Juhlapäivä ruuan merkeissä

Eilen vietettiin merimiehen synttäreitä - ja ovelia kun ollaan, myös meidän hääpäivää. Näppärästi samassa paketissa.

Koska juhlat osuivat keskelle viikkoa, päädyttiin hillittyyn juhlistamiseen hyvällä ruualla. Tuoreista tomaateista tehtyä keittoa tuoreen patongin kera, katkarapuvoileipiä ja jälkkäriksi kaakaovanukasta mansikoilla. Kuuluivat kategoriaan "lempiruuat". Tosin jälkkäri meni sikäli mönkään että meidän lähistön ihana, sisilialainen leipomo ja sen sydämellinen omistajatar Carmela oli jo sulkeneet kun mentiin herkkuja hakemaan, ilmeisesti päivän leivonnaiset oli saatu myytyä jo. Mutta onneks tien toisella puolella on sellanen pikkuputiikki tyyliin italialainen Siwa (mutta ei tietenkään mikään ketjukauppa), josta löytyi ihan kelpo ainekset sieltäkin. Ja taas juteltiin mukavia, myyjäsetä (jonka nimeä en poikkeuksellisesti tiedä), kyseli että ollaanko me (niitä) suomalaisia. Kieli kuulostaa kuulemma vaikealta, mitään ei ymmärrä ja sellasta "kappakapparappakappa" tyylistä molotusta hänen korvaansa, sanoi signore hymyillen :)

Mutta joo, ruuanlaitossa kaikki meni hyvin siihen asti, kun alettiin kasaamaan noita leipiä. Merimies totesi, että katkaravut on toki kuorittuja, mutta näköjään ei keitettyjä kuten Suomessa. Johon minä, että "ai ne pitää keittää". (Huoh, tätä mun keittiötietämyksen tasoa.) Samaan aikaan soi ovikello ja Rossella tuli hakemaan Edoardoa kotiin. Kysäistiin siinä sitten ohimennen että onko tosiaan näin, että täällä pakastekatkaravut ei ole keitettyjä. Rossella siihen, että certo, ja kertomaan lonkalta hyvän reseptin. Katkikset toviksi pannulle öljyn ja valkosipulin kanssa, mukaan vähän yrttejä ja loraus valkoviiniä, tarjoillaan esimerkiksi spagetin kera... eleet tukivat esitystä ja kaikesta huokui, että kysymys on rakkaasta aiheesta.

Nää ravut on kyllä ihan eri kerralta,
ravintolaillalliselta Pompeijissa.

Ja niinkuin sitä ei olis tiennyt, että italilaliset ja ruoka nyt vaan matchaa yhteen. Saman olen toki huomannut aiemminkin paikallisten kanssa keskustellessani, mutta edelleen ruokaa kohtaan tunnettu intohimo jaksaa ihastuttaa suuresti. Tuokin pitkän päivän tehnyt juristi ilahtui silminnähden, kun päästiin keskustelemaan tästä sydäntä lähellä olevasta aiheesta. Kuten netti kertoo: "Italialaiset rakastavat ruokaa. Ei ainoastaan syömistä, vaan myös kaikkea sitä, mikä tekee ateriasta nautittavan: tinkimätöntä hartaudella kokkaamista, kiireetöntä yhdessäoloa, kiihkeitä pöytäkeskusteluja, laatuviinejä, perheen ja ystävien kaivattuja kohtaamisia, arjen juhlaa." Davvero. Eipä silti, niin kyllä minäkin.

Totesinpa taas kumminkin, että pikkusen on meikäläisellä kirittävää vielä tällä ruuanlaiton saralla. Onneks mulla on toi taitava aviomies, jo kymmenettä vuotta.

Sokka irti

Viikon sisällä on tapahtunut ihmeitä: tähän asti tuppisuuna viihtynyt poikamme on alkanut puhumaan (englantia) koulussa! Toki lähinnä yksittäisiä sanoja ja mieluummin yhdelle tai max kahdelle ihmiselle kerrallaan, mutta kuitenkin.

Kaikki alkoi viime viikon loppupuolella, kun Patu huikkasi koulusta lähtiessä: "Goodbye Mr. Thomas!" Sittemmin on lukenut ääneen yhden kirjan kaverilleen, puhunut opettajan kuvaamalle videolle, eilen ruokalassa Sofialle ja tänään myös yhdelle toiselle koulukaverille. Nyt se puhua pälättää olohuoneessa ihan kunnon lauseita Edoardolle, joka tuli meille koulun jälkeen. Opettajansa vitsailikin tänään, että todnäk jäppinen ei kohta hiljene lainkaan - myöskään silloin kun pitäisi. Poikani tuntien, näin saattaa käydä...

Kerrassaan upeaa! Samoin Pinskun kielitaito on kehittynyt isoin harppauksin. Neiti tuntuu olevan jo täysin sinut puhumisen kanssa, eikä jännitä yhtään. Ja koska on pidempään harjoitellut, alkaa lauseissa jo olla tolkkua. Samoin kirjoittamissaan jutuissa. Miss Annie antoi tänään nähtäväksi tarinan, jonka Pinsku oli kirjoittanut viime perjantain Larderellon-kouluretkestä. Molemmat ihmeteltiin sitten, kuinka hyvin sanat jo taipuivat. Ainakaan mun kielitaidolla ei monta virhettä löytynyt. Apuna neiti oli kyllä käyttänyt iPadia, mutta silti. Sitäpaitsi tarina oli HYVÄ.

Tällä viikolla piti myös ilmoittautua toukokuussa pidettävälle viikon mittaiselle kouluretkelle Sveitsiin. Ja kyllä - päätös oli tällä kertaa aika helppo tehdä. Sen verran hyvin näyttäis noi naperot pärjäilevän.

Abetone

Oli tosi nasta viikonloppu Abetonen lumilla. Kaikenlaista sattui ja tapahtui eikä menty ihan suunnitelmien mukaan, mutta monet hyvät naurut saatiin ja muisteltavaa pidemmäksi aikaa:

• Lähtiessä se jo mainitsemani maanjäristys 86 kilometrin päässä Pisasta ja 37 kilometrin päässä Abetonesta. Sittemmin ei ole onneks täristänyt.
• Matkalla pitkä odottelu pikkutien tasoristeyksessä, jossa puomit alhaalla. Oltiin jo melkein luovuttaa, kun viereisestä tunnelista puksutti miniveturi, varmaan jostain korjaushommista tulossa. Ihan absurdia oli kun autojono oli molemmin puolin perjantai-iltaan sopivasti pitkä, ja syynä sellanen säälittävä kirppu. Tuli ihan Kummelin sketsit mieleen, ei voinut kuin nauraa koko hommalle.
• Vuoristotiellä edessä oli yllättävä tietyö ja jouduttiin ajelemaan mutkaista, kapeaa ja ruuhkaista kiertotietä pitkin. Aika jännää oli, etenkin sellasilla kaiteettomilla osuuksilla. Perille kumminkin päästiin, tosin kaikkine säätöineen saatiin tuhrautumaan 80 kilometrin matkaan yli kolme tuntia.
• Lauantaina parit harhautumiset mustaan rinteeseen, kun meillä ei oikein ollut selkoa rinnekartasta. Hyvin kuitenkin meni, ei aiheuttanut ongelmaa edes Patulle.
• Sen parhaan rinteen etsimisen piikkiin meni myös parit offarivedot rinteiden ulkopuolella pehmeässä lumessa. Myöhemmillä kerroilla tosin tarkoituksella, kun lapset varta vasten halusivat.
• Tuolihissin jumittuminen ja useamman kerran epäonnistunut uudelleenkäynnistys. Meni ehkä vartin verran ylimääräistä sillä nousulla, joutu jo miettimään et mitä jos jäädään tähän killumaan.
• Patun vauhdikas hyppy tuolihissistä, kun sen pasmat meni sekaisin edellä nousseen Pinskun sauvan tipahtaessa maahan poistumispaikalla ja mun nostaessa sen mukaan. Onneks ei käynyt mitään, vaikka hissipojan ilme oli kyllä näkemisen arvoinen.
• Virhearviointi hotellin sijainnissa ja päivän vika lasku noin 1,5 km päähän. Enää ei ehditty takas ylös joten käveltiin kamojen kanssa tietä pitkin ylämäkeen koko matka. Just kun oltiin kääntymässä hotellin pihaan, pari meidän kanssa samaan aikaan lähtöpisteeseen tullutta miestä purki autoaan ja kysyi epäuskoisena: "kävelittekö tosiaan ton koko matkan"?! Well, yes. Suomalainen sisu, you know.

No. Tekevälle sattuu. Kelit oli kuitenkin koko viikonlopun ajan loistavat. Muutama miinusaste, aurinko paistoi siniseltä taivaalta, tuuli oli lempeä. Ihana kevättalvi. Abetonen mäet on mahtavia, noin niinku paikalliseksi Vihdin hiihtokeskukseksi, ja samaa mieltä olivat italialaiset jotka kansoittivat rinteitä runsain mitoin. Taidettiin olla ainoat ulkkarit paikalla, ainakaan paljon muuta kuin italiaa ei tuolla kuullut. Sen verran englantia kyllä, että me treffattiin sattumalta Pinskun luokkakaverin perhe ja toisenkin kanssa yritettiin, mutta aikataulut meni tällä kertaa ristiin.

Pää pilvissä, jalat maassa.

Täälläpäin mäet ei ole valaistuja, joten laskuaika alkaa kun aurinko nousee ja loppuu, kun se laskee. Puoli viiden maissa alkavat sammutella hissejä, joten sitten on viimeistään parasta suunnata sukset alamäkeen. Niin tehtiin mekin. Hotellissa oli uima-allasosasto ja kunnon sauna, ja oli aika superia istahtaa sinne meidän vuorolla kuudesta seitsemään, pitkän laskupäivän ja etenkin sen hillittömän kävelyn jälkeen. Pizzojen jälkeen ei tarvinnut paljon nukkumattia odotella.

Suomalainen saunoja suomalaisessa saunassa.

Myös koiralla oli hyvät oltavat. Lenkkeiltiin hotellin vieressä ollutta, metsäpolulle johtavaa pikkutietä pitkin. Olo oli kuin Lapissa: lunta, pakkasta, hiljaisuutta. Vähän oli haikeeta lähteä kotimatkalle jo sunnuntaina aamupäivällä, kun hotellin aikataulut niin vaati, ois voinut pidempäänkin tuolla majailla. Mut hei, vielä on talvea jäljellä!

Bongaa lintukoira.

Maanjäristys

Kello 15:48 istuttiin merimiehen kanssa keittiössä kahvilla, kun maa alkoi järistä. Aika jännä tunne. Järistyksen keskus oli Toscanan Garfagnanassa, ei kovin kaukana Pisasta, ja voimakkuus 4,8 Richterin asteikolla. Ainakin paikallislehden mukaan oli saanut pelkoa aikaan koko Toscanassa. Me lähinnä ihmeteltiin.

Sit olikin mukava hypätä autoon, hakea lapset kouluretkensä päätepisteestä ja lähteä viikonlopun viettoon Abetoneen, vähän lähemmäs tota Garfagnanaa. Jännitystä elämään, kato.

Saavutettu etu

Lasten ollessa jo kouluikäisiä, on hyvin nukkumisesta tullut uudestaan saavutettu etu. Nykyisin sitä osaa arvostaakin ihan eri tavalla kuin ennen lapsia - jännä juttu.

Järkytys olikin suuri, kun viime yö meni aika lailla rumbaten. Jostain syystä koko perhettä on joululoman jälkeen vaivannut kyvyttömyys mennä riittävän aikaisin nukkumaan. Nuorisokin on ottanut tavakseen kukkua lähemmäs yhtätoista, mikä tarkoittaa maksimissaan yhdeksän tunnin unia. Niillä pärjää tovin, mutta jossain vaiheessa väsymys alkaa näkyä. Niin kuin eilen. Pinsku oli koulumatkalla kiukkuinen kuin ampiainen ja Patu puolestaan känkkäsi illalla, kun kampesimme lapset väkisin sänkyyn ennen yhdeksää. Just silloin ois nimittäin tullut inspiraatio rakentaa junarataa ja levittää kaikki muutkin lelut. Lopulta herra kuitenkin simahti - mielenosoituksellisesti "muumiona" ja kaikki valot päällä. Mutta nukahti kuitenkin vähän aiemmin kuin yleensä.

Muumio unessa.

Auvoa kesti puoli yhteen saakka, jolloin esiteini tuli herättämään mut, koska oli "kuuma ja jano". Ymmärrykseni näitä valtavia vaivoja kohtaan oli suhteellisen pientä, mutta kävin silti kuuliaisesti hakemassa lasin vettä kaks kerrosta alempaa ja kääntämässä neidin tyynyt toisinpäin. Ei vissiin auttanut, kun noin puolen tunnin päästä tyttö hiippaili uudestaan yläkertaan. En jaksanut edes kuunnella, mikä oli vikana vaan komensin väliin nukkumaan. Ja käänsin kylkeä.

Seuraava herätys oli paria tuntia myöhemmin, kun yläkerrassa poikkeuksellisesti nukkunut koira näki jotain jännää unta ja mekasti ainakin mut hereille. Sitten seurasi vajaan tunnin rauhaisa jakso, joka päättyi järkyttävän ukkosmyrskyn jylinään. Taas ylös, kaks kerrosta alas ja sähköjohtoja irrottelemaan. Hetkeksi sänkyyn, tipahdus uneen, ja herääminen siihen että auki olleet ikkunaluukut hakkaa ihan hulluna seinään. Merimieskin havahtui tässä vaiheessa ja alkoi sulkemaan luukkuja, mä kipitin kellariin katsomaan onko vesi tulvinut sisään saakka. Ei ollut.

Spanieli hermoili ukkosta loppuyön, mä torkahtelin. Aamulla olikin sitten tosi reipas ja virkeä olo (no ei). Vesisadekin jatkui niin, että otettiin lasten kanssa bussi tuo pari hassua pysäkinväliä, kun muuten oltais oltu ihan läpimärkiä koululle päästyämme. Arno on taas ääriään myöten täynnä ja kaikkialla märkää, likaista, ankeeta. Pöh.

Tällä hetkellä olen taas superhyperonnellinen, että saan järjestää päivän aikataulut parhaaksi katsomallani tavalla. Ei ole pakko rehkiä, jos ei irtoa. Sadekin onneksi taukosi, joten eiköhän tästä ihan hyvä päivä tule lopulta. Etenkin kun sain loistavia uutisia gradurintamalta - homma etenee. Mä ehkä valmistunkin joskus!!!

Todistukset

Perjantaina lapset saivat viimein syyslukukauden todistukset, kouluvuosi kun alkaa täkäläisittäin olla puolivälissä. Papereissa ei ollut ainoatakaan numeroa, vain kirjalliset arviot. Pinskulle tämä oli pettymys, haluaisi kuulemma tietää kuinka hyvä on. Mun mielestä taas kirjallinen arvio on parempi, siitäkin huolimatta, että iso osa arvioista oli selkeästi standardikamaa. Mutta oli siellä henkilökohtaistakin palautetta, eikä ollenkaan huonoa. Päinvastoin:

Patulle muun muassa (vapaasti suomennettuna):
Patu on sopeutunut hyvin uuteen kouluympäristöön ja päivittäisiin rutiineihin. Hän on osoittanut uskaltavansa ottaa riskejä*, toimien myönteisellä asenteella luokkatovereidensa kanssa ja kaikkien koulun tuomien uusien haasteiden edessä. Hän kehittyy kommunikoijana**, ilmoittaen esimerkiksi sen, milloin on aika pakata tavarat lounastaukoa varten! Vaikka Patu on osoittanut huomattavaa parannusta työssään, täytyy hänen edelleen kehittää käsialaansa ja esiintymistaitojaan.

Pinskulle:
Pinsku on sopetutunut hyvin uuteen kouluympäristöönsä ja on ystävystynyt luokkatovereidensa kanssa viettäen mielellään aikaansa heidän kanssaan. Hän työskentelee kovasti oppiakseen englantia ja kirjoittaa iPadin kielenkääntöohjelman avulla. Pinsku nauttii ääneen lukemisesta, mikä auttaa häntä oppimaan uusia sanoja ja kielioppia. Pinsku on älykäs, iloinen ja urheilullinen oppilas, joka on aina valmis osallistumaan erilaisiin tehtäviin. Hän on miellyttävä luokkatoveri.

Ylpeä näistä saa olla! Etenkin, kun omana tavoitteena oli lähinnä saada lapset sopeutumaan uuteen ympäristöön, ymmärtämään vierasta kieltä ja kommunikoimaan sillä. Kaikki ylimääräinen opittu on plussaa. Ja sitä opittua on paljon.

Tässä jaksossa aiheena on molemmilla lapsilla energia. Etenkin Patulla on ollut hauskaa, kun suurin osa päivistä on käytetty erilaisiin kokeiluihin ja tutkimuksiin. On rakennettu paperilennokkia, laskuvarjoa kananmunalle, puhallettu pillillä paperipalloja, pohdittu erilaisia keksintöjä ja niiden vaikutusta jokapäiväiseen elämään, tutkittu Leonardo da Vincin aikaansaannoksia ja niin edelleen. Perjantaina lapset lähtevät tämän vuoden ekalle kouluretkelle Larderelloon, vulkaanisesti aktiiviselle alueelle täällä Pisan maakunnassa. Tarkoituksena on edelleen tutkia energia-aihetta ja uusiutuvia energiamuotoja.

Olen yhä riemuissani koulun tavasta lähestyä oppimista. Päätä ei todellakaan puuduteta ulkoa opeteltavilla asioilla, vaan omaan ajatteluun, faktojen selvittämiseen, erilaisten näkökantojen ymmärtämiseen ja kokonaisuuksien näkemiseen kannustetaan koko ajan. Patu varsinkin tykkää tästä tavasta käydä koulua (no, eipä sillä paljon vertailukohtaa ole), ja toistelee nykyään päivittäin, että haluaa jatkaa täällä vielä ensi vuonnakin. Saapa nähdä miten se järjestyy - tosin näyttää siltä, että merimiehen projekti täällä kestää vielä ainakin vuoden, joten sen puolesta no problem. Mutta kattellaan nyt miten muut elämän aspektit tähän suhtautuu ja palataan asiaan...

Ihan huippua on siis koululaisilla: kavereita, kiva koulu ja pienet luokat, ymmärrys jo hyvällä tasolla ja elämä kaiken kaikkiaan tasapainossa. Mitä nyt Pinskulla on ollut vaikeuksia sopeutua siihen, että oma itsenäisyys on täällä rajoitetumpaa kuin Suomessa. Kymmenvuotiaana vähemmän etäisyyttä ja omaa rauhaa kuin seitsemänvuotiaana***. No, fakta on, että täällä lapset eivät juuri liiku yksikseen ja koulumatkat vaativat ehdottomasti aikuisen läsnäoloa. Itsenäisyyskaipuuseen on kuitenkin tuonut pientä helpotusta se, että ollaan päästetty tyttö itsekseen ulkoilemaan spanielin kanssa lähipuistoon. Kovasti tuntuu tästä vapaudesta nauttivan.

Koulussa siis mennä porskutetaan oikein hyvin, mistä jaksan edelleen, etenkin alun vaikeuksien jälkeen, olla suunnattoman iloinen. Porhalletaan nyt vielä muutama viikko ja sitten koittaakin viikon 8 talviloma ja Suomi-kavereiden vierailu. Parhautta!

* Yksi koulun tavoitteista on tehdä lapsista "Risk takereita" eli rohkaista kokeilemaan uusia asioita.
** Toinen koulun tavoitteista on tehdä lapsista "Communicatoreita" eli hyvään kommunikaatioon kykeneviä. 
*** Olen täällä ollessa pohtinut usein, että suomalaisilta lapsilta vaaditaan tosiaankin aika paljon omatoimisuutta. Toiset tykkää siitä, toiset ei. Pinsku kuului ekaan kategoriaan. Mutta onhan 7-vuotias kuitenkin aika pieni vielä!

Tanti auguri a te!

Eilen tuli täyteen vuosikymmen vanhemmuutta. Ja iloista elämää.

Pinskun 10-vuotispäivä alkoi aamiaistarjoilulla sänkyyn, kuten sankari toivoi. Samalla roudattiin paikalle vino pino lahjoja - mummit ja kummit eivät päässeet synttärikahveille kuten yleensä, mutta lahjat löysivät kyllä perille. Paketeista paljastui niin Monster High -tarvikkeita, koruja, ompelutarvikkeita kuin manga-piirustustarvikkeitakin, kukkaro sai myös täytettä ja kevään mittaan lähdetään vielä 10-vuotis-äiti-tytär-matkalle Pariisiin. Erinomainen startti päivälle siis.

Siitä se juhla sitten lähti.

Sitten alkoikin kuumeinen hyörinä, sillä iltapäivällä olivat vuorossa kaverisynttärit. Kutsut olivat lähteneet molempien lasten luokille, yhteensä parillekymmenelle lapselle. Kauniisti toivottiin myös RSVP:tä torstaihin mennessä ja ilmoitettiin, että vanhemmat ovat tervetulleita 16:30 jälkeen. Perjantaiaamuun mennessä ilmoittautumisia oli tullut kaksi, ja iltapäivällä sentään vielä muutama lisää, kun varovasti asiaa tiedustelin. Vähän silti jänskätti että moniko oikeasti olisi tulossa. Ja monelta. Kun ei näistä italialaisista koskaan tiedä.

Eka vieras saapui sovitusti ennen bileiden alkua, seuraava pian kolmen jälkeen. Sitten tuli kolmas, ja pian neljäs ja viides - sisarukset - ilmoittamatta. Kuudes tuli neljän maissa, seitsemäs italiantuntiensa jälkeen vähän myöhemmin, kahdeksas uintitreeniensä jälkeen ja yhdeksäs soitti puoli viideltä, että käviskö että tullaan puoli kuudelta. No. Kävihän se.

Discoiltiin ja leikittiin tyynysotaa ("meillä ei oo koskaan ollut näin kivaa kenenkään synttäreillä"), avattiin lahjoja ("iiiihania!") pelattiin pleikkaa ("pojat vaan pelaa, plääh"), leikittiin legoilla ja littlest pet shopeilla ("tooosi kivoja leluja teillä"), suututtiin vähän ("toi sano mua tyhmäksi"), katsottiin Harry Potteria ("tän ohjaaja kävi meidän koulussa viime vuonna puhumassa"), kärsittiin kipeästä vatsasta ("Mathildella on kurja olo"), jossain välissä muistettiin syödäkin ("nää kakut on älyttömän hyviä"), laulettiin paljon onnea vaan englanniksi, kiinaksi, suomeksi ja italiaksi, puhallettiin kynttilät. Meluttiin, naurettiin, juostiin, riehuttiin, halailtiin.

Vanhempiakin alkoi saapua neljän korvilla. Lopulta meidän keittiö oli täynnä väkeä (kahdeksan vanhempaa ja yks 1-v pikkusisko), puheensorinaa ja hyvää tuulta. Itsellehän kuvio tarkoitti päätöntä sinkoilua sinne tänne, mutta silti oli tosi hauskaa. Suomessa kahvia olis mennyt vähintään pannullinen, täällä puolikas, teetä enemmänkin, kenellekään en (ehtinyt) tarjonnut santsikuppia, mutta hyvin näyttivät viihtyvän silti. Kakku maistui, mokkapalat saivat ylistystä, cocktail-tikut hävisivät viimeistä myöten ja niin edelleen. Sovittiin hiihtotreffejä ens viikonlopulle Abetoneen, jaettiin näkemyksiä koulusta ja sen hassusta rehtorista, italialaisista (myös italialaisten itsensä kesken), elämästä expatina, matkoista, kokemuksista vuosien varrelta, kulttuurieroista, kaikesta. Ihan huipputyyppejä nuo vanhemmat.

Ekojen vieraiden lähtiessä noin seitsemän pintaan (niin, ne juhlathan oli virallisesti 15-17), lasten meno rauhoittui aika lailla ja meikäläinenkin ehti istahtaa keittiöön vähän pidemmäksi aikaa. Merimies oli siihen asti kantanut päävastuun mainion seuramiehen virasta, mut nopeasti mäkin pääsin kiinni juttuihin ja voi että oli hauskaa. Lopulta korkattiin tuliaisiksi tuotu viinipullo eikä jutut siitä ainakaan huonontuneet.

Viimeistenkin vieraiden lähdettyä kahdeksan jälkeen, vetäytyi päivänsankari huoneeseensa itkemään. Minä huolestuneena perään, mutta huojentuneena kuuntelin, kuinka itku johtui siitä, että "nää oli NIIIIN kivat synttärit". Parempi itkeä sitä kuin huonoja, kuitenkin.

Vaikka illalla oli veto totaalisen veks (ja tämä päivä mennyt toipuessa), oltiin kaikki tyytyväisiä. Hienot juhlat hienolle ihmiselle. Niin paljon onnea ja iloa, ystävällisyyttä ja lämpöä. Paljon upeita muistoja. Taas kerran todettiin, että kyllä kannatti lähteä tänne.

Kotimatka

Jos jotain sattuisi kiinnostamaan, tässä koululaisten kotimatka kuvina. Kuvissa on poikkeuksellisesti vain veli, sillä sisko huili päivän kotona flunssassa. Edelleen poikkeuksellisesti viime aikoihin nähden, kuvissa paistaa aurinko. Tänään on nimittäin ollut kylmää ja selkeää, aamulla piti jopa liukastella. Toisaalta päivälenkillä koiran kanssa haistelin vastaleikatun nurmikon tuoksua (joten ihan yhtä sekaisin näistä vuodenajoista olen edelleen).

Mutta sitten matkaan:

Vakipaluureitti kulkee Scotto-puiston läpi.
Aamulla puisto ei vielä ole auki.
Koulun kulmalta oikeaan, ja tältä näyttää.

Matkalla puiston läpi.
Aika usein jäädään tähän leikkimään koulukavereiden kans.

Sitten ollaankin jo puiston portilla...

... ja tullaan ekaan suht. vaaralliseen risteykseen.

Jatketaan sillan yli (joka oli tänä aamuna aika liukas, asteita oli -1).

Sillan jälkeen vaarallisen risteyksen yli (josta unohdin ottaa kuvan) ja vähän
matkan päästä oikealle. Edessä siintää "pinjapuisto", jonka läpi kuljetaan
kohti kuvan vasenta takakulmaa.

Jatketaan kapeaakin kapeampaa jalkakäytävää tunnelin nro 1 läpi.
Sen jälkeen käännös oikealle.

Sitten pitkin Via Garibaldia pyöräilijöitä varoen.
Kauempana edessä siintää tunneli nro 2.

Tunnelin jälkeen - siirrytään siis vanhaa kaupunkia rajaavan muurin läpi -
ollaankin jo kotikulmilla. Vaarallinen risteys edessä.

Talojen välistä kotiin. Melkein perillä...

... ja kotona ollaan!

Matkaa tuohon reissuun menee lasten kanssa ilman pysähdyksiä vajaan vartin, mutta yksin olen suoriutunut matkasta parhaimmillaan seitsemässä minuutissa. Jokusen kerran on tullut vähän kiire hakemaan (lue: lähes päivittäin. Aikataulu yllättää aina).

Mitä opin tänään

Opin, että pygmin ei kannata kokkailla kaasulieden ääressä kaulaliina kaulassa. Seurauksena voi nimittäin olla tulipalo, kaulassa. Onneks on hyvä hajuaisti ja nopeat refleksit, joten vaurioiksi jäivät kädessä olleen lihaliemiastian (metallia) lentäminen lattialle ja yllättäen hävinneet kaulaliinan hapsut. Ja vähän kirvelyä kädessä.

Se on pienestä kii, joskus.

Kuvan kattila LIITTYY tapaukseen.

Valoa kohti?

Ukkonen tuuditti meidät uneen toissayönä, ja piipahti vielä eilen juuri sopivasti iltalenkin aikaan. Tammikuussa.

Valoilmiö eilisaamulta

Tässä alkaa olla ihan sekaisin, kun ei pysty sijoittamaan näitä kelejä mihinkään totuttuun kontekstiin. Tavallaan eletään jo kolmatta kuukautta kuin suomalaista syksyä loka-marraskuun vaihteessa. Välillä, päivällä sateen tauotessa, tulee ihan keväinen olo. Ihan kuin maalis-huhtikuussa. Toisaalta pimeää on kuin Suomessa tähän aikaan vuodesta, etenkin näinä pilvisinä päivinä. Mutta kadut on kuitenkin jäästä vapaat kuin huhtikuussa, eikä niillä ole tarvinnut kertaakaan liukastella. Hanskat mulla on kädessä ehkä yhtenä aamuna viikosta, kumisaappaat viime aikoina jalassa vähintään kolme kertaa päivässä (se siitä bella figurasta). Joka tapauksessa, ei nää "talvi" kelit mitenkään hohdokkaita ole täällä(kään).

Tältä näyttää aamuisin klo 7 kun lenkkeillään spanielin kanssa.

No, on välissä sentään hyviäkin päiviä, eikä meidän kellarissakaan ole toistamisen tulvinut. Hedelmiä kantavat sitruspuut ilahduttavat meikäläistä suuresti ja ainakin sisällä on lämmintä. Nyt, kun lämmitys taas parin kuukauden jälkeen pelaa. Marraskuun alussahan meillä hajosi alakerran termostaatti, eikä varaosaa saanut kuin tilaamalla ja odottelemalla useampi viikko. Viikon päivät ehdittiin nauttia asumisen mukavuudesta, kun sama ongelma toistui keskikerroksen kohdalla. No, tämänkin korjaus onnistui ripeästi viime viikolla*, kun merimies oli vähän uhkaillut vuokranalennuksilla ynnä muilla. Kyllä nyt kelpaa. Kaikki meillä sittemmin vierailleet paikalliset on todenneet, että: "Te suomalaiset taidattekin tykätä vähän lämpimämmistä asunnoista". No hemmetti, kukas sitä nyt talvella palella haluaisi :)

Appelsiinipuu aamuvalaistuksessa. Ihku.

Ja ollaanhan tässä muutenkin menossa valoa kohti. Kevät, kevät, tule jo!


* Ja korjausmieskin osasi jo vitsailla, että jatketaas sit seuraavalla kerralla yläkerran termostaatin kanssa. Ketjureaktiota odotellessa.