten ei ole niitä työkavereitakaan. Kielikoulun kautta vois olla potentiaalia tutustua muihin uusiin tyyppeihin, mutta olen huomannut että ei oikeastaan huvita. Eikä edes ole tarvetta.

Mistä se sitten johtuu? Varmaan siitä, että elettyjen vuosien varrella matkaan on tarttunut jo monta ihanaa ystävää, joihin tulee pidettyä yhteyttä aivan liian harvoin. Oikeastaan ystävyyssuhteet eivät noin vuosikymmeneen - koko lapsellisen aikaan - ole lainkaan kuuluneet mun päivittäiseen elämään, vaan kullanarvoisiin pieniin hetkiin siellä täällä. Eikä kaikki ystävät edes olisi tavattavissa päivittäin. Suomessakin pidetään yhteyksiä Facebookin välityksellä, sähköpostilla, puhelimitse, Skypellä. Ihan samaan pystyy täälläkin.

Lisäksi ilahduttavan moni kavereista on jaksanut matkustaa tänne meitä tapaamaan. No, Italiaan on tietty helppo tulla. Edulliset lennot ja varakkaat ystävät (heh) on tarkoittanut sitä, että muutamia olen tavannut suunnilleen yhtä usein kuin Suomessa. Ihan luksusta! Välillä tosiaan tuntuu, että voin sekä syödä että säästää kakun - nauttia Italiasta kuin Suomessa asuen.

Mutta jos oltaisiin täällä yhtään pidempi aika, todennäköisesti toimisin toisin. Varmasti jossain vaiheessa tulisi tarve paikallisillekin ystäville. Tarve integroitua oikeasti tähän yhteiskuntaan. Nyt kun ollaan kuitenkin vaan käymässä, en ole juurikaan uhrannut ajatukselle aikaa.

Lapset eivät tietenkään noin kauaskantoisia mieti. Niillä on tässä ja nyt. Jos nyt on hyvä, on tulevaisuuskin hyvä. Menneitä on turha sen suuremmin haikailla. Siitä huolimatta oli hienoa saada viime viikolla vieraaksemme lasten omat ystävät Suomen kotikulmilta. Aikuisten kesken tutustuttiin kunnolla oikeastaan vasta täällä (ja oltiin heti samalla aaltopituudella). Lapset saivat kuitenkin vakuutuksen siitä, että myös Suomen ystävyyssuhteet säilyvät ja voivat jatkua tasan siitä samasta, mihin viime kerralla jäätiin. Välimatka ei tunnu missään, jos sen ei halua tuntuvan.

Mutta sehän me aikuiset jo tiedettiinkin. Halit teille!

Mitäs teille kuuluu

... ipanat? Viime haastattelusta on vierähtänyt jo useampi kuukausi, joten annetaanpa taas vaihteeksi puheenvuoro nuorisolle.

Patu, kuulit Italiaan muutosta noin vuosi sitten. Muistatko vielä, miltä silloin tuntui ja mitä haluaisit sanoa 7-vuotiaalle itsellesi nyt?

Muistan, että en halunnut lähteä (hymyilee). En vielä tiennyt, että saan täältä kavereita. Että täällä on kivaa, paitsi koulun aloitus. Silloin Edoardo ei vielä ollut mun kaveri. Nyt se on. Sanoisin että Italia on kiva.

Pinsku, mites sä muistat tuon vuoden takaisen ajan? Mitä kertoisit jollekin, joka on nyt vasta muuttamassa jonnekin ulkomaille?

Muistan että tuntui kurjalta jättää kaverit ja pelottavalta, että saanko Italiasta yhtään kavereita. Mutta täällä on kyllä tosi kivaa. Ihania kavereita täältäkin on löytynyt. Jos joku muuttaa joskus jonnekin ulkomaille, ajatukset voi aluksi olla ei-niin-positiivisia, mutta mä sanoisin, että jokapuolella maailmaa on ihania ihmisiä. Kavereita saa kyllä!

Mikä täältä on erityisesti jäänyt mieleen? Mikä on ollut kivaa? 

Pinsku: Kavereiden saaminen on ollut kivaa. Syysloman Rainbow Magicland oli tosi kiva.
Patu: Kaikki on ollut kivaa.  

Miltä tuntuu olla täällä vielä toinen vuosi?

Pinsku: Ihan kivalta nyt kun tietää, että on saanut kavereita.
Patu: kivalta.

Mitä haluaisit Italiassa vielä nähdä tai tehdä?

Pinsku: Haluaisin nähdä Venetsian ja sieltä olis kiva ostaa perheelle sellaset naamiot.
Patu: Haluaisin nähdä Venetsian, mennä vielä uudestaan kumiveneellä ja käydä kalastamassa.

Ikävöitkö Suomea? Jos kyllä, mitä? 

Pinsku: Pikkasen. Kavereita ja muita tärkeitä ihmisiä. Mummon ruokia.
Patu: Vähän. Kavereita.

Kuinka monta kaveria sulla on täällä? Onko sulla vielä Suomessa kavereita? Pidätkö niihin yhteyttä? Miten?

Pinsku: Meidän luokalla on kymmenen henkeä, kaikki ne ja Patun luokalta vielä muutama. On Suomessakin kavereita, pidän niihin yhteyttä Skypen kautta. Välillä kyllä tuntuu että olis kiva pitää enemmänkin yhteyksiä kuin nyt.
Patu: Sergio, Alvaro, Francesco ja Edoardo. Neljä. On Suomessakin vielä kavereita. Pidän niihin yhteyttä Skypellä ja joskus kännykällä. Tuntuu että tiedän hyvin, mitä Suomen kavereille kuuluu. Olen saanut Minecraftin kautta uusia Skype-kavereita.

Oletko nähnyt Suomen kavereita Italiassa? Tarpeeksi vai liian vähän? 

Pinsku: Olen. Pikkasen vähän vaan.
Patu: Olen. Ihan tarpeeksi.

Onko joku asia Italiassa paremmin kuin Suomessa? Jos kyllä, mikä tai mitkä?

Pinsku: Ei mikään.
Patu: Koulu on kivempi.

Kahden kuukauden päästä on kesäloma. Mitäs aiot silloin tehdä? 

Pinsku: Menen Suomeen ja sitten ollaan täällä Italiassa.
Patu: Menen Suomeen ja leikin kavereiden kanssa sekä Suomessa että Italiassa. Näen niitä oikeasti, enkä vaan Skypellä.

Terveisiä blogin lukijoille?

Pinsku: Terkkuja kaikille, jotka lukee tän!
T: Black Blök

... semmosta. Hyvin on asiat, sanoisin!

Urheiluhullut?

Italialaiset ovat suuria urheilun ystäviä. Lajeista jalkapallo on tietenkin ykkönen, mutta myös pyöräily ja autourheilu iskevät kansaan, samoin kuin kaikki suuremmat urheilutapahtumat ja mestaruuskisat. Kuulostaa tutulta.

Osamme penkkiurheilusta: tammikuiset laukkakisat San Rossoren Ippodromolla

Meikäläiselle oli kuitenkin yllätys, että urheilua kyllä tykätään seurata (telkkarista) ja siitä puhutaan mielellään, mutta peräti 40 % italialaisista ei itse harrasta minkäänlaista urheilua. Tämän luvun kertoi italiankielen oppikirjani, ja opettajani Costanza vahvisti tiedon. Laiskoja kuulemma ovat noin yleisesti ottaen. Suomalaisilla aikuisilla liikkumattomien prosenttiosuus on 30 pinnassa, ainakin mikäli kansalliseen liikuntatutkimukseen 2010 on uskominen. Parempi Suomi! Mun valistumaton mielipiteeni on, että me suomalaiset ollaan ainakin reippaampia ulkoilemaan kelillä kuin kelillä* ja valmiimpia erilaisiin hyötyliikunnan muotoihin, esim. kävelyyn. Esim. edelleenkään kaikki lasten koulukavereiden vanhemmat ei voi käsittää kuinka me jaksetaan kävellä joka päivä kouluun 900 m suuntaansa. Jepjep.

Mutta toisaalta täällä ei kyllä voi välttyä bongaamasta himourheilijoitakaan. Pyöräseurueita tiukissa trikoissaan (omnom) näkee jatkuvasti, ja lenkkeily - jopa sauvakävely - näyttäis olevan sekin suosiossaan. Lasten koulukaverit harrastavat about kaikki jotain: uintia, futista, ratsastusta (myös pojat!), steppausta (myös pojat!), tanssia, laskettelua... Mahdollisuuksiahan näillä seuduilla riittää. Tästä huolimatta meidän perheessä ei (toistaiseksi) ole harrastettu mitään ohjattua liikuntaa, koulun 16 vuosittaista uintikertaa lukuun ottamatta. Seuraavaksi aionkin selvittää Pisan yliopiston liikuntapalvelujen laajaa ja edullista tarjontaa, josko siellä olis meillekin jotain. Siihen asti kävellään ja juostaan, käytetään Viale delle Piaggen hauskaa ulkokuntosalia, hypitään hyppynarua ja potkitaan palloa. Laskettelukausi taitaa olla tältä erää ohi - mittarissa on tällä hetkellä 20 astetta :D

Nimpparisankarin zeniläistä tyyneyttä tänpäiväisellä kuntosalikeikalla

Vaan vaikka sohvaperunoita ovat, nämä italialaiset, ovat silti käsittämättömän hoikkia. Tai isompi osa ainakin kuin suomalaisista, mielestäni. Ehkä kyse on geeneistä, ehkä terveellisemmästä ruokavaliosta. Tai sitten siitä, että bikinikelejä pitelee sen verran pidempään, että motivoitumiseen on syytä? Tiedä häntä, mutta kesäkuntoon olis päästävä, myös allekirjoittaneen. Raporttia seuraa.

* No, tavallaan pakko jos Suomessa meinaa edes joskus ulkoilla...

Sotto casa

Me ja muut italialaisten radiokanavien kuuntelijat on kevään mittaan saatu nauttia tänvuotisen San Remon laulukilpailun sadosta. Näistä yks on ihan pakko jakaa, sillä kappale saa niin hyvälle tuulelle, kesämielelle. Uutta korvamatoa koukkuun siis teillekin, prego!

Kyseessä siis Max Gazzèn Sotto casa (jostain syystä en saa videota jaettua tässä joten siksi kuva ja aneeminen erillinen linkki.

Kevät!

Oho, vähän venähti tuo pääsiäis- eli kevätloma täällä blogin puolella. Muutenkin olen havainnut suunnattomia vaikeuksia istahtaa koneen ääreen nyt, kun kouluhommista on viimein päästy (gradusta tuli muuten E :). Ja siksi, että täällä on viimein kevät.

Sitten viime postauksen olemme saaneet nauttia peräti kahden ystäväperheen vierailusta. Lapsellisten. Mikä on tehnyt hyvää niin meille aikuisille kuin nuoremmillekin. Ihan mahtavaa, että maailma on niin pieni. Että Italiaan on melkein yhtä helppo tulla kuin Kirkkonummelle. On onni saada sekä tämä ihana maa että kotimaan rakkaat ystävät ja perhe samaan pakettiin. Tähän vois tottua.

Muutama sana viime viikon lomasta, jota vietettiin Toscanan maisemissa. Nähtiin muun muassa upea Volterra ja Livoron meriakvaario, testattiin vuodelta 1898 oleva Montecatini Termen ja Montecatini Alton välillä reissaava kaapelivaunu sekä Monsummano Termen kylpylä, jonka ulkoaltaaseen paistoi sen verran aurinko että tuli hankittua kevään ekat rusketusraidat! Pääsiäismaanantaina taas istuttiin kuuliaisesti picnicillä auringossa, ihan kuin Suomessa vapunpäivänä ikään. Ja Luccassa shoppailtiin lompakko tyhjäksi. Hyvä loma oli!

Vähän isommat munat näillä italialaisilla.

Volterran vanhoja, ränsistyneitä taloja.

Livornossa sai myös koskea kaloja! Tai yrittää ainakin.

Livornon aavaa rantanäkymää

Funicolaren kyydissä

Luccan muurilla oli hento kevätfiilis

Scotto-puiston perinteiset apinahommat

Kevään eka nurmikonleikkuu

Hiilailua ja hyppistä. Se on kevät ny.