Runoilijoiden lahti

Italia on pullollaan henkeäsalpaavia näkymiä, mutta kaikista ehdokkaista Luoteis-Italian rannikolla Liguriassa sijaitseva La Spezian lahti - merimiehen uuden Italian-kodin sijaintipaikka - onnistuu tarjoamaan juuri meikäläisen sielunmaiseman. Tämä Runoilijoiden lahdeksikin (Golfo dei Poeti) kutsuttu rannikkokaistale elää merestä, pitkään eristyksissä olleet kalastajakylät ovat säilyttäneet autenttisuutensa, jylhä vuoristo antaa oman kontrastinsa (ja haasteensa). Sellaista Myrskyluodon Maijan meininkiä italialaisittain. Kesällä upeaa, talvella ankaraa. Mun silmään aina kaunista.

Veneitä riittää näissä maisemissa

Meidän Ligurian-viikko sattui kelien puolesta juuri sopivaan aikaan. Heinäkuun alun poikkeuksellinen kuumuus* olisi varmasti saanut meidät läkähtymään Pisassa, mutta Lericissä vilvoittava meri oli vain muutaman korttelin päässä kotoa. Tilaisutta hyödynnettiin ahkerasti. Sattumalta merimiehen kollegan perhe oli samaan aikaan Lericissä lomailemassa, joten mielekästä seuraa löytyi sekä lapsille, että äideille (miehethän eivät tietenkään mitään lomaa ehtineet pitää, rassukat). Monta päivää menikin rannalla, kumipatjoilla lilluen, pelaillen, meren antimia keräillen. Samanlaista rantalomaa ei koko Italian-kolmivuotisen aikana oltukaan koettu, joten siinäkin mielessä saatiin onnistunut päätös (tämänkertaiselle) elämällemme italialaisittain.

Uudet uimarenkaat testissä

Varpaat hiekassa, joka oli hienoa kuin jauho

Lapset snorklasivat meritähtiä - kuvauksen jälkeen nämä yksilöt palautettiin luonnollisesti mereen

Toisena päivänä keräysvuorossa oli simpukat. Tarkoitus oli syödä nämä,
mutta sitten iski laiskuus ja mentiinkin ravintolaan koko sakki.

Lerici muistuttaa kovasti suosittuja Cinque Terren kalastajakyliä, mutta on toistaiseksi lähinnä italialaisten turistien suosiossa. Kylässä on muutamia hotelleja, mutta ei todellakaan tungokseksi asti. Monella (milanolaisella) on kaupungissa kakkoskoti, "kesämökki", ja heidän ansiostaan meno vilkastuu huomattaavsti viikonloppuisin sekä italialaisten lomakaudella.

Aikoinaan Lerici lähikylineen oli maailmankuulujen runoilijoiden suosiossa, mistä juontuu alueen lempinimi Runoilijoiden lahti. Tiina Linkama on tehnyt aiheesta erittäin hyvän postauksen, suosittelen lukemaan jos kiinnostaa (itse en pystyisi läheskään yhtä hyvään). 

Lericin keskustan taloja. Vieressä kohoaa komea linna, jossa päätettiin
vierailla lokakuussa, kun tullaan kämpille seuraavan kerran.

Lericiä vastapäätä sijaitsee upea Porto Venere, jonka arkkitehtuuri tuntuu jotenkin.. tutulta?

Toki samantyyppistä rakennuskantaa löytyy myös Cinque Terren puolelta, tässä Manarola
päiväristeilyaluksen kannelta kuvattuna. Käytiin lasten kanssa Monterossossa Edoardo-kaveria
moikkaamassa, ja helpoin keino reissata Lericin ja Monterosson väliä oli - yllätys yllätys - vene.

Ensimmäisenä Italian-kesänä vuokrattiin Lericistä kumivene (rib) jolla päästiin tutkimaan Runoilijoiden lahtea lähemmin. Kokemus oli niin hieno, että haluttiin ottaa uusinta vielä ennen kotimaahan paluuta. Niinpä merimies varasi meille veneen - ja hyvissä ajoin varasikin - mutta kuinka ollakaan, sunnuntaina laiturille astellessamme selvisi, ettei varaus ollut koskaan päätynyt tilauskirjaan asti, ja kaikki veneet oli buukattu...

Toisinaan italialainen asiakaspalvelu osaa yllättää. Useimmiten yllä kuvatun kaltaisesti, joskus kuitenkin paremmin. Paljon paremmin. Kumivenevuokraamon omistaja (?) oli aidosti pahoillaan mokastaan ja sanoi, ettei voi muuta tarjota kuin oman veneensä. Veneen, joka ei kulje lujaa mutta josta meidän ei myöskään tarvitsisi maksaa (maksettiin silti). Veneen, jota ei ole koskaan lainannut edes kavereilleen. Ja niin vaan kävi, että me saatiin käyttöömme aivan upea, puurunkoinen kalastusvene Agatha, johon rakastuttiin välittömästi. Ei siis voi kuin lämpimästi suositella Il Sole Nel Golfoa: huipputyyppejä, huippupalvelua.

Vedenkestävällä kameralla otetut venekuvat olikin jo siirretty merimiehen koneelle,
joten tässä vaan mun arkistoista löytynyt otos matkalta. Pinskullakin hymy leveässä.

Parkkeerattiin vene samaan poukamaan kuin edelliskerrallakin, eikä oltu ainoita.
Mutta katsokaa nyt, mitkä maisemat!

Olivat fiksuja aikoinaan, nuo runoilijat, kun näihin maisemiin päätyivät. Hyvä meidänkin oli Lericissä viikko viettää, ja ilolla takaisin palaamme. Eilen oli kuitenkin aika jättää myös Lericin-koti taakse ja jatkaa matkaa kohti Pohjolaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Haaveilua ilta-auringossa Lericin aallonmurtajalla

 * Elämä ON epäreilua. Kyllä näistä helteistä olisi riittänyt jaettavaa Pohjolaankin:

Muutto

Blogihiljaisuudesta huolimatta ei ole ollut hiljaista. On nimittäin järjestelty, raivattu, karsittu, pakattu, laputettu, roudattu kamaa, siivottu ja tapeltu keskusteltu napakasti muuttofirman kanssa. Välissä vähän haikeiltu, käyty uimassa, kestitty vikat (ihanat) Suomi-vieraat, käyty itse vierailuilla, tehty viime hetken Italian-hankintoja, otettu ne tähän saakka ottamatta jääneet kuvat, jätetty hyvästejä. Stressattu, nahisteltu, halailtu, skoolattu upeille kolmelle vuodelle.

Tällä meiningillä vedettiin pienet post-it lappusulkeiset

Pisan-koti on nyt viimein paketoitu ja irtaimisto matkalla kohti Suomea (tullessa oli muuten 26 kuutiota, nyt 34). Italialaisittain tästäkin saatiin vielä väännöt aikaiseksi, kun sekä me, suomalainen muuttofirma ja yhteistyökumppanikseen valitsema italialaisen muuttofirman kontakti olettivat, että pakkaaminen hoidetaan päivässä, mutta paikalle eilisaamuna valuneet kaksi (!) muuttomiestä oli sitä mieltä, että ehei, pari-kolme päivää ottaa. No varmaan niin, Italiaan muuttaessa hemmoja oli muistaakseni 6-7 ja pakkasivat nekin ainakin työpäivän verran. Mutta kahdesta ei saa kuutta-seitsemää, joten pakkaus otti piiiitkän perjantain ja auton lastaus aloitettiin tänään lauantaiaamuna klo 5, kuten pieteetillä töitä tehneet muuttomiehet eilen iltapäivällä ehdottivat. Vaikeus hommassa oli se, että oltiin ehditty jo torstaina uudelleensijoittautua merimiehen uuteen kämppään* 80 kilometrin päähän, ja muuttohommia valvomaan lupautunut merimies joutui siten edelleen reissaamaan edestakas Lericin ja Pisan väliä. Ja siellä se Pisassa vielä tätä kirjoitettaessakin loppusiivousta hoitelee. Arrrgh.

Mutta eiköhän näissä maisemissa saada verenpaine laskemaan. Ja unohdettua kaiken maailman murheet. Perjantaihin asti täällä, sitten matka jatkuu kohti pohjoista...

Lericin satama iltahämärässä

* Joka siis vuokrattu 12 kuukaudeksi, saa nähdä kauanko projektissa vielä menee... mutta ei pöllömpää "hallinnoida" kakkoskämppää näiltä hoodeilta.

Läksiäiset

Lauantaina kokoonnuttiin vikaa kertaa yhteen täkäläisen kaveriporukan kanssa, oikeasti juhlistamaan viisiä (5!!!) synttäreitä, mutta siinä sivussa myös koulun loppumista ja muuttamassa olevien perheiden läksiäisiä. Mukana oli kaikki, yhteensä jotain reilu sata henkeä. Ilta oli ihana, tarjoilut loistavia, lapset onnellisia. Hienot muistot tästä porukasta jäi, monet lupaukset pitää yhteyksiä ja tavata vielä uudestaan. Toivotaan niin. On ollut upeaa olla osa tätä jengiä.

Ei taaskaan yötön yö, muttei paha näinkään

Juhlat aloitettiin vauhdikkaasti "poolilla"

Synttärisankarit rivissä. Jokaiselle oma kakku, tietenkin.

Klo 19 alkaen nautittiin apericena, illallinen buffetpöydästä.
Aikuisten pukukoodi oli mustavalkoinen.

Jälkeenpäin mietin tätä täkäläistä juhlakonseptia. Toki ilmasto edesauttaa isojen juhlien järjestämistä, kun kesäaikaan voidaan lähes poikkeuksetta olla ulkona, mutta silti isot juhlat syntyvät jotenkin kumman vaivattomasti. Auttaa sekin tietysti, että ystäväpiiriimme kuuluu perheitä, joilla on myös hyvät fasiliteetit juhlien järjestämiseen; hotelleja, catering-firmoja, isoja pihapiirejä, uima-altaita. Silti kyse ei ole mistään pröystäilystä, vaan rennosta yhdessäolosta isossa porukassa. Kaikki tulee paikalle autoilla, joten juhlissa EI humalluta, vaikka drinksuja/viinejä nautitaankin. Eikä todennäköisesti humalluttaisi ilman autojakaan. Lapset on mukana loppuun asti. Niille järjestetään ehkä jotain ohjelmaa, mutta muuten pyörivät ympärillä siinä missä aikuisetkin. Näin sen pitäisikin olla!

Rakastan italialaisten asennetta elämään. Myös aikuiset ovat ikuisia lapsia. Osaavat ottaa ilon irti, nauraa, hassutella, unohtaa murheet ja velvollisuudet. Nauttia elämästä, ystävistä, yhdessäolosta. La dolce vitasta olemme mekin täällä osamme saaneet. Ei voi kuin olla kiitollinen. Grazie, Italia, grazie di tutto!

Silloin ja nyt

On päiviä, joita ei unohda. Mulla niihin kuuluu tämä lasten ensimmäinen koulupäivä Westminsterissä:

Jännitystä ilmassa 3.9.2012

Olihan se aikamoista. Patun ensimmäinen koulupäivä koskaan, kielitaito molemmilla nolla, kavereita ei yhtään, opettajista ei tietoa, koulurakennuskin uusi. Vaan siitä selvittiin! Ollaan viime päivinä pohdittu paljon tuota lähes kolmen vuoden takaista lähtötilannetta, ja mietitty kuinka pitkälle siitä onkaan tultu. Kolme kivaa ja menestyksekästä IB-kouluvuotta takana, englannin kielitaito niin hyvä että vanhemmat jäävät kakkosiksi, italiakin sujuu mainiosti, kavereita koko koulu täynnä ja maailmalla lisää, opettajia tänä aikana yhteensä kuusi, koulurakennus tuttu kuin omat taskut. Paljon on opittu, paljon on koettu, esteitä ylitetty, mukavuusaluetta laajennettu. Ja tähän on tultu:

Lomafiilistä ilmassa 19.6.2015

Viimeistä koulupäivää viedään. Lahjat on jaettu, pian opettajat hyvästelty. Kavereiden kanssa heipat sanotaan huomisissa megasynttäri-vuodenlopetus-bileissä. Oijoi.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut: taas äitiä itkettää.

Kerran vielä Luminara

Pisassa on tänään pyhä, kaupungin suojelupyhimuksen San Ranierin kunniaksi. Kyseinen herra syntyi vauraaseen pisalaiseen perheeseen vuonna 1118 ja vanhempiensa toiveiden vastaisesti vältti osalleen suunnitellun tiiviin koulutusputken, lähtien sen sijaan Palestiinaan erakkoelämää viettämään, jotta voisi keskittyä vain ja ainoastaan uskonsa vaalimiseen. Ranieri-herra (jonka nimi tarkoittaa näkymätöntä taistelijaa) eleli almujen varassa, söi kahdesti viikossa, kuritti itseään ja teki ihmetekoja, joita jatkoi palattuaan Italiaan 1154 ja toimiessaan saarnaajana aina kuolemaansa saakka 1160. Vaikka Ranieria pidettiin pyhimyksenä jo eläessään, virallisesti hänet valittiin Pisan suojelupyhimykseksi vuonna 1632. Ranieri Scacceri on - ylläripylläri - myös Monacon ruhtinasperheen pyhimys.

Pisan kaupungin merkittävin vuosittainen tapahtuma ajoittuu San Ranierin päivän aattoiltaan. Luminaraa, josta jo pari vuotta sitten ensimmäisen kerran kirjoitin, juhlittiin siten taas eilen. Jokirannan taloihin ripustettuihin telineisiin oli sytytetty 110 000 lyhtyä (tai oikeastaan hautakynttilää), kaupunki täyttyi ohjelmasta ja ihmisistä. Ilta päättyi upeaan ilotulitukseen. Merimies ja Pinsku eivät sadantuhannen hengen väenpaljoudesta innostuneet, mutta me Patun kanssa vedettiin mahtava iltainen kävelylenkki kotoa Tramontanan (= pohjoisen) puoleista jokirantaa pitkin tornille, josta Mezzogiornon (= etelän) puoleista rantaa pitkin takaisin omalle Ponte della Fortezzalle juuri sopivasti ennen ilotulituksen alkua. Kaunista oli. Kuvat kertokoon loput.

Iltapäivällä valmistelut olivat vielä kovassa vauhdissa

Kynttilätelineitä kutsutaan nimellä "biancheria", joka oikeastaan tarkoittaa liina- tai alusvaatteita.

Puoli kymmenen aikaan oli vielä näin valoisaa. Etualalla yks valopää.

Hyvältä näyttää

Juhlan kunniaksi myös torni oli valaistu, ei tosin kynttilöin.

Ääriviivoja

Lisää valoa kansalle

Joen päälle suunnattu ilotulitus näkyi myös Garibaldin varrelta

Ja juhlistettiin Luminaraa myös kotipihan lihakaupassa.

Ikävä tätä kaupunkia tulee.

Elba

Pukkaa nyt tätä reissukertomusta, mutta pakkohan sitä on yrittää ehtiä nähdä ne palat Toscanasta, mitkä vielä on olleet näkemättä...

Viime viikonloppuna vuorossa oli kaunis, Livornon maakuntaan kuuluva Elban saari Grosseton edustalla. Elba on Italian kolmanneksi suurin saari Sisilian ja Sardinian jälkeen, pinta-alaltaan noin kolmasosa Manner-Ahvenenmaan koosta. Asukkaita saarella on Ahvenanmaata enemmän, mutta väljää on silti. Rantaviivaa on 147 kilometriä ja uimarantoja lähteestä riippuen jotain 70 ja 156 väliltä. Saaren korkein huippu, Monte Capanne, ylettyy yli kilometrin korkeuteen, joten maisemat ovat jylhät sisämaassakin.

Tyypillinen elbalainen näkymä ylhäältä (muistaakseni) Biodolan rannalle päin.
Tie oli niin tukossa, ettei edes yritetty päästä käymään rannalla.

Saarella on ollut asutusta jo antiikin aikoina ja tokihan myös kauneutta arvostaneet etruskit tiensä Elballe löysivät. Myöhemmin saari on ollut roomalaisten, erinäisten italialaisten mahtisukujen ja ranskalaisten omistuksessa. Saaren kaakkoisosassa sijaitseva Porto Azzurro, josta olimme reissumme majoituksen hankkineet, oli puolestaan 1500-luvun loppupuolelta 1800-luvulle Espanjan vallan alla. Kuuluisin elbalainen lienee itse Napoleon Bonaparte, joka karkoitettiin saarelle 1814, mutta joka sieltä jo vuoden kuluttua pakeni. Elbalaisille Napoleon on edelleen merkkihahmo - viime vuonna saarelle saapumisen 200-vuotisjuhlaa vietettiin näyttävin menoin. Toisen maailmansodan aikaan natsit pääsivät tekemään tuhojaan saarella, joten sotaisa on saaren historia.

Porto Azzurron satamaa. Majapaikkamme sijaitsi noin 3 kilometriä keskustasta itään.

Elban liput, jotka aikoinaan Napoleonia varten suunniteltiin,
koristivat Porto Azzurron keskustan kävelykatuja

Saaren pääkaupunki, Portoferraio ("rautasatama"), on saanut nimensä saaren rautapitoisesta maasta ja satamasta, josta tätä rautaa mantereelle aikoinaan rahdattiin. Portoferraio on suurten risteilyalusten suosiossa, ja sinne myös me autolautalla tunnissa Piombinosta hurautettiin. Lauttoja kulkee puolen tunnin välein, ja vaikka check-inissä pitää periaattessa olla auton kanssa 90 minuuttia ennen lähtöä, on aika iso mahdollisuus päästä aikaisempaan lauttaan, jos tilaa on. Mennessä me onistuttiin nappaamaan tuntia aikaisempi lautta, palatessa kaksi. Italialaisittain perivät matkasta suhteellisen kovaa hintaa - meidän matkat (sis. auto, 3 aikuista, 1 alle 11v lapsi ja koira) maksoivat yhteensä 227 euroa. Saarelta lähtöisin olevan ex-italianopeni Costanzan mukaan elbalaiset taittavat matkan eurolla. Mutta näinhän se on reiluinta.

Komea Portoferraio lautan kannelta kuvattuna

Portoferraion kaupunkiranta Ghiaie ja edustalla oleva pikkuruinen
Lo Sgoglietton saari majakoineen. Kaunista.

Turismin suhteen Elba on vielä suhteellisen kehittymätön, mikä tuntuu käsittämättömältä, kun puitteet on nähnyt. Toistaiseksi saaren ovat löytäneet lähinnä saksalaiset, tietysti italialaisten ohella. Ainakin pisalaisilla nuorilla on kuulemma tapana lähteä Elballe lukion jälkeen aikuistumista ja vapautta juhlimaan. Bilerantoja ei tällä reissulla nähty, meidän hoodeilla oli lähinnä lapsiperheitä ja varttuneempia pareja. Erinomaisen sopivaa.

Näkymä aamulenkiltä, paratiisista.

... ja toinen meidän kämpän terassilta auringonlaskun aikaan. Oi.

Meidän hotelli Residence Capo Bianco sijaitsi kahden rauhaisan rannan välissä. Auringonpalvontaan oli valittavana oli myös hotellin uima-allas, jossa viihdyttiin mainiosti. Kertakaikkisen upea paikka, kohtuuhintainenkin. Pienet oli neliöt, mutta terassi laajensi oleskelutilaa mukavasti. Ja ne näkymät. Vaikka Toscanan sydämessä oli kaunista, on merimaisema mulle kyllä se sielunmaisema. Aijai.

Residenssimme rivitalossa. Mökkeilyä mun makuun.

Hotellialue. Ei paha.

Päivän tuhannes hyppy. About. Ei tungosta altaalla (vielä?)

Koska majapaikka alueineen oli niin mainio, jäi suuremmat saarikierrokset tällä kertaa (todellakin tällä kertaa!) väliin. Mihinkäs sitä tämmöisestä. Omassa keittiössä valmistuivat antipastot, hotellivieraiden käyttöön tarjotulla, vastakunnostetulla grillialueella, muut herkut. Ei ois voinut rennompi nelipäiväinen visiitti olla.

Iltalenkillä majapaikan länsipuolella sijaitsevalla, legendan mukaan
Barbarossa-merirosvon mukaan nimetyllä rannalla.

Majapaikan itäpuolella sijaitsevalla Realen rannalla kelpasi kellua patjalla.

Realen rannalla oli myös trendikäs ravintola, jossa nautittiin lähiruokaa. Nam.

Illallisnäkymät merelle päin.

Ja niille, joille mikään ei riitä, on Capraia Elban lähistöllä kuulemma vielä upeampi paratiisisaari, jonka nimeen ainakin paikalliset vannovat. Kattellaan me sitä sitten joskus.

Toscanan sydämessä

Ollaan nyt asuttu Toscanassa lähes kolme vuotta ja edelleen on vaikka mitä näkemättä. Päätettiin merimiehen kanssa korjata tilanne Keski-Toscanan osalta, kun lapset lähtivät kouluretkelle Itävaltaan. Majapaikka varattiin Montepulcianon kupeessa olevasta agriturismosta ja ohjelmaksi suunniteltiin vaelluksia Val di Chianan ja Unescon maailmanperintöluetteloon 2004 liitetyn Val d'Orcian alueella, hyvää ruokaa ja alueen maailmankuuluja Brunello di Montalcinoja sekä paavin 1500-luvulla aateloimia Vino Nobileja, lepoa ja luonnonrauhaa. Onnistuttiin.

Sienan eteläpuolinen Toscana lienee sitä osaa maakunnasta, jota ihmiset yleisimmin Toscanaksi mieltävät. Kumpuilevaa maastoa, vihreitä peltoja, oliivilehtoja, viinitarhoja, sypressejä, myöhemmin kesällä auringonkukkia. Sellaista ympäristöä, jossa lähes jokainen kameranlaukaus onnistuu (paitsi ehkä mulla), sillä kaikki on vaan niin kaunista. Lämmittelyksi pari klassikkonäkymää:

La Focen sypressitie on ikuistettu moneen valokuvaan, korttiin ja maalaukseen

Cappella della Madonna di Vitaleta vähän kaukaa ja ilman zoomia kuvattuna, mutta hätkähdyttävänä silti.

Ei ihme, että alue on myös hyvin suosittu vaeltajien ja pyöräilijöiden keskuudessa. Kyllä näissä maisemissa kelpaa köpötellä. Aluetta halkoo myös muinainen Via Francigena-pyhiinvaellusreitti, josta mekin kymmenen kilometrin pätkä tallattiin. Canterburysta Englannista Ranskan ja Sveitsin halki Roomaan kulkevaa 2000 kilometrin reittiä on kuljettu jo 700-luvulta lähtien, tavoitteena saada synnit anteeksi. Normi-Italiasta poiketen reitti (samoin kuin muut vaellusreitit) on merkitty hyvin ja kulku muutenkin mukavaa, myös meidän uskontokunnattomien mielestä.

On mistä valita.

Paikoitellen oli aika pölyistä, mutta kai pyhiinvaeltajan täytyy vähän kärsiäkin...

Toisilla vaellusreiteillä taivallettiin keskellä peltoja. Tässäkin vähän haastetta heinäallergiaa poteville (lue: merimiehelle). Taustalla Montepulciano.

Näin hyvin varusteltuina lähdettiin valloittamaan Toscanan ainoaa, sammunutta tulivuorta Monte Amiataa. No, ihan kaikkia tykötarpeita ei todellakaan tarvittu, mutta tulipahan testattua merimiehen kesävaelluksen varusteet käytännössä.

Vaellusreittien varrelle saatiin mahtumaan myös parit luonnontermet, joista jo viime kesänä haaveilin. Näistä Bagno Vignoni on huikaiseva kuuma lähde keskellä kylää, mutta sinne ei enää nykyisin pääse kylpemään. Sen sijaan lähistön Parco dei Muliniin ja Monte Amiatan alarinteillä sijaitsevaan Bagni di San Filippoon on vapaa pääsy. Testasin näistä jälkimmäisen, suosittelen!

Bagno Vignoni panoramassa

Bagni di San Filippon vesi on noin 40-asteista, hyvin kalkkipitoista ja hivenen haiskahtavaa. Suosittelen silti kokeilemaan, jos mahdollisuus tulee vastaan. Huikaiseva miljöö.

Pulikoiminen onnistui myös hotellin uima-altaalla, jonka ympärillä pörräsi kanalauma pesueineen, talon isännän beagle ja kiireinen poikasiaan hoivaava leppälintupariskunta. Vesi oli vielä viileähköä, vaikka kelit sattuivatkin osumaan muuten kohdilleen.

Antipastot uima-allasnäkymällä varustetulla terassillamme.

Ja kyllä me ihmistenkin ilmoille ehdittiin, Montepulcianon lisäksi tuli tsekattua Montalcino ja  Perugian puolella Trasimeno-järven rannalla sijaitsevan Castiglione del Lagon vanha kaupunki. Kaikki etruskihenkisiä muurein ympäröityjä kukkulakaupunkeja kapeine kujineen ja upeine näkymineen. Mun suosikiksi nousi Montepulciano, joka on ihan kuin San Miniato tai Volterra, mutta suurempi.

Montepulcianon uloskäynti iltavalaistuksessa. Muurin läpi mennään vielä tänäkin päivänä.

Historian havinaa voi aistia myös Montalcinon 1300-luvulta peräisin olevassa linnoituksessa

Italian neljänneksi suurin Trasimeno-järvi näkyy Castiglione del Lagon portista

Nelipäiväisen reissumme myötä Toscana alkaa jo olla aika hyvin katsastettu, vaikka vielä puuttuukin muun muassa Tirrenianmeren saaret Elbasta alkaen, Orbetello ja muut Maremman ympäristön biitsit ja rannikkokylät. Vaan täytyyhän sitä jotain jättää tulevaisuuteenkin... ja ennen kotiinpaluutakin ehtii toki vielä. Elbasta lisää piakkoin!