Runoilijoiden lahti

Italia on pullollaan henkeäsalpaavia näkymiä, mutta kaikista ehdokkaista Luoteis-Italian rannikolla Liguriassa sijaitseva La Spezian lahti - merimiehen uuden Italian-kodin sijaintipaikka - onnistuu tarjoamaan juuri meikäläisen sielunmaiseman. Tämä Runoilijoiden lahdeksikin (Golfo dei Poeti) kutsuttu rannikkokaistale elää merestä, pitkään eristyksissä olleet kalastajakylät ovat säilyttäneet autenttisuutensa, jylhä vuoristo antaa oman kontrastinsa (ja haasteensa). Sellaista Myrskyluodon Maijan meininkiä italialaisittain. Kesällä upeaa, talvella ankaraa. Mun silmään aina kaunista.

Veneitä riittää näissä maisemissa

Meidän Ligurian-viikko sattui kelien puolesta juuri sopivaan aikaan. Heinäkuun alun poikkeuksellinen kuumuus* olisi varmasti saanut meidät läkähtymään Pisassa, mutta Lericissä vilvoittava meri oli vain muutaman korttelin päässä kotoa. Tilaisutta hyödynnettiin ahkerasti. Sattumalta merimiehen kollegan perhe oli samaan aikaan Lericissä lomailemassa, joten mielekästä seuraa löytyi sekä lapsille, että äideille (miehethän eivät tietenkään mitään lomaa ehtineet pitää, rassukat). Monta päivää menikin rannalla, kumipatjoilla lilluen, pelaillen, meren antimia keräillen. Samanlaista rantalomaa ei koko Italian-kolmivuotisen aikana oltukaan koettu, joten siinäkin mielessä saatiin onnistunut päätös (tämänkertaiselle) elämällemme italialaisittain.

Uudet uimarenkaat testissä

Varpaat hiekassa, joka oli hienoa kuin jauho

Lapset snorklasivat meritähtiä - kuvauksen jälkeen nämä yksilöt palautettiin luonnollisesti mereen

Toisena päivänä keräysvuorossa oli simpukat. Tarkoitus oli syödä nämä,
mutta sitten iski laiskuus ja mentiinkin ravintolaan koko sakki.

Lerici muistuttaa kovasti suosittuja Cinque Terren kalastajakyliä, mutta on toistaiseksi lähinnä italialaisten turistien suosiossa. Kylässä on muutamia hotelleja, mutta ei todellakaan tungokseksi asti. Monella (milanolaisella) on kaupungissa kakkoskoti, "kesämökki", ja heidän ansiostaan meno vilkastuu huomattaavsti viikonloppuisin sekä italialaisten lomakaudella.

Aikoinaan Lerici lähikylineen oli maailmankuulujen runoilijoiden suosiossa, mistä juontuu alueen lempinimi Runoilijoiden lahti. Tiina Linkama on tehnyt aiheesta erittäin hyvän postauksen, suosittelen lukemaan jos kiinnostaa (itse en pystyisi läheskään yhtä hyvään). 

Lericin keskustan taloja. Vieressä kohoaa komea linna, jossa päätettiin
vierailla lokakuussa, kun tullaan kämpille seuraavan kerran.

Lericiä vastapäätä sijaitsee upea Porto Venere, jonka arkkitehtuuri tuntuu jotenkin.. tutulta?

Toki samantyyppistä rakennuskantaa löytyy myös Cinque Terren puolelta, tässä Manarola
päiväristeilyaluksen kannelta kuvattuna. Käytiin lasten kanssa Monterossossa Edoardo-kaveria
moikkaamassa, ja helpoin keino reissata Lericin ja Monterosson väliä oli - yllätys yllätys - vene.

Ensimmäisenä Italian-kesänä vuokrattiin Lericistä kumivene (rib) jolla päästiin tutkimaan Runoilijoiden lahtea lähemmin. Kokemus oli niin hieno, että haluttiin ottaa uusinta vielä ennen kotimaahan paluuta. Niinpä merimies varasi meille veneen - ja hyvissä ajoin varasikin - mutta kuinka ollakaan, sunnuntaina laiturille astellessamme selvisi, ettei varaus ollut koskaan päätynyt tilauskirjaan asti, ja kaikki veneet oli buukattu...

Toisinaan italialainen asiakaspalvelu osaa yllättää. Useimmiten yllä kuvatun kaltaisesti, joskus kuitenkin paremmin. Paljon paremmin. Kumivenevuokraamon omistaja (?) oli aidosti pahoillaan mokastaan ja sanoi, ettei voi muuta tarjota kuin oman veneensä. Veneen, joka ei kulje lujaa mutta josta meidän ei myöskään tarvitsisi maksaa (maksettiin silti). Veneen, jota ei ole koskaan lainannut edes kavereilleen. Ja niin vaan kävi, että me saatiin käyttöömme aivan upea, puurunkoinen kalastusvene Agatha, johon rakastuttiin välittömästi. Ei siis voi kuin lämpimästi suositella Il Sole Nel Golfoa: huipputyyppejä, huippupalvelua.

Vedenkestävällä kameralla otetut venekuvat olikin jo siirretty merimiehen koneelle,
joten tässä vaan mun arkistoista löytynyt otos matkalta. Pinskullakin hymy leveässä.

Parkkeerattiin vene samaan poukamaan kuin edelliskerrallakin, eikä oltu ainoita.
Mutta katsokaa nyt, mitkä maisemat!

Olivat fiksuja aikoinaan, nuo runoilijat, kun näihin maisemiin päätyivät. Hyvä meidänkin oli Lericissä viikko viettää, ja ilolla takaisin palaamme. Eilen oli kuitenkin aika jättää myös Lericin-koti taakse ja jatkaa matkaa kohti Pohjolaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Haaveilua ilta-auringossa Lericin aallonmurtajalla

 * Elämä ON epäreilua. Kyllä näistä helteistä olisi riittänyt jaettavaa Pohjolaankin:

Muutto

Blogihiljaisuudesta huolimatta ei ole ollut hiljaista. On nimittäin järjestelty, raivattu, karsittu, pakattu, laputettu, roudattu kamaa, siivottu ja tapeltu keskusteltu napakasti muuttofirman kanssa. Välissä vähän haikeiltu, käyty uimassa, kestitty vikat (ihanat) Suomi-vieraat, käyty itse vierailuilla, tehty viime hetken Italian-hankintoja, otettu ne tähän saakka ottamatta jääneet kuvat, jätetty hyvästejä. Stressattu, nahisteltu, halailtu, skoolattu upeille kolmelle vuodelle.

Tällä meiningillä vedettiin pienet post-it lappusulkeiset

Pisan-koti on nyt viimein paketoitu ja irtaimisto matkalla kohti Suomea (tullessa oli muuten 26 kuutiota, nyt 34). Italialaisittain tästäkin saatiin vielä väännöt aikaiseksi, kun sekä me, suomalainen muuttofirma ja yhteistyökumppanikseen valitsema italialaisen muuttofirman kontakti olettivat, että pakkaaminen hoidetaan päivässä, mutta paikalle eilisaamuna valuneet kaksi (!) muuttomiestä oli sitä mieltä, että ehei, pari-kolme päivää ottaa. No varmaan niin, Italiaan muuttaessa hemmoja oli muistaakseni 6-7 ja pakkasivat nekin ainakin työpäivän verran. Mutta kahdesta ei saa kuutta-seitsemää, joten pakkaus otti piiiitkän perjantain ja auton lastaus aloitettiin tänään lauantaiaamuna klo 5, kuten pieteetillä töitä tehneet muuttomiehet eilen iltapäivällä ehdottivat. Vaikeus hommassa oli se, että oltiin ehditty jo torstaina uudelleensijoittautua merimiehen uuteen kämppään* 80 kilometrin päähän, ja muuttohommia valvomaan lupautunut merimies joutui siten edelleen reissaamaan edestakas Lericin ja Pisan väliä. Ja siellä se Pisassa vielä tätä kirjoitettaessakin loppusiivousta hoitelee. Arrrgh.

Mutta eiköhän näissä maisemissa saada verenpaine laskemaan. Ja unohdettua kaiken maailman murheet. Perjantaihin asti täällä, sitten matka jatkuu kohti pohjoista...

Lericin satama iltahämärässä

* Joka siis vuokrattu 12 kuukaudeksi, saa nähdä kauanko projektissa vielä menee... mutta ei pöllömpää "hallinnoida" kakkoskämppää näiltä hoodeilta.

Läksiäiset

Lauantaina kokoonnuttiin vikaa kertaa yhteen täkäläisen kaveriporukan kanssa, oikeasti juhlistamaan viisiä (5!!!) synttäreitä, mutta siinä sivussa myös koulun loppumista ja muuttamassa olevien perheiden läksiäisiä. Mukana oli kaikki, yhteensä jotain reilu sata henkeä. Ilta oli ihana, tarjoilut loistavia, lapset onnellisia. Hienot muistot tästä porukasta jäi, monet lupaukset pitää yhteyksiä ja tavata vielä uudestaan. Toivotaan niin. On ollut upeaa olla osa tätä jengiä.

Ei taaskaan yötön yö, muttei paha näinkään

Juhlat aloitettiin vauhdikkaasti "poolilla"

Synttärisankarit rivissä. Jokaiselle oma kakku, tietenkin.

Klo 19 alkaen nautittiin apericena, illallinen buffetpöydästä.
Aikuisten pukukoodi oli mustavalkoinen.

Jälkeenpäin mietin tätä täkäläistä juhlakonseptia. Toki ilmasto edesauttaa isojen juhlien järjestämistä, kun kesäaikaan voidaan lähes poikkeuksetta olla ulkona, mutta silti isot juhlat syntyvät jotenkin kumman vaivattomasti. Auttaa sekin tietysti, että ystäväpiiriimme kuuluu perheitä, joilla on myös hyvät fasiliteetit juhlien järjestämiseen; hotelleja, catering-firmoja, isoja pihapiirejä, uima-altaita. Silti kyse ei ole mistään pröystäilystä, vaan rennosta yhdessäolosta isossa porukassa. Kaikki tulee paikalle autoilla, joten juhlissa EI humalluta, vaikka drinksuja/viinejä nautitaankin. Eikä todennäköisesti humalluttaisi ilman autojakaan. Lapset on mukana loppuun asti. Niille järjestetään ehkä jotain ohjelmaa, mutta muuten pyörivät ympärillä siinä missä aikuisetkin. Näin sen pitäisikin olla!

Rakastan italialaisten asennetta elämään. Myös aikuiset ovat ikuisia lapsia. Osaavat ottaa ilon irti, nauraa, hassutella, unohtaa murheet ja velvollisuudet. Nauttia elämästä, ystävistä, yhdessäolosta. La dolce vitasta olemme mekin täällä osamme saaneet. Ei voi kuin olla kiitollinen. Grazie, Italia, grazie di tutto!

Poskisuukottelua

Italialaiset ovat poskisuudelmakansaa. Ilmeisesti pusujen määrä ja aloituspuoli vaihtelee paikoittain, mutta täällä Pisassa riittää kaksi; ensin vasemmalle poskelle, sitten oikealle.

Ja ketä sitten suukotellaan? Ystäviä, tuttavia. Ensimmäistä kertaa tavatessa kätellään, mutta jo lähtiessä voidaan suukottaa, jos ollaan tultu juttuun hyvin. Naiset saavat poskisuukkoja niin toisiltaan kuin miehiltä; miehet harvemmin suukottelevat toisiaan, halaavat ehkä, kättelevät todennäköisesti samalla.

Niksipirkko vinkkaa: suhtaudu poskisuudelmaan kuin tanssiin

Mun on ollut helppo sopeutua tähän tapaan. Sitä vaan tietää, koska on oikea hetki suukottaa. Ja jos ilmassa on pientäkään epäröintiä, kannattaa suhtautua tilanteeseen kuin tanssiin; kokeneempi (= yleensä italialainen) näyttää, miten edetään. Hassuimmat tilanteet on tulleet vastaan toisten ulkomaalaisten kanssa: mennäänkö nyt italialaisen kaavan mukaan vai kenties suomalaisen, vai puolalaisen? Hyvin on silti aina mennyt, kukapa näitä(kään) sen enempää miettimään.

Poskisuukot on kieltämättä elegantteja, mutta Suomessa yleistynyt halaaminen on mielestäni intiimimpää. Aikamoista meiltä jäyhiltä pohjoismaalaisilta, eikä paha juttu ollenkaan. Sanoisin, että jokainen annettu pusu ja rutistus tekee maailmasta vähän paremman paikan. Joten - kosketelkaa toisianne! Pusmoi!

Koulusta Suomi tunnetaan

Italialaisilla koululaisilla - ainakin täällä Pisassa* - alkoi tänään kesäloma. Edessä on kolmisen kuukautta myöhäisiä aamuja, aurinkoisia päiviä ja lämpimiä iltoja, ja vanhemmilla tietysti omat haasteensa päivätoiminnan järjestämisen kanssa. Myös täällä järjestetään paljon kesäleirejä, campi solari/estivi jonne työssäkäyvien vanhempien lapset tuupataan. Ei silti käy kateeksi, kun kotimaisessa kymmenviikkoisessa on jo säätämisensä. Mitä se sitten olisikaan kahdentoista, tai kolmentoista viikon kanssa...

Sillä Ruotsista kotoisin olevan, jo vuosikymmenen Italiassa asuneen Sofie-kaverini mukaan täkäläisissä kouluissa ei välttämättä vielä tiedetä, koska koulu syksyllä alkaa. Riippuu budjeteista, säästötarpeista ja varmaan myös keleistä (pitkää kesälomaa perustellaan mm. sillä, että kouluissa on liian kuuma kesällä), aloittavatko syyskuun toisella vai vasta kolmannella viikolla. Ihanan italialaista! Siellä ne sitten varmaan syyskuun alkupuolella vanhemmille soittelee (koska kukaanhan ei lähetä/lue sähköpostia) ja lyön vaikka vetoa, että kaikkia ei tavoiteta ja joku aloittaa siksi lukuvuotensa myöhässä. Vaan kaipa sitä ehtii myöhemminkin, nessun problema.

Tosin kansainvälisen koulun ympyröissä vanhemmat kyllä välittää lastensa kouluasioista, jopa hämmentävän paljon. Kansallisuudesta riippumatta tuntuu, että koululta ja lapsilta vaaditaan paljon, ja että hyvän koulutuksen eteen ollaan tekemään vaikka mitä - kuljettamaan lapsia tuntitolkulla kaupungista toiseen, maksamaan omaisuuksia (miltä kuulostaa 25 000 €/lukuvuosi/lapsi - tällainenkin vaihtoehto on erään kaveriperheemme mukaan ihan varteenotettava), vaikka vaihtamaan maata, jos ei muu auta. Näin suomalaisen silmin vaatimustaso tuntuu hurjalta**. Kai niistä nyt ihan täysjärkisiä tulisi vaikkei oppi täydellistä/aivan vanhempien toiveiden mukaista olisikaan?

Coolit yksityiskoululaiset ja parhaat kaverit

Mutta me olemmekin suomalaisia. Tulemme maasta, jossa jokainen koulu on hyvä, opettajat ammattitaitoisia, lapset tasa-arvoisia. Tai no, ainakin lähes. Ja tästä meidät suomalaiset tietenkin myös tunnetaan. Kaikki koulutustasosta vähänkään kiinnostuneet tuttavani ovat muistaneet mainita koulusta puhuessamme, että: "Teillä Suomessahan ei ole mitään hätää, kun teillä on maailman parhaat koulut". ENKÄ tässä kohtaa ala vaatimattomaan suomalaiseen tapaan toteamaan, että "joo, mutta nythän noi Aasian maat on jo painaneet ohi", vaan hehkuttanut että näin on. Todennut ehkä vielä, että meillä ei myöskään juuri ole yksityiskouluja, vaan hyvää opetusta saa tasaisesti kaikkialta. Ja että kouluruoka on muuten ilmaista. Ja yliopistokin.

Sillä tässä kohtaa markkinointi-ihminen minussa herää. Siis oikeasti, nämä ihmiset joiden kanssa koulusta puhun, ja jotka Suomen tilanteen tietävät, ovat itsekin koulutettuja, menestyneitä ihmisiä. Ja todellakin valmiita vaikka vaihtamaan maata, jotta lapsensa saavat parhaat mahdolliset lähtökohdat elämälle. Ja jos eivät nyt itse vallan Suomeen asti muuta, ehkä mainitsevat maamme positiivisessa valossa myös muiden/muunmaalaisten kanssa puhuessaan. Sillä jokainen myönteinen ajatus tekee maabrändillemme vain hyvää. Sitä taidetaan tarvita juuri nyt.

Täällä Toscanassahan meillä suomalaisilla on jopa ihan oma lähettiläs, maestra Patrizia Piccini, joka käyttää Luccassa suomalaisia kirjoja matematiikan opetuksessaan (tästähän myös Ylen uutiset jokin aika sitten kertoi). Ja hehkuttaa, kuinka lapset ovat oppineet nopeammin, muistavat asioita paremmin, ja ovat samalla oppineet myös englantia (ja suomea). Tammikuussa Repubblica.it -verkkolehti nostikin opettajan yhdeksi Italian neljästä huippuhankkeesta opetuksen saralla. Hyvä Suomi! Tästä osaamisesta kannattaa pitää kiinni. Ja huippukouluista. Terkkuja vaan Sipilälle.

* Loma-ajoista sovitaan Italiassa alueellisesti, mutta pääsääntö on, että kesällä 3 kk, ja lisäksi vain joulu- ja pääsiäisloma. Muuten painetaan koulussa, myös meikäläisten syys- ja hiihtoloman aikaan.
** Ja havaintojeni mukaan, myös saksalaisten. Tai sanotaanko, että saksalaiset vaikuttavat yhtä rennoilta koulun suhteen kuin me suomalaiset. Voi tietty johtua ihmisistäkin, tiedä tuota.

Palkka

Toisinaan, kun ollaan kuultu täkäläisten tuttaviemme palkoista ja palkkatasosta yleensä, ollaan oltu ihan että jopas on palkat alhaalla, ottaen huomioon korkean verotuksen ja kaikki. Vaan nytpä selvis semmonen homma, että täällä puhutaan aina nettopalkasta. Mitä sitä kuulemma bruttoa vertailemaan, kun käteen jäävä osuus on se, millä eletään.

Fiksuja ovat, nuo italialaiset. Ja parempipalkkaisia kuin kuvittelimmekaan. Reippaat kuus tonnia (brutto) on esim. merimiehen italialaisilla kollegoilla ihan normi. Ilmankos niillä on varaa niihin merkkivaatteisiinsa.

Kirkkojen kaupunki

Vajaan 90 000 asukkaan Pisassa on Wikipedian mukaan 60 (roomalaiskatolista) kirkkoa, kun vaikkapa asukasmäärältään yli tuplasti isommassa Turussa kirkkoja on 14 ja siunauskappeleita viisi. Kyllä on kissanpäivät, kirkkorakennusten ystävillä.

Romaanista tyyliä edustava San Zenon kirkko, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1029,
on tänä päivänä ahtaassa paikassa. Punaisen talon asukkaalla on ainakin lyhyt matka messuun.

Lähes 90 % italialaisista on katolisia, mutta vain 40 % tunnustaa harjoittavansa uskontoa ja 30 % käy kirkossa sunnuntaisin. Kukaan paikallisista ystävistäni ei hartaaksi uskovaiseksi tunnustaudu, ja yleisesti ottaen uskonto näkyy elämässä suunnilleen yhtä paljon kuin luterilaisuus Suomessa. Paitsi että pyhät ei täällä sanele kauppojen aukioloaikoja, sunnuntai ja useimmat muut pyhät ovat isommissa kaupungeissa shoppailupäiviä siinä missä muutkin.

Vuonna 1530 aloitettu San Giuseppen kirkko on sisältä aika tyypillinen pieni barokkikirkko.
Välimatkaa edellä mainittuun San Zenon kirkkoon on noin 500 metriä, ja matkalle mahtuu vielä
goottista tyyliä edustava, 1250 aloitettu Santa Caterina d'Alessandrian kirkko.

Mutta ne kirkot, niitä ei voi olla huomaamatta. Jossain vaiheessa suunnittelin, että kävisin kaikki Pisan kirkot läpi. No en ole käynyt. Osittain siitä syystä, että aika moni niistä tuntuu olevan aina kiinni, osittain siksi, että tekemistä on ollut muutenkin riittävästi. Mutta aika usein pääni kirkon avonaisesta ovesta sisään pistän, joten on niitä jokunen nähtykin. Piazza dei Miracolilla sijaitseva Pisan katedraali on tietenkin omaa luokkaansa, mutta ei monessa muussakaan olla rahassa tai yksityiskohdissa säästelty. Joskus sitä on ollut rahaa millä mällätä, ja kauniin määritelmä vähän toista kuin tässä vakilenkkini varren 80-luvun Santa Maria Madre della Chiesassa.

Ei muuten ole kelpuutettu Pisan kirkkolistaan tätä. Kumma juttu.

Kääk

Nonni, nyt on suomalainenkin media tarttunut samaan asiaan, josta aiemmin kirjoitin: italialaisten viinintuottajien rypälepulaan.

Vapunpäiväinen kippis proseccolla

Maku kirjoittaa nimittäin: "Suosittu kuohujuoma uhkaa loppua: Hintaa nostetaan jopa 50 prosenttia?" Suoraa lainausta uutisesta:

Viinintuottaja Bisolin vientijohtaja Roberto Cremonese kertoi The Drinks Business -lehdelle, että proseccosta saattaa tulla vielä pula. Ongelmat maailman suosituimman kuohujuoman valmistamisessa johtuvat siitä, että vuoden 2014 rypälesato jäi paljon odotettua huonommaksi.
– Viime vuonna sato oli todella huono, ja se jäi puoleen tavallisesta joissain paikoissa. On hyvin mahdollista, että siitä (proseccosta) tulee pula ympäri maailmaa, Cremonese kertoo.
– Elokuussa meille selviää, kuinka paha ongelma on, sillä silloin kuulemme, paljonko juomaa on varastoissa. Tällä hetkellä meillä ei ole tiedossa, kuinka paljon heillä sitä on, Cremonese jatkaa.
Mahdolliseen prosecco-pulaan ollaan jo reagoitu Cremonesen mukaan niin, että hintoja nostetaan vähitellen. Myös rypäleviljelijät ovat reagoineet proseccoa koskevaan kohuun nostamalla omia hintojaan.
– Koska proseccolla on niin suuri kysyntä, sitä myydään vähitellen ja tämän vuoksi hintoja nostetaan joissain tapauksissa jopa 50 prosenttia, Cremonese toteaa.

O-ou. Tämä sen lisäksi, että kaakaon hinnan tuplaantumisen myötä myös suklaasta on tulossa ylellisyystuote. Paha homma. Mitenhän tästä oikein selvitään?

No, kuplajuomien osalta sentään naapurimaat voi paikata tilannetta. Toivotaan myös, että tästä kesästä tulee parempi jotta rypäletuotanto virkoaa Italiassakin. Paikalliset viljelijät toivovat nyt vakaata säätä: joko sadetta tai aurinkoa, mutta ei molempia sekaisin. Tänpäiväisen sääennusteen mukaan ei hyvältä näytä: kevät on kriisissä!

Kuvakaappaus Il Meteon etusivulta juuri nyt.

Pahus.

Viiniä vierailta mailta

Kaupoissa on tällä hetkellä poikkeuksellisen monipuolinen viinivalikoima. Suuremmissa marketeissa viinihyllyt ovat ihan edustuskelpoiset muutenkin, mutta niissäkin valikoima tuppaa painottumaan oman alueen viineihin. Tästä johtuen Pisassa on tarjolla huippuvalikoima Toscanan viinejä, mutta jo esimerkiksi piemontelaisten osalta supistuu huomattavasti ja ulkomaalaisten kohdalla vielä enemmän. Myös hinnat seuraavat määrää, joten täällä ollessa on muiden eurooppalaisten, saatikka uuden maailman, viinien nauttiminen jäänyt todella vähäiseksi.

Viime kesän kurjuus on kuitenkin johtanut siihen, ettei omalla tuotannolla pystytä hyllyjä täyttämään. Tämän päättelimme merimiehen kanssa alkuun ihan itse, kun poikkeuksellinen valikoima hyppäsi kaupassa silmille. Myöhemmin saimme vahvistuksen asiaan viininviljelijätuttavaltamme. Siispä tarjolla on nyt eritoten ranskalaisia, mutta myös muunmaalaisia viinejä. Sama pätee oliiviöljyihin.

Pimeät pullot todisteina: vasemmalla ranskalainen, oikealla argentiinalainen

Viinien ohella kauppojen valikoima on täällä muutenkin selkeästi monipuolistunut näiden Italian-vuosien aikana. Rahka valtaa yhä enemmän hyllymetrejä, samoin creme fraichea saa jo useampaa eri mallia. Laktoosittomien tuotteiden määrä on lisääntynyt* ja sushi näyttäisi olevan seuraava suuri kulinaristinen kehitysaskel. Esimerkiksi Carrefourissa on avattu iso sushipiste, jossa japanilaiskokit valmistavat herkkuja kaiken kansan silmien alla take away -pakkauksiin. Myös muita sushi-tykötarpeita on tarjolla hyvin. Tex mex -rintama etenee sekin, esimerkiksi tähän meidän lähelle ollaan avaamassa uutta meksikolaisbaaria. Kas, niin ne rajat lopulta aukeavat vahvaa omaa ruokakulttuuria vaalivassa maassakin.

En tietenkään pysty puhumaan naapurimaiden puolesta, mutta mainion Stazzy-bloggarin pohdinta Philadelphia-juuston korvaamisesta mascarponella antaa viitteitä vastaavanlaisesta oman ruokakulttuurin vaalimisesta Ranskanmaalla. Juustojahan Ranskasta löytyy, mutta maailman joka (muuhun) kolkkaan levittäytynyt Philadelphia on pannassa. Koska suosi kotimaista. Italiasta Philadelphiaa saa, mutta asenteet sitä kohtaan ovat toisinaan jyrkät: "Se on ihan roskaa", totesi eräskin viinitilan isäntä täällä vierailleille ystävilleni aiheen noustua esille keskustelussa.

Josta tullaankin siihen, että todellakin italialaiset ovat sitä mieltä, että italiassa tuotetut tuotteet on turvallisimpia/parhaita/ainoita oikeita (maidossa lukee esim. "solo latte italiano", vain italialaista mainoa), ranskalaiset varmaankin samoin. Samaa propagandaa siis joka maassa, ehkä ihan aiheellisestikin. Mutta "on lottovoitto syntyä Suomeen" -henkisille kansalaisille tiedoksi, että italialainen ei TODELLAKAAN ajattele, että suomalainen maito tai tuote on paras. 

Paremman puutteessa toki kelpaa ranskalainen viinikin, näköjään. Hyvä juttu meille avarakatseisille :)

*vrt. Hesarin tänpäiväinen uutinen - onko Suomi vaan "edelläkävijä" laktoosi-intoleranssidiagnoosissa? Vaikuttaako asiaan se, että maito ei ole yhtä olennaissa osassa perinteisessä italialaisessa keittiössä kuin Suomessa, joten ongelmiakaan ei ole ollut ennen kuin nyt, kun muunmaalaiset ruokakulttuurit lisäävät suosiotaan?

Cambio stagione ja colpo d'aria

Tiistaina ystäväni refluksi palasi korventamaan vatsaani monen, monen vuoden tauon jälkeen. Ensin viattomasti tulostaan ilmoitellen, pian jo niin, ettei hetkenkään rauhaa saanut. Kauan sitten määrätyt lääkkeet - tänne kuitenkin mukaan otetut - olivat jo menneet vanhaksi ja lääkekeräykseen toimitettu. Oli siis taas pakko kääntyä tohtorimme Marinan puoleen ja hakea vaivaan lääketieteellistä apua.

Tutuksi tulleeseen tapaan aika järjestyi nopeasti ja käynti sisälsi takeltelevaa italiankielistä ja parilla englanninkielisellä sanalla ryyditettyä keskustelua, ei lainkaan tutkimuksia. Sain samantyyppiset tropit kuin aiemminkin ja käskyn olla yhteyksissä jos vaiva ei niillä tokene. Nyt pari päivää lääkkeitä nappailtuani tuntuu, että paranemisen tiellä ollaan. Huh.

Tommonen setti lääkkeitä yhteishinnalla noin 8 €, valtion tukemana.
Saattaa tulla ikävä italialaista terveydenhuoltoa kotimaahan palattua.

Syy taudin alkuperään tuntui olevan selvä: cambio stagione eli vuodenajan vaihtuminen. Poppakonsteistaan tutun lääkärin sanomana se ei niin hätkähdyttänyt, mutta kun kuulin saman arvion toisen paikallisen lääkäriystäväni suusta sekä vielä kolmannelta tuttavalta, oli pakko uskoa diagnoosilla olevan katetta. Muistaakseni edellinenkin refluksiputkeni alkoi keväällä, että sikäli myös todistusaineistoa löytyy. Syy voi löytyä ruokavaliosta: esimerkiksi tomaatit ovat happamampia näin keväisin, sanoi lääkärini, ja sama pätenee myös muihin tuoreisiin kauden kasviksiin. Kas, kun en tullut itse ajatelleeksi.

Kevät, tuo petollinen ilkimys, näyttää niin viattoman kauniilta.

Italialaisista asiassa ei ole mitään epäselvää. Cambio stagione aiheuttaa sairauksia niin keväisin kuin syksyisin, katsokaa vaikka italialaistuneen suomalaisbloggarin Mavin (englanninkielistä) blogipostausta tai Dany Mitzmanin juttua BBC:n sivuilla. Toinen selkeä syyllinen sairastumisiin on colpo d'aria, kirjaimellisesti ilmaisku, mutta suomalaiselle tutummin kaiketi vilustuminen. Tähän italialaiset osaavat varautua vuodenaikojen vaihtumista paremmin eli esimerkiksi siten, että vaikkapa kevään alkaminen katsotaan kalenterista lämpömittarin sijaan (tästä kirjoitinkin jo aiemmin). Ilmeisesti monille toukokuun alku on sellainen merkkipaalu, ainakin keltaisten UFFin (jotka ei täällä ole UFFin) laatikoiden tämänhetkisestä täyttöasteesta päätellen. Sitä on vissiin vaihdettu talvisesongista kevääseen, jos pussien määrästä voi jotain johtopäätöksiä tehdä (sillä pusseja on myös laatikoiden ympäristöt täynnä). Myös märkä tukka on vakava altistus colpo d'arialle, samoin kuin sateessa kastuminen. Ei meinaa ole tungosta leikkipuistoissa sateisina päivinä.

Kolmas mystinen, Danyn mainitsema italialainen terveysongelma on "la cervicale", jonkintyyppinen niskasärky, jota ainakaan brittilääketiede ei tunne, eikä aiheeseen liittyvää italiankielistä Wikipedia-artikkelia ole käännetty millekään muulle kielelle (sen sijaan sen yläpuolella lukee varoitusteksti, että kyse ei ole lääketieetestä eikä neuvoihin pidä sokeasti luottaa). Märkä tukka voi myös aiheuttaa la cervicalen, joten nyt alan ymmärtää ne huolestuneet katseet satunnaisten aamusuihkujen jälkeisten koiralenkkieni aikana. Paha homma, tuo märkä tukka.

No, jos tämä kevät nyt tästä piakkoin etenee, on varmaan ainakin yksi riskitekijä pelistä pois. Huomiseksi luvattu 27 astetta!!! Italia ti amo (kaikesta huolimatta)!

Ragù bolognese

Viimein pääsin maistamaan aitoa bolognalaista jauhelihakastiketta, jota muu maailma (italialaisten mielestä) virheellisesti spaghetti bolognesena puhuttelee. Ensinnäkin, spaghetti on tähän herkkuun aivan vääränlainen pasta*; tagliatellea sen olla pitää (jonka puutteessa myös jokin muu leveä nauhapasta kuten fettuccine tai pappardelle käy), tai vaihtoehtoisesti lyhyttä putkipastaa tyyppiä penne, rigatoni tai tortellini. Toisekseen, tomaattia käytetään kastikkeessa hyvin maltillisesti maailmalle levinneeseen serkkuunsa verrattuna; sen sijaan porkkana, selleri, pekoni, viini ja monen tunnin haudutusaika ovat alkuperäisen ragù bolognesen keskeiset elementit. Kyse ei siis todellakaan ole mistään purkista pullautetusta pikaruoasta, vaan hartaudella toteutetusta taiteesta... tai siltä se ainakin viime lauantaisella Bolognan-reissulla tuntui. Valitsin paikallisesta trattoriasta Tagliatelle al ragù alla bolognesen, seurakseni kaupunkivisiitille lähtenyt Pinsku Tortellini al ragùn. Molemmat kilahtivat kategoriaan "parasta ragùa, mitä olen koskaan syönyt".

Peukut pystyyn!

Bologna on muutenkin tunnettu keittiöstään, joten kaikkien kulinaristien kannattaa siellä pistäytyä. Muutenkin kaupunki on ehdottomasti vierailemisen arvoinen. Bolognassa on maailman vanhin, vuonna 1088 perustettu yliopisto, jossa muun muassa Dante, Kopernikus ja Erasmus Rotterdamilainen opiskelivat aikoinaan, ja joka tällä hetkellä sivistää lähes sataatuhatta opiskelijaa. Lisäksi kaupungissa on lähes 40 kilometriä katettuja porttikäytäviä (i portici), lukuisia kirkkoja ja eläväisiä aukioita, erinomaiset shoppailumahdollisuudet ja hyvät junayhteydet niin Milanosta, Firenzestä kuin Roomastakin. Kaikkia edellämainittuja koettiin lauantaisella päiväretkellä.

Näitä riittää! Ei haittaa kesähelteet eikä talvisateet, kuulkaas.

Keskustan Piazza Maggioren laidalla sijaitseva San Petronion basilika on maailman 15. suurin kirkko.

Due torri eli kaksi tornia on keskustan maamerkki. Pienempi torneista on kallellaan kuin pisalainen, suurempaan voi kiivetä ylös - 500 askelmaa ja Näkymät. Ei jaksettu jonottaa, sillä onhan näitä torneja nyt nähty :P

Menneiden aikojen kaupunginmuurista on jäljellä paloja ja portteja siellä täällä. Tämä toivottaa asemalta saapujat tervetulleiksi - tai -menneiksi. Huomaa matkaseuralaiseni vaihtunut asustus. Ostoksia on tehty.

Hieno kaupunki (jonne vierailua odotin kohtuuttoman pitkään, mutta aina on ollut jotain muuta), ja historiallinen keskusta jotenkin tosi kotoisa. Pisassa on paljon samaa kuin Bolognassa, mutta kokoa on noin 300 000 asukasta vähemmän. Jos Bologna sattuu reitille, suosittelen vierailua lämpimästi!

* Pakko myöntää, että olen alkanut ymmärtää tätä italialaisten pastahifistelyä: muodolla tosiaan on väliä. Onneksi Suomestakin saa nykyään pastaa sen kaikissa muodoissaan, tosin täkäläisiin hyllymetreihin lienee vielä matkaa...

Kolmen asunnon loukussa

Paluu Suomeen alkaa konkretisoitua - meillä on asunto! Jännä huomata, miten paljon tämmöinenkin "pikkuseikka" vaikuttaa orientoitumiseen, sillä nyt lähes joka toinen lause alkaa sanoilla: "sitten, kun asutaan Turussa..." Tältä osin elämä on siis mallillaan, jopa paremmin kuin mallillaan, sillä asunto sijaitsee mahtavalla paikalla ydinkeskustassa, mutta silti puiston vieressä, kortteli jokirannasta ja hyvien bussiyhteyksien varrella, on ihanasta vanhasta talosta korkeine huoneineen ja leveine ikkunalautoineen, tarjoten oletettavasti suht. huolentonta asumista kolmeen pekkaan aina siihen asti, kun merimies lopulta kotiutuu noin vuoden päästä (!). Miinuspuolina mainittakoon pienehkö koko, saunattomuus, parvekkeettomuus, parkkipaikattomuus*, yksi wc ja "mielenkiintoinen" keittiöratkaisu, mutta täydellisyyttähän ei tässä lähdettykään hakemaan. Tyytyväisiä olemme!

Tulevan kotimme eteinen a'la Oikotie.

Mielenrauhan varmistaaksemme olimme hyvissä ajoin liikenteessä, niin hyvissä, että tuleva kämppä odottelee asukkaitaan tyhjänä reilun puolentoista kuukauden ajan. Mikä tarkoittaa, että kesäkuun alusta alkaen meillä on taas kaksi asuntoa huolehdittavanamme. Eikä siinä kaikki: italialaiseen tyyliin nykyisen kämpän irtisanomisaika on pitkä, 6 kk, joten tätä pidetään vielä heinäkuukin, ellei vuokraisäntä onnistu löytämään uusia asukkaita sitä ennen. Ja koska merimies tarvitsee katon päänsä päälle muun perheen poistuttuakin, alkaa uuden asunnon vuokrakausi heinäkuun alusta. Siis heinäkuussa olemme peräti kolmen asunnon loukussa! Noh, pieni hintahan tuo on siitä, että saadaan ihmiset ja tavarat siirtymään sujuvasti paikasta toiseen. Voidaan vaikka kuvitella olevamme varakkaampiakin asuntosijoittajia tyyliin: "mennäänkö viikonlopuksi ranta-asunnolle vai jäädäänkö tänne kaupungin vilinästä nauttimaan...?".

Yhtä kaikki, hyvin on asiat. Sen verran pitää vielä tarttua tilaisuuteen, että voisin valottaa tätä italialaista vuokra-asumista siltä osin, kun se on tullut tutuksi. Moni asiahan on meikäläiseltä jäänyt näkemättä, kun asunnot ovat järjestyneet ilman omaa vaivannäköä, mutta jotakin on kuitenkin tullut opittuakin.

Ensinnäkin juuri tuo pitkä irtisanomisaika. Jos Suomessa turvataan vuokranantajan tulot 12 kk:n minimisopimuksilla, täällä suositaan puolen vuoden irtisanomisaikaa. Neuvottelemalla sen saa kyllä lyhennettyä, eräilläkin kavereilla se on 3 kk ja toisilla 4, mutta pitkähkö aika silti.

Toisekseen, laki suojelee vuokralaista sen verran hyvin, että vuokranantajalla on täysi työ päästä hankalasta vuokralaisesta eroon. Sama systeemi toimii vissiin Ranskassa, ainakin näin jokunen vuosi sitten Hesarissa uutisoitiin: "Ranskan laki suojelee suomalaisnaisen Pariisin-asunnon valtaajaa". Täkäläisellä kaverillani oli vastaavanlaisia ongelmia Firenzen-asuntonsa kanssa. Ei ihme, että valikoivat vuokralaisensa aika tarkasti ja pyytävät jos jonkinlaista todistusta ja usein myös työsopimusta nähtäväkseen. Meidän (mahtava) vuokraisäntämme totesikin, että voi kun saisi jatkossakin Pohjois-Euroopasta kotoisin olevia asukkaita asuntoonsa, "niiden kanssa kun ei koskaan ole mitään ongelmia".

Mondo Convenienzasta irtoaisi esim. tämmöinen keittiö hintaan 1 195 €

Kolmanneksi, tyhjänä (vuoto) vuokrattavassa asunnossa ei välttämättä ole keittiötä, vaan sellainen pitää tuoda edellisestä asunnosta tai ostaa asuntoon itse. Ehkä tästä syystä johtuen keittiökokonaisuudet ovat täällä tosi edullisia. Ikean lisäksi esimerkiksi Mondo Convenienza tarjoaa ihan ookoo-näköisiä keittiöitä tonnin molemmin puolin, sisältäen kodinkoneet. Ei tarvi vuosikausia vanhojen kalusteiden kanssa kärvistellä, näillä hinnoilla. Jos keittiöasennukset ei kuitenkaan jostain syystä innosta, kannattaa katsella puolikalustettuja kämppiä (parzialmente arredato) tai kokonaan kalustettuja (arredato), niin ei ihan heti tarvi lähteä keittiökaupoille.

Kattellaan nyt kauanko tätä meidän vuokralaisuraa vielä jatkuu, tai siis se tiedetään että vuosi nyt ainakin tuosta em. minimisopimusajasta johtuen. Ehkä sitä sitten vois taas etsiä sitä omaakin. Mielenkiintoisia aikoja edessä kuitenkin, uutta on aina kiva suunnitella!

* Meitsi, X5 ja taskuparkki ei ole hyvä yhtälö... tällä hetkellä siis autohallipaikka keskustasta hakusessa :)

Tipittömällä

Espanjassa ollessa piti tarkistaa, mikä olikaan maan tippauskäytäntö. Nettilähteideni mukaan: sama kuin Suomessa, tai Italiassa. Eli ei tarvitse tipata, saa toki, mutta usein esimerkiksi pyöristäminen lähimpään tasasummaan on ok ja jo enemmän kuin tarpeeksi. Saman tiedonhakusession aikana törmäsin myös mielenkiintoiseen Italiasta kertovaan blogipostaukseen, jonka sisältö on pakko jakaa, niin osuvasti se kiteytti paikalliset tavat. Meitsin näkövinkkelistä muokattuna:

Kuinka ollakaan, näköjään 8/11 vinkeistä liittyy ruokailuun. Only in Italy.

1. Tipit

Italiassa ei tarvitse murehtia tippaamisesta, sillä palvelu on yleensä huomioitu jo maksussa, joka lisätään laskuun nimellä coperto (e pane) tai servizio. Coperto (kattausmaksu) on havaintojeni mukaan tavallisin, ja ilmoitettu ruokalistassa. Yleensä 2-4€/hlö, tai harvemmin prosenttiosuus loppusummasta.

2. Liput

Bussi-/ratikkalippuja saa harvemmin ostettua kuljettajalta, tosin ainakin Pisassa ja Livornossa se onnistuu kyllä, mutta korkeammalla hinnalla. Tiuhaan sijoitetut tupakkakaupat (tabaccheria) lippuja sen sijaan myyvät, samoin lehtikioskit (edicola) - ainakin Milanossa. Ja liput, niin bussissa, junassa kuin ratikassakin, pitää leimata! Junissa leimauslaitteet sijaitsevat laiturilla, junaan noustua on siis jo liian myöhäistä.

3. Siesta

Ei siis kulje nimellä siesta, vaan "tauko", pausa. Ihan en kyllä ymmärrä alkuperäisen artikkelin tuohtumusta moisesta termivirheestä, tauko kuin tauko. Monet virastot ja pikkuliikkeet pitävät tämän parin-kolmen tunnin tauon iltapäivällä, mutta isot liikkeet jättävät sen useimmiten väliin. Lisäksi kaikilla (pikku)liikkeillä pitää olla (?) vähintään yksi viikottainen lepopäivä, jonka käsittääkseni voivat valita itse. Esim. meidän kotikadulla suurin osa liikkeistä on kiinni sunnuntaisin, mutta pasticceria (konditoria) pitää lepopäivän keskiviikkoisin ja pizzeria tiistaisin.

4. Ruoka-aikojen noudattaminen

Tämä on erittäin olennainen pointti. Todellakin lounas syödään 12 ja 15 välillä (tai 12.30 ja 14 välillä, riippuu paikasta), päivällinen aikaisintaan klo 19 alkaen. Siinä välissä ei taatusti saa ruokaa, paitsi jostain kahviloista ja pikaruokapaikoista, tai lähempänä päiviällisaikaa aperitivoja baareista (niitä kyllä suosittelen). Kannattaa siis rytmittää ruokailut näiden mukaan. Jännästi sitä on itselläkin ruokarytmi muuttunut italialaiseksi, vaikka harvemmin ulkona syödäänkin. Merimiehelle tämä hivenen myöhäisempi rytmi tuottaa jatkuvasti ongelmia, kun kello on jo muutenkin tunnin jäljessä Suomesta: aamulla klo 9 töihin tullessa kotimaiset kollegat aloittelevat jo lounaalle menoa (tai vähintäänkin suunnittelevat sitä), täällä lounaalta palatessa klo 14 suomalaiset ovat jo kotiin lähdössä. Tehokasta, yhteistä työaikaa on siis vähemmän kuin äkkiseltään uskoisi.

5. Passiivinen palvelukulttuuri

Suomalaiseen mentaliteettiin sopivasti täällä(kään) ei juuri palvella, vaan asiakkaalle annetaan oma rauha niin ravintolassa kuin myymälöissäkin. Ravintoloissa juomat harvemmin kaadetaan laseihin, yleensä pullo kannetaan pöytään ja ruokailijat saavat itse kaataa sitä omassa tahdissaan. Kysyttäessä palvelua kyllä saa, usein oikein lämminhenkistäkin. Passiivisuus ei siis ole merkki palveluhaluttomuudesta.

6. Peperonipizza yhdellä peellä

Ei ole pepperonipizza vaan paprikapizza. Jos tulista salamia haluat, etsi listalta salame piccante. Älä myöskään oleta löytäväsi kinkku-ananaspizzaa, vaikka listalla olisi yli 80 erilaista variaatiota (kuten meidän kantiksessa). Ananas ei kuulu italialaiseen pizzaan, mutta esim. ranskalaiset perunat tai nakit kyllä. Outoa, mutta totta.

7. Oikeasta ruokailukaavasta kiinni pitäminen

Ravintoloissa italialaiset ovat rentoja, tai ainakin niissä kansankuppiloissa, joissa itse vierailen. Yllä selitinkin jo juomasysteemin, mutta muutenkaan ravintolassa ei tarvitse stressata. Vaikka listalla on antipastot, primot, secondot ja dolcet, syö mitä huvittaa. Itse otan usein antipaston ja pääruuan ja skippaan muut, mutta on ihan yhtä ok ottaa vain alkuruoka ja jälkkäri, kukaan ei tule katsomaan pahalla silmällä. Eikä sekään haittaa jos lapsilla on meno päällä, kyllä italialaiseen ravintolaan ääntä mahtuu. Keskity nauttimaan!

8. Tilaus ja maksu

Ulkona syödessä tilaus ja maksu vaatii vähän pelisilmää, sillä käytäntöjä on monenelaisia. Monissa kahviloissa, joissakin itsepalveluravintoloissa ja esim. Autogrilleillä mieti ensin, mitä haluat, mene sen jälkeen kassalle ja kerro tilauksesi, maksa, ja ryhmity sen jälkeen jonoon (joka italialaisittain on todnäk rivi) tiskille, esitä kuittisi kahvilatyöntekijälle ja selitä uudestaan mitä tilasit. Sen jälkeen odota tilaustasi ja siirry paikallesi. Joissakin paikoissa voit tehdä tilauksen joko pöydässä tai tiskillä ja maksaa lähtiessäsi. Myös ravintoloissa voit toisinaan joutua siirtymään kassalle maksamaan ennen poistumistasi, sillä tarjoilija ei välttämättä tuo laskua pöytään... seuraa siis mitä muut tekevät ja toimi samoin, tai kysy "scusi, si paga o si ordina prima?", kuten lähdeartikkelissani mainitaan. Harvemmin väärästä toiminnasta rankaistaan, paitsi noissa Autogrilleissä jne joissa tyhjänpanttina seisovat työntekijät eivät yleensä edes liikahda, ennen kuin näytät niille kuitin. Ei, vaikka voisivat hyvin liikkua samalla kassalle ottamaan tilauksen vastaan. Suattaap mennä tovi jos toinenkin siinä odotellessa.

9. Kahvi ruuan kanssa

Kahvi ei ole ruokajuoma (mutta juoko joku muka muutenkaan cappuccinoa spaghettin kanssa kuten alkuperäisessä artikkelissa ehdotettiin???). Kahvit, mielellään espresso, otetaan ruuan päätteeksi. Cappuccinoa ei juoda klo 11 jälkeen, iltapäivällä maitokahvia halajava voi valita sen sijaan esim. caffe macchiaton, joka on poliittisesti korrekti vaihtoehto. Turisteille nämäkin etikettikömmähdykset kyllä sallitaan, stressiä on turha tästäkään ottaaa.

10. Hedelmien ja vihannesten koskettelu paljain käsin

Supermarketeissa on aina tarjolla muovihanskoja, jotka kädessä hedelmät pitäisi pussiin poimia. Toreilla myyjät laittavat hedelmät pussiin, älä tee sitä itse. Meidän kotikadun pikkukaupassa, joka tavallaan on yhdistelmä supermarkettia ja torikauppaa, ei hanskoja ole, enkä aina jaksa odottaa että tulisivat palvelemaan, joten olen ronskisti itse hedelmät pussiin sullonut, ja vielä ollaan kavereita. Joustavuus toimii tässäkin.

Bonusnumero 11. Parmesan

Parmesania käytetään usein pastan päällä. Ei kuitenkaan KOSKAAN kalapastan päällä. Tai no, tästäkin on monta mielipidettä. Mutta periaatteessa näin pitäisi toimia, jos nyt oikeaa italialaista haluaa leikkiä.

Espanjaan palatakseni, huomasin taas, kuinka syvälle italialaiset tavat ovat jo meikäläisiin juurtuneet. Jotenkin kaikki poikkeamat niistä saivat aikaan ihmetystä. Hämmentävän tunteen sai aikaan myös tämä edellämainittu lista, joka todellakin tuntui niin tutulta. Näin se homma toimii! Saas nähdä, mitä kaikkea Suomeen palattuamme ihmetellään...

Rillit

Pinsku on jo jonkin aikaa valitellut, ettei oikein näe koulussa taululle tai kotona telkkarin tekstityksiä. Vetkuttelin asian kanssa yli vuodenvaihteen aina viime viikkoon asti kaikenlaisten kiiretekosyiden varjolla, mutta paineiden hellittäessä oli viimein tartuttava härkää sarvista. Siis kyseessähän ei oikeasti olisi mikään iso asia, jos Suomessa oltaisiin, mutta täällä odotettavissa oli taas jos jonkinlaista mutkaa: tarvitaanko lääkäri vai riittääkö optikko, mistä sellainen, saanko asian selvitettyä italiaksi, mitä maksaa... Huoh. Kielipuolena/muuten vaan kädettömänä kun kaikkiin pikkuasioihinkin saa aina tuhrattua päivän tai pari.

Hommahan eteni sitten niin, että ensin surffailin vähän suomenkielisillä sivuilla löytääkseni tietoa siitä, mitä suosittelevat päätöksen silmälääkäri-optikko suhteen. Kun useammassa lähteessä vakuuteltiin, että "optikko voi tutkia näön ja määrätä silmälasit, jos ikää on vähintään kahdeksan vuotta", päätettiin lähteä Pinskun kanssa käymään paikallisessa Instrussa, Salmoiraghi & Viganòssa varaamassa aika optikolle. Vaan eipä se mennytkään niin, sillä optikon mukaan eivät tee tutkimuksia lapsille, vaan pitää käydä lääkärissä. Älysin sentään kysyä, mistäs sellaisen lääkärin löytää (Suomessahan silmälasiliikkeistä löytyy sellainenkin usein ihan omasta takaa, vai muistanko väärin?), ja sain pikaisen kollegan konsultoinnin jälkeen tohtori Panellin käyntikortin.

Seuraava etappi: soitto ko. klinikalle. Hermot meni siinä vaiheessa, kun piti painella ykköstä ja kakkosta ja ties mitä numeroita, että ois päässyt eteenpäin enkä enää tajunnut minne olin joutunut. Arrrghhh!* Optimistisesti pistin meilin klinikan netistä löytyneen sähköpostiosoitteeseen (käyntsärissä sitä ei luonnollisesti ollut ilmoitettu, vaikka lääkärin codice fiscalet ja about kaikki muutkin tiedot kengännumeroa lukuunottamatta oli kyllä jaksettu siihen painaa) selittäen asian niin hyvin kuin taisin. En todellakaan odottanut saavani vastausta, joten yllätys oli suuri kun Dottore Panelli vastasi iPadistaan vielä saman päivän aikana. Ja niin saatiin tapaaminen järjestettyä jo parin päivän päähän! Huhheijaa! Tosin ei iltapäiväksi koulun jälkeen, kun kaikki ajat olivat aamulla. No, pieni järjestely koulun kanssa ja lupa poissaoloon klo 9-11 heltisi.

Neljä päivää alkuperäisen optikkoliikkeessä käynnin jälkeen suunnistettiin sitten Casa di Cura Suore dell'Addolorataan. Sehän osoittautui joksikin katolilaispaikaksi, ainakin nunnien ja krusifiksien määrästä päätellen (jos ois viitsinyt kääntää ton klinikan nimen ois ehkä tajunnut tän jo aiemmin: "nunnien hoivakoti"). Joten varsin harrasta ja ystävällistä palvelua saimme, suunnistimme oikeaan odotustilaan, maksoimme 50 € käyntimaksun ja istuimme odottamaan. Tohtori otti luokseen melkein ajallaan ja kaikki sujui kuin tanssi muutenkin (paitsi että ne tipat, joita laitetaan silmänpohjia tutkittaessa vaikuttivat puoli tuntia lääkärin mainitseman kymmenen minuutin sijaan - italialaiset!), kommunikaatio onnistui italian ja englannin sekoituksella ja reilua tuntia myöhemmin lähdettiin kohti koulua silmälasiresepti kourassa.

Niinhän siinä tosiaan kävi, että lasit tarvittiin. Näkö oli -1.0 molemmissa silmissä, enemmän kuin meikäläisellä aikoinaan ekoja rillejä hankittaessa. Ei ihme, että tyttö valitteli näköongelmiaan. Marssittiin ("heti") seuraavana päivänä ensimmäiseen mieleen tulleeseen silmälasiliikkeeseen, josta löytyikin ihan passelit kakkulat - tosin jo melkein epätoivoiseksi menneen kokeilurumban jälkeen. Tilaus vetämään, etumaksu maksamaan ja odottelemaan. Puheliaan optikonkin puheista ymmärrettiin lähes kaikki, mitä nyt vähän pohdittiin että mitä oli sanonut odotusajasta. No, meili ja puhelin oli heillä tiedossa, joten arveltiin että varmaan joku viesti aikanaan saadaan. Ja saatiinkin.

Ja seitsemäntenä päivänä valkeus tuli! Kyllä nyt kelpaa kauemmaskin tiirailla. Hintaa laseille tuli 250 €, tiedä sitten onko se paljon vai ei, mutta ihan hirveesti ei jaksanut lähteä asiaa enää tästä monimutkaistamaan. Taas on selvitty yhdestä "koettelemuksesta", hyvä me!

Miss nelisilmä

* Vihaan tota puhelinasiakaspalvelun numerovalintarumbaa, myös kotimaisella tarjottuna. Viime viikolla soitin Kelan ulkomaanasioihin (tästä muuten lisää piakkoin) ja ihan randomilla valitsin ehkä oikean reitin asiakaspalveluun, kun mikään annetuista vaihtoehdoista ei mielestäni vastannut mun asiaa. Kaks kertaa piti soittaa, että sain varmistettua minkä vaihtoehdon valitsen. Ei ole asiakaspalvelua tuo, ei!

Carnevale di Viareggio

Kolmas kerta toden sanoo, ainakin mitä karnevaaleihin tulee. Pari vuotta olen pohtinut visiittiä Viareggioon tai Venetsiaan karnevaaliaikaan helmikuussa, mutta ennen tätä vuotta en ole saanut aikaiseksi. Venetsia nyt jäi edelleen jollekin tulevaisuuden keikalle, mutta Viareggioon ostin liput päätöspäivän paraatiin lauantaille. Kyllä kannatti.

Ihan huikeita rakennelmia olivat saaneet aikaiseksi. Koko kulkueen katsominen kesti lähes kolme tuntia - todellakin vastinetta 18 € lipulle - yleisö oli täysillä mukana menossa ja oheispalvelut (ruoka- ja myyntikojut jne) festaritasoa. Lopuksi järjestettiin vielä karnevaalit päättävä ilotulitus, mutta koska kello oli siinä vaiheessa jo yli yhdeksän, kutsuttiin me James paikalle (merimies ei voi sietää italialaista väentungosta ja suostui siksi kuskiksi) noutamaan meidät kotiin. Muistoiksi saatiin taas hienoja muistoja ja kasa kuvia, kunnes mun puhelimen akku loppui. Tässä muutamia:

Kisan voittanut teos "Quello che non vorrei vedere" oli kieltämättä vaikuttava

Mun suosikki oli silti Obama ja Putin kavereineen "Il grande freddo", joka tuli kakkoseksi

Lapset puolestaan äänestivät "Oro biancon" puolesta. 6. sija.

Tämäkin oli kiva, vaikkakin vasta 10. sijalla.

Tämä "pinokkio" pelotti Patua aika lailla. Monet muutkin oli kyllä lapsen vinkkelistä aika jänniä.
"Tentazioni" sijoittui seitsemänneksi. Ja sitten se akku jo loppuikin.

Pinsku, perheemme selfie-expertti, kuvasi asianmukaisesti varustautuneen,
hilpeän ja näkemästään nauttineen seurueemme.

Tänä vuonna koulullakin vietettiin, vuoden tauon jälkeen, karnevaalijuhlaa, tai oikeastaan laskiasitiistaita/martedì grassoa/pancake tuesdayta. Pukukoodina oli naamiaisasu ja päivän ohjelmaan kuuluivat myös vanhempaintoimikunnan tekemät pannukakut. Meitsi pääsi tänä vuonna kuin koira veräjästä, vaikka lupasin kyllä jeesiä jos pannukakun paistajia ei ilmaantuisi tarpeeksi. Ois varmaan pitänyt olla aktiivisempi, sillä omat - snadisti puolueelliset - muksuni olivat sitä mieltä, että mun tekemät on paaaaaljon parempia. Kehitys kehittyy :)

Cool guy (jolla ois kyllä ollut sheriffin vermeet valmiina) ja inkkari valmiina kouluun 17.2.

Hauska perinne nämä karnevaalit on. Vaan onhan meillä Suomessakin laskiainen ja vappu, niillä pärjättäneen jatkossa...

Vika Suomi-"loma" ja pieni haikeus

Kun hiihtolomasta oltiin toivuttu, suuntasin Suomeen "työmatkalle". Samalla kysessä oli tämän Italia-jakson viimeinen Suomi-"loma", sillä näillä näkymin muuttokuorma Suomeen lähtee 3.7. ja me sitten paria viikkoa myöhemmin perässä. Merimies tosin palannee kotimaahan aikaisintaan vuodenvaihteessa, mahdollisesti jopa vasta vuoden 2016 puolella (ei sen ihan näin pitänyt mennä, mutta näyttäis nyt menevän), joten vastaavanlaisia visiittejä saatetaan vielä nähdä, mutta toiseen suuntaan.

Alppien yli ja pohjoiseen

Oli kyllä stressaavin keikka ikinä, mutta kaikki velvollisuudet sujuivat lopulta hyvin. Neljä kuudesta yöstä meni hotelleista, joten tosi turistina matkasin. Positiivisia ylläreitä: bussi- ja junalippuja saa hyvinkin edullisesti netistä etukäteen ostettaessa, esim. Riihimäki-Turku välin pääsin hintaan 9,90 € (!). Kaduilla ei tarvinnut liukastella, ruokakauppojen valikoiman laajuus vaikutti, vaatekauppojen määrä Helsingissä tuntui jopa ylimitoitetulta. Kohtaamani ihmiset olivat mukavia, opasteet kunnossa, kaikki vaan jotenkin toimi. Negatiivisia huomioita: aurinkoa näin ehkä vartin verran, sepelillä oli ikävä kävellä, ravintolahinnat sattui kukkaroon ja joka paikassa (pl. Helsingin ydinkeskusta) oli jotenkin kuollutta.

Siis tässäkö on Suomen vilkkain juna-asema? Perjantaina klo 17?

Näin tulevan paluumuuttajan silmin ollaan kyllä aika plusmiinusnolla-tilanteessa. Samaa kertoi ystäväni Julie, joka piipahti meillä kylässä ennen Suomen-matkaani, ja jonka perhe palasi Englantiin kolmen Italian-vuoden jälkeen elokuussa. Kuulemma tuntuu, kuin Italia olisi ollut pitkä lomamatka vaan, ja että kaikki palasi nopeasti ennalleen paluun jälkeen. Tai ei ihan kaikki, kyllä muutoksen itsessään huomaa, sanoi Julie, ja Italia tuntuu ihan yhtä kotoisalta kuin Englantikin. Mutta silti, kotimaa on aina kotimaa, niin hyvässä kuin pahassa.

Ja vielä kerran: HEL-MUC-PSA

Näitä mietteitä pyörittelin vähän enemmänkin ekalla iltalenkillä Suomesta paluuni jälkeen. Sattumoisin olin liikkeellä juuri iltaruuhkan ja passeggiatan aikaan, jolloin Pisa täyttyi liikenteestä ja ihmisistä. Oi, että rakastan: italian kieltä, ihmisiä puhumassa puhelimeen/toisilleen äänenvoimakkuutta säästämättä, jalkopallokentältä kuuluvia ääniä, vastaleikatun nurmikon tuoksua helmikuussa, shortseissa lenkkeilijöitä (helmikuussa), kauniisti valaistuja akvedukteja ja keskiaikaista kaupunginmuuria, tuttuja koiranulkoiluttajia ja lihakaupan poikia (sekä omistajaa), jotka tervehtivät aina yhtä iloisesti, lonksuvia katulaattoja, ränsistyneitä rappauksia, jouluisia ulkomainoksia (helmikuussa), hymyjä, iloisia ilmeitä, elämää! Jännittää vähän, mihin tämä vaihtuu, miltä sitten tuntuu. Mutta voisi sitä olla hullumminkin, mietin, kun katselin Suomi-keikalla napsittuja kuvia (onnistuin katsokaas ikuistamaan sen ainoaksi jääneen auringonsäteen Suomen-vierailun aikana).

Lempikirkkoni Suomessa

Ja on tässä nyt vielä neljä kuukautta peliaikaa jäljellä! Kaiken lisäksi sitä parasta aikaa, kun kesää kohti mennään. Joten ruikutus* ja haikeus sikseen,  ja carpe diem.

* Tosin tästä KYLLÄ ruikutan: Pisassa laukkua odotellessani (oli muuten taas lähtiessä 12 kg ja takas tullessa 25 kg, että jotain suomalaista sitä taas tuli tuotua) huomasin Lucca Summer Festivalin mainoksen. Tämä huipputason festari järjestetään siis tuossa naapurikaupungissa ja just tänä vuonna siellä olis todellakin ne tähdet, joita haluaisin nähdä!!!! PÖH!

Kelpais vaikka kaikki, mut etenkin toi Robbie Williams ja Lenny Kravitz. Pöh.