 |
| Hei. Et viittis rapsuttaa vähän? |
 |
| Siis oikeesti. Lopeta nyt ja rapsuta! Kiitos. |
Näkemiin hyvä graduflow ja niin edelleen, pakkohan tollasta on hetki rapsutella. Hemmetin toimiva toi spanielinkatse.
torstai 6. joulukuuta 2012
Tee tässä nyt sit jotakin
Ihan kiva, että en oo päivisin ihan yksin täällä kotona. Mut toisinaan toi apulaiskoira käy vähän hermojen päälle. Vähintään tunnin välein se toimii seuraavasti:
Näkemiin hyvä graduflow ja niin edelleen, pakkohan tollasta on hetki rapsutella. Hemmetin toimiva toi spanielinkatse.
Näkemiin hyvä graduflow ja niin edelleen, pakkohan tollasta on hetki rapsutella. Hemmetin toimiva toi spanielinkatse.
keskiviikko 5. joulukuuta 2012
Kirjoituskone
Pakko jakaa tämä juttu, sarjassamme "koulussa tapahtunutta", vaikka se ei liity meidän perheeseen millään tavalla.
Rehtori Miss Wendy lähettää joka kuukausi sähköpostikirjeen, jossa kertoo tuoreimmat kuulumiset luokittain ja yleisesti. Kiva ja kannatettava tapa, joka toimii hyvin tällaisessa 60 oppilaan koulussa, mut vois kieltämättä olla haasteellista isommassa mittakaavassa. Viimeisimmässä oli hauska kertomus eskari- ja ekaluokkalaisten (4-6v) tänhetkisestä inquiry unitista eli tutkimusjaksosta. Aiheena luokassa on artifacts eli erilaiset esineet ja etenkin historialliset sellaiset.
Aiheeseen liittyen Filippo oli tuonut kouluun kirjoituskoneen, ja sai aikaan kysymystulvan:
Lopulta olivat hiffanneet että on laitteella kuitenkin jotain yhteistä tietokoneen kanssa, kun joku oli huomannut, että näppäimet oli samanlaiset. Mutta voi noita nettisukupolven lapsia! Ihania.
Koulusta puheen ollen, vielä toinen, ei yhtään otsikkoon liittyvä juttu. Tänä aamuna oli viimein täälläkin lämpötila lähellä nollaa, nipin napin plussan puolella (Suomessa samaan aikaan -18, joten on tässä eroa silti vielä). Piti kuitenkin painaa pipot päähän ja kun kyselin että otettaisko hanskatkin, tuli vastaus: "Miss Wendy ei anna, se ottaa ne pois". Ja tää on muuten kummallinen juttu. Jostain syystä reksi on sitä mieltä, että lasten kuuluu palella talvisin. Esimerkkejä:
Sanoinkin tänään Pinskulle, että kerropa nämä jutut ens vuonna Suomen-opettajalle, kyllä sekin on ihmeissään. Tullaanhan sentään maasta, jossa ainakin mun lapsuudessa oli pipopakot ja kaikki.
Matkailu avartaa, sano.
* Patun parhaita kavereita, muuten. Ja joo, ollaan väännetty hölmöä vitsiä, että tuleekohan sen lähiviikkoina syntyväksi odotettavan pikkusiskon nimeksi Kukkakaali. Hihi.
Rehtori Miss Wendy lähettää joka kuukausi sähköpostikirjeen, jossa kertoo tuoreimmat kuulumiset luokittain ja yleisesti. Kiva ja kannatettava tapa, joka toimii hyvin tällaisessa 60 oppilaan koulussa, mut vois kieltämättä olla haasteellista isommassa mittakaavassa. Viimeisimmässä oli hauska kertomus eskari- ja ekaluokkalaisten (4-6v) tänhetkisestä inquiry unitista eli tutkimusjaksosta. Aiheena luokassa on artifacts eli erilaiset esineet ja etenkin historialliset sellaiset.
Aiheeseen liittyen Filippo oli tuonut kouluun kirjoituskoneen, ja sai aikaan kysymystulvan:
 |
| Omituinen laite |
- Millä se laitetaan kiinni seinään?
- Missä on delete-nappula?
- Mitä tapahtuu, jos teet virheen?
- Miksi se ei muista, mitä olet tehnyt?
Lopulta olivat hiffanneet että on laitteella kuitenkin jotain yhteistä tietokoneen kanssa, kun joku oli huomannut, että näppäimet oli samanlaiset. Mutta voi noita nettisukupolven lapsia! Ihania.
Koulusta puheen ollen, vielä toinen, ei yhtään otsikkoon liittyvä juttu. Tänä aamuna oli viimein täälläkin lämpötila lähellä nollaa, nipin napin plussan puolella (Suomessa samaan aikaan -18, joten on tässä eroa silti vielä). Piti kuitenkin painaa pipot päähän ja kun kyselin että otettaisko hanskatkin, tuli vastaus: "Miss Wendy ei anna, se ottaa ne pois". Ja tää on muuten kummallinen juttu. Jostain syystä reksi on sitä mieltä, että lasten kuuluu palella talvisin. Esimerkkejä:
- Toppatakkeja ei about ennen tätä viikkoa saanut pitää päivisin päällä. Jos välitunnille mennessä yritti ottaa paksun takin päälle, kuului kuulemma kipakka "noooooo!". Koulun fleece ja kesätakki hyväksyttiin.
- Pipojakaan, joita etelämpää tulevat (esim. iranilainen Parsa*) ovat jo pidempään käyttäneet, ei ole aina saanut pitää päässä.
- Tyttöjen on talvellakin kuljettava kouluun pikkukengissä. Saappaat on ei-ei, samoin kumisaappaat, tuli vettä taivaalta miten paljon tahansa. Olen kiertänyt kiellon siten, että ollaan vaihdettu ballerinoihin koulun ala-aulassa, missä Miss Wendy ei näe meidän suurta rikkomusta.
- Trenton-reissulla Alppien kupeessa käytiin jo noin kuukausi sitten hieman pakkasen puolella. Kun olivat siellä ulkoilleet ja Patu mun ohjeen mukaisesti laittanut ulkohousut jalkaan, tuli taas tiukka "nooooo". Loppuajan oli sitten verkkareissa, joiden alla lyhyet kalsarit. Ei ihme että ovat siitä asti olleet koko ajan kipeenä.
Sanoinkin tänään Pinskulle, että kerropa nämä jutut ens vuonna Suomen-opettajalle, kyllä sekin on ihmeissään. Tullaanhan sentään maasta, jossa ainakin mun lapsuudessa oli pipopakot ja kaikki.
Matkailu avartaa, sano.
* Patun parhaita kavereita, muuten. Ja joo, ollaan väännetty hölmöä vitsiä, että tuleekohan sen lähiviikkoina syntyväksi odotettavan pikkusiskon nimeksi Kukkakaali. Hihi.
tiistai 4. joulukuuta 2012
Follow-up
Työelämässä olen joutunut jatkuvasti epämukavuusalueelle, useimmiten omasta halustani. Olen aina ollut sitä mieltä, että kehittyä voi vain uskaltautumalla tekemään jotain sellaista, jota ei ehkä ihan hallitse. Osittain koko Italiaan lähtökin oli jatkumo tälle ajattelumallille: helpommalla olis taatusti päästy jos ois jääty tuttuihin ja turvallisiin kuvioihin. Paljosta olis kyllä jääty paitsi.
Oivalluksia viime päiviltä: mä olen oikeastaan ihan hyvä kotiäiti. Kuvittelin aina että tää ei ole mun juttu. Äitiyslomiltakin oli kiire töihin heti kun mahdollista. Mutta nyt, mähän nautin tästä! Siitä, että saan hääräillä kotona, koiralenkkeillä keskellä päivää, päivittää näitä nonsense-juttuja blogiin, siivota rauhassa, olla lasten kanssa, osallistua kouluaktiviteetteihin muiden kotiäitien kanssa, laittaa ruokaa. "Siivous", "ruuanlaitto" ja "nauttiminen" samassa lauseessa ei tosiaankaan ole kuulunut mun normiarkeen koskaan, ikinä, milloinkaan.
Olen myös useampaan otteeseen ylittänyt itseni. Mennyt sinne epämukavuusalueelle, etenkin keittiössä. Käsittämätöntä kyllä, mä osaan ja onnistun. Mistäs tämä nyt sitten tuli? Onko joku universaali ilmiö, että uusavuton poropeukalo muuttuu keski-iän koittaessa kotitalousihmeeksi? Vai onko ne kyvyt piileskelleet koko ajan kaiken kiireen, muun tärkeämmän ja hohdokkaamman alla?
Joka tapauksessa, saatiin piparkakut tehtyä. Taikina tehtiin siis alusta asti itse ja vähän jännitti, kun piti vielä valita sellainen malli josta leipomaan pääsi heti, ilman mitään yön yli odotteluja (jossain suhteessa sitä ei näköjään koskaan muutu, aina mahdollisimman nopeasti eteenpäin jne). Että tuleeko tästä nyt mitään. No tuli todellakin, lapset hehkutti että parhaita pipareita mitä koskaan tehty ja Patu ehdotti, että kirjottaisin reseptin ylös "sellaseen kirjaan", jotta voidaan tehdä niitä uudestaankin. Aika hyvin ottaen huomioon sen, että pakko saneli tekemään kakut agave-siirapista, kun kaupasta ei muuta löytynyt, neilikat oli kokonaisia ja pomeranssinkuoriakaan ei ollut. Mutta niinpä vaan syntyivät ja hyvältä maistuivat, hähhää!
Eikä se tähän loppunut. Ensimmäistä kertaa koskaan tein myös sokerikuorrutteen itse. Oho, sepäs oli helppoa. Tomusokeria piti vaan lähteä kaupasta hakemaan, kun sitä ei muistikuvistani huolimatta ollutkaan tullut muuttokuormaan mukaan. Sitä etsiessä hyllyn takaosasta löytyi muuten sitten tummaa kotimaista siirappia, parasta ennen 31.12.2012... Joten ehkä me leivotaan noita pipareita toisenkin kerran. No, sehän sopii.
Mun "näitä en koskaan tee alusta asti itse" lista on nyt lyhentynyt aika lailla: punajuuret, kinkkukiusaus (no, sikaa en tappanut), lasagne, maa-artisokkakeitto, sämpylät, korvapuustit, piparkakut, sokerikuorrute... vielä puuttuu karjalanpiirakat ja hernekeitto, mut eiköhän nekin saada vielä tän Italian-vuoden mittaan hoidettua. Mitähän sitä sit keksis, pitäiskö alkaa neuloa villasukkia?
Oivalluksia viime päiviltä: mä olen oikeastaan ihan hyvä kotiäiti. Kuvittelin aina että tää ei ole mun juttu. Äitiyslomiltakin oli kiire töihin heti kun mahdollista. Mutta nyt, mähän nautin tästä! Siitä, että saan hääräillä kotona, koiralenkkeillä keskellä päivää, päivittää näitä nonsense-juttuja blogiin, siivota rauhassa, olla lasten kanssa, osallistua kouluaktiviteetteihin muiden kotiäitien kanssa, laittaa ruokaa. "Siivous", "ruuanlaitto" ja "nauttiminen" samassa lauseessa ei tosiaankaan ole kuulunut mun normiarkeen koskaan, ikinä, milloinkaan.
Olen myös useampaan otteeseen ylittänyt itseni. Mennyt sinne epämukavuusalueelle, etenkin keittiössä. Käsittämätöntä kyllä, mä osaan ja onnistun. Mistäs tämä nyt sitten tuli? Onko joku universaali ilmiö, että uusavuton poropeukalo muuttuu keski-iän koittaessa kotitalousihmeeksi? Vai onko ne kyvyt piileskelleet koko ajan kaiken kiireen, muun tärkeämmän ja hohdokkaamman alla?
Joka tapauksessa, saatiin piparkakut tehtyä. Taikina tehtiin siis alusta asti itse ja vähän jännitti, kun piti vielä valita sellainen malli josta leipomaan pääsi heti, ilman mitään yön yli odotteluja (jossain suhteessa sitä ei näköjään koskaan muutu, aina mahdollisimman nopeasti eteenpäin jne). Että tuleeko tästä nyt mitään. No tuli todellakin, lapset hehkutti että parhaita pipareita mitä koskaan tehty ja Patu ehdotti, että kirjottaisin reseptin ylös "sellaseen kirjaan", jotta voidaan tehdä niitä uudestaankin. Aika hyvin ottaen huomioon sen, että pakko saneli tekemään kakut agave-siirapista, kun kaupasta ei muuta löytynyt, neilikat oli kokonaisia ja pomeranssinkuoriakaan ei ollut. Mutta niinpä vaan syntyivät ja hyvältä maistuivat, hähhää!
 |
| Todiste. |
Eikä se tähän loppunut. Ensimmäistä kertaa koskaan tein myös sokerikuorrutteen itse. Oho, sepäs oli helppoa. Tomusokeria piti vaan lähteä kaupasta hakemaan, kun sitä ei muistikuvistani huolimatta ollutkaan tullut muuttokuormaan mukaan. Sitä etsiessä hyllyn takaosasta löytyi muuten sitten tummaa kotimaista siirappia, parasta ennen 31.12.2012... Joten ehkä me leivotaan noita pipareita toisenkin kerran. No, sehän sopii.
Mun "näitä en koskaan tee alusta asti itse" lista on nyt lyhentynyt aika lailla: punajuuret, kinkkukiusaus (no, sikaa en tappanut), lasagne, maa-artisokkakeitto, sämpylät, korvapuustit, piparkakut, sokerikuorrute... vielä puuttuu karjalanpiirakat ja hernekeitto, mut eiköhän nekin saada vielä tän Italian-vuoden mittaan hoidettua. Mitähän sitä sit keksis, pitäiskö alkaa neuloa villasukkia?
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Joulukuu
Käsittämätöntä, miten nopeasti aika menee. Yhtäkkiä tuli joulukuu, kalenterin luukut aukesivat, ja tajusin että olen kohta taas myöhässä jouluvalmisteluineni. Vaikka täällä joulunodotus alkoi kyllä selvästi myöhemmin kuin kotimaassa.
Lokakuun loppuun asti kaupat olivat täynnä Halloween-kamaa, sen jälkeen meni vielä pari viikkoa ennen kuin saivat joulutavarat esille. Ensimmäisinä tilaa raivattiin valtaville leluröykkiöille (mallia Prisma x2), vasta sen jälkeen saapuivat joulukoristeet ja muut. Sanoisin, että vasta noin viikko sitten alkoi setup olla kasassa joka paikassa.
Gradukökötyksestä johtuen en ole ehtinyt pitkään aikaan keskustan kävelykaduille saakka, mutta lähistön pikkuliikkeet on onneksi tuoneet jouluvaloja tähän meidänkin kulmille tunnelmaa luomaan. Sen sijaan asunnoissa ei näyttäis järjestään olevan joulutähteä tai kynttelikköä joka ikkunalla, ja nekin jotka jonkun valovirityksen on saaneet aikaan, ovat kallistuneet värikkäiden ja vilkkuvien ledien kannalle. Mitensennytsanois, ei hyvä.
Joulukalenteritkaan ei täällä näyttäis olevan yhtä tärkeitä kuin Suomessa. Tasan yhdestä paikasta löytyi Patun himoitsema Star Wars -legokalenteri, ja samasta lelukaupasta saatiin myös Pinskulle perinteeksi muodostunut Littlest Pet Shop -kalenteri. Suklaakalentereita olen nähnyt muutamia, mutta niidenkään osalta ei puhettakaan sellaisista valikoimista mitä Suomessa. Lasten koulukavereiden keskuudessa tekemäni gallupin mukaan kuvakalenterit on täällä edelleen in ja pop, ja sellainen tuli meillekin eilen Patun kaverilta Edoardolta (kuvassa yllä).
Parivaljakosta puheen ollen, vietettiin eilen pari tuntia herrojen kanssa paikallisessa lastenkirjakaupassa kuuntelemassa joulusatua (italiaksi) ja askartelemassa sen jälkeen kirjeitä pukille*. Ja syömässä piparkakkuja. Hämmästys oli suuri, kun tarjolle tuotiin aika lailla kotimaisen oloisia kakkuja, pan di zenzeroja. Oletin täysin, että Suomessa tyypillinen piparkakku on puhtaasti pohjoismainen ilmiö, mutta Wikipedia tiesi kyllä valistaa että perinne on lähtöisin paljon etelämpää. No, oli miten oli, näitä herkkujahan olisi nyt sitten saatava myös kotiin. Viime Ikea-käynnin yhteydessä olin varautunut lasten piparkakkuhimoon ostamalla molemmille omat puolen kilon rasiansa, mutta nehän oli syöty jo about seuraavana päivänä. Joten nyt pitäisi sitten ryhtyä leipomispuuhiin.
Kuten keittiötaidoilleni sopii, olen pärjännyt viime vuodet hyvin pakastealtaan valmistaikinalla. Luonnollisestikaan kyseinen innovaatio ei ole vielä tänne asti ehtinyt, joten olen tässä pähkäillyt että millä reseptillä näitä sitten tekisi. Nettihän on ohjeita pullollaan, joten reseptien puutteesta homma ei ainakaan jää kiinni. Ainesosista ehkä. Siirappia ei nimittäin eilen kaupasta löytynyt (oli loppu, eli ilmeisesti joku muukin on joulutuulella) ja neilikat myydään täällä kokonaisina. Mut ehkä me selvitään näistä järkyttävän suurista haasteista ja saadaan kakut tehtyä. Joululauluja laulellen.
Pinsku onkin ollut laulutuulella viime aikoina. Koulussa on harjoiteltu We wish you a merry christmasia ja Jingle bellsiä, joten niitä sitten on hoilotettu myös kotona, tonttulakki päässä ja - jos mahdollista - kynttilänvalossa. Pientä kontrastia tunnelmaan on saanut vilkaisemalla ulos, jossa joko sataa kaatamalla tai sitten paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta, puut on joko täynnä lehtiä tai pitävät tiukasti kiinni viimeisistä keltaisistaan, nokkoset odottavat poimimistaan kuin Suomessa toukokuussa ja lämpötila pysyttelee sinnikkäästi kymmenen asteen lämpimämmällä puolen. Mutta pimeys, se on läsnä täälläkin 15 tuntia päivässä, joten ainakin joku jouluun läheisesti liittyvä asia on kohdillaan. Vaikka Helsingin harmaata kaamosta en kyllä kaipaa yhtään.
Ja eikun taikinantekoon. Hyvää ensimmäistä adventtia! Hoosianna!
* Joka kuulemma tulee pohjoisnavalta, polo nord. Olen kyllä joka paikassa korjannut että se on kuulkaa circolo polare ja Rovaniemi, omin silmin olen nähnyt.
 |
| 22 jäljellä! |
Lokakuun loppuun asti kaupat olivat täynnä Halloween-kamaa, sen jälkeen meni vielä pari viikkoa ennen kuin saivat joulutavarat esille. Ensimmäisinä tilaa raivattiin valtaville leluröykkiöille (mallia Prisma x2), vasta sen jälkeen saapuivat joulukoristeet ja muut. Sanoisin, että vasta noin viikko sitten alkoi setup olla kasassa joka paikassa.
Gradukökötyksestä johtuen en ole ehtinyt pitkään aikaan keskustan kävelykaduille saakka, mutta lähistön pikkuliikkeet on onneksi tuoneet jouluvaloja tähän meidänkin kulmille tunnelmaa luomaan. Sen sijaan asunnoissa ei näyttäis järjestään olevan joulutähteä tai kynttelikköä joka ikkunalla, ja nekin jotka jonkun valovirityksen on saaneet aikaan, ovat kallistuneet värikkäiden ja vilkkuvien ledien kannalle. Mitensennytsanois, ei hyvä.
Joulukalenteritkaan ei täällä näyttäis olevan yhtä tärkeitä kuin Suomessa. Tasan yhdestä paikasta löytyi Patun himoitsema Star Wars -legokalenteri, ja samasta lelukaupasta saatiin myös Pinskulle perinteeksi muodostunut Littlest Pet Shop -kalenteri. Suklaakalentereita olen nähnyt muutamia, mutta niidenkään osalta ei puhettakaan sellaisista valikoimista mitä Suomessa. Lasten koulukavereiden keskuudessa tekemäni gallupin mukaan kuvakalenterit on täällä edelleen in ja pop, ja sellainen tuli meillekin eilen Patun kaverilta Edoardolta (kuvassa yllä).
Parivaljakosta puheen ollen, vietettiin eilen pari tuntia herrojen kanssa paikallisessa lastenkirjakaupassa kuuntelemassa joulusatua (italiaksi) ja askartelemassa sen jälkeen kirjeitä pukille*. Ja syömässä piparkakkuja. Hämmästys oli suuri, kun tarjolle tuotiin aika lailla kotimaisen oloisia kakkuja, pan di zenzeroja. Oletin täysin, että Suomessa tyypillinen piparkakku on puhtaasti pohjoismainen ilmiö, mutta Wikipedia tiesi kyllä valistaa että perinne on lähtöisin paljon etelämpää. No, oli miten oli, näitä herkkujahan olisi nyt sitten saatava myös kotiin. Viime Ikea-käynnin yhteydessä olin varautunut lasten piparkakkuhimoon ostamalla molemmille omat puolen kilon rasiansa, mutta nehän oli syöty jo about seuraavana päivänä. Joten nyt pitäisi sitten ryhtyä leipomispuuhiin.
 |
| Tää pitäis vissiin sit nyt täyttää. |
Kuten keittiötaidoilleni sopii, olen pärjännyt viime vuodet hyvin pakastealtaan valmistaikinalla. Luonnollisestikaan kyseinen innovaatio ei ole vielä tänne asti ehtinyt, joten olen tässä pähkäillyt että millä reseptillä näitä sitten tekisi. Nettihän on ohjeita pullollaan, joten reseptien puutteesta homma ei ainakaan jää kiinni. Ainesosista ehkä. Siirappia ei nimittäin eilen kaupasta löytynyt (oli loppu, eli ilmeisesti joku muukin on joulutuulella) ja neilikat myydään täällä kokonaisina. Mut ehkä me selvitään näistä järkyttävän suurista haasteista ja saadaan kakut tehtyä. Joululauluja laulellen.
Pinsku onkin ollut laulutuulella viime aikoina. Koulussa on harjoiteltu We wish you a merry christmasia ja Jingle bellsiä, joten niitä sitten on hoilotettu myös kotona, tonttulakki päässä ja - jos mahdollista - kynttilänvalossa. Pientä kontrastia tunnelmaan on saanut vilkaisemalla ulos, jossa joko sataa kaatamalla tai sitten paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta, puut on joko täynnä lehtiä tai pitävät tiukasti kiinni viimeisistä keltaisistaan, nokkoset odottavat poimimistaan kuin Suomessa toukokuussa ja lämpötila pysyttelee sinnikkäästi kymmenen asteen lämpimämmällä puolen. Mutta pimeys, se on läsnä täälläkin 15 tuntia päivässä, joten ainakin joku jouluun läheisesti liittyvä asia on kohdillaan. Vaikka Helsingin harmaata kaamosta en kyllä kaipaa yhtään.
Ja eikun taikinantekoon. Hyvää ensimmäistä adventtia! Hoosianna!
* Joka kuulemma tulee pohjoisnavalta, polo nord. Olen kyllä joka paikassa korjannut että se on kuulkaa circolo polare ja Rovaniemi, omin silmin olen nähnyt.
torstai 29. marraskuuta 2012
Sataa rop rop rop
... sataa aivan kaa-taa-mal-la. On soinut viime päivinä päässä aika tiuhaan (niiden italialaisten laulujen lisäksi, tietty), kun on vähänkään vilkaissut ulos. Jännä tää italialainen ilmasto - sit kun sataa, todellakin sataa. Harmautta on kestänyt kaks päivää, eilisiltapäivään asti ukkostakin. Nyt tosin pilkahtelee jo vähän sinitaivasta, mutta huomenna vettä tulee vissiin taas ihan riittämiin, ja sama jatkuu ennusteen mukaan ens viikolla.
Koko tähänastisen ajan olen ollut sitä mieltä, että pisalaiset haaskaavat ton kauniin jokirantansa kun eivät rakenna sitä täyteen kivoja kuppiloita ja muita ajanviettopaikkoja. Kunnes nyt viimein valkeni, että nehän tarvii ton koko rännin näitä syyssateita varten! Toivottavasti reunat riittää ja muutaman päivän sadetauko saa pinnan laskemaan, sillä muuten tulee olemaan haasteellista päästä kouluun ens viikolla.
Sinänsä nää kelit sopii tilanteeseen kuin nenä päähän. Kökötän nimittäin (viimein!) koneen ääressä jo kolmatta viikkoa ja todellakin aherran gradun parissa. Ihan stressiä pukkaa, kun ajattelee että ekan version palautukselle asettamani aikaraja (vuoden loppu) on ihan kohta käsillä. No, on se homma edennytkin, mut är-syt-tä-vää etten mahda perfektionismilleni mitään. Ohjaajakin jo tsemppasi, että "hyvältä näyttää, anna mennä nyt loppuun vaan" ja mä alan ihmetellä että "jos sittenkin muuttaisin tutkimusasetelmaa vielä vähän kun ei tää nyt ihan toimi". Ja sitten taas jumitetaan. Mut sen mitä itseäni tunnen, tällanen pikkunen stressi todellakin toimii mulla kirittäjänä, samaten ajatus siitä, että kevätpuolella voisin jopa nauttia päivävapaistani ja käydä esim. retkillä jossain lähikaupungeissa (ihan kun en sitä olis tänä syksynä tehnyt, mut silti), jos rutistan homman pulkkaan nyt.
Kuten eilisestä Pinskun päivityksestä kävi ilmi, on myös lasten koulunkäynti hyvässä vauhdissa. Ymmärrys alkaa olla jo hyvällä tasolla, ja pikkuhiljaa uskaltautuvat myös englantia käyttämään. Tosin Patu tyylilleen uskollisena nauttii viimeiseen saakka myös siitä, että voi vedota osaamattomuuteensa eikä suostu edes yrittämään puhumista koulussa. Vielä. Ihan taatusti se jossain vaiheessa yllättää kaikki ja alkaa samantien puhumaan täydellisiä lauseita - niin se ylipäänsä puhumaankin oppi. Mr Thomas näyttää kuitenkin osaavan motivoida poikaa juuri oikealla tavalla - jokaisesta lausumastaan sanasta tai hyvin lukemastaan kirjasta (joka viikko saa 1-3 helppolukuista kirjaa kotiin ja lukee ne sitten opettajalle ääneen koulussa) on iPadiin liimautunut uusi kannustustarra, ja poika tuntuu olevan näistä kovin ylpeä. Syystäkin.
Tavallaan toivon, että näitä kehnompia kelejä pitelisi nyt vielä hetken, jotta mäkin pääsisin oikeasti opiskelutilanteen herraksi (sen mitä näiltä koulun hyväntekeväisyyshommilta ehdin). Mikä muuten on järkyttävän itsekästä ajattelua, sillä koko Pohjois-Italiassa ja etenkin tuolla pohjoisempana Massa-Carraran alueella ollaan taas helisemässä näiden vesimäärien kanssa. Ja toivottavasti meidän uppopumppu jaksaa tällä kertaa laulaa, ettei tarvi siirtyä taas vedenroudaushommiin tuolla kellarissa. Se vasta ärsyttävää oliskin, kun on tää hirvee stressi opiskelusta ja kaikki (oikeesti, hah hah, en taida edes muistaa mitä stressi on).
 |
| Lauantaina auringonlaskun aikaan joki näytti vielä tältä. Kuva Fortezzan sillalta länteenpäin. |
Koko tähänastisen ajan olen ollut sitä mieltä, että pisalaiset haaskaavat ton kauniin jokirantansa kun eivät rakenna sitä täyteen kivoja kuppiloita ja muita ajanviettopaikkoja. Kunnes nyt viimein valkeni, että nehän tarvii ton koko rännin näitä syyssateita varten! Toivottavasti reunat riittää ja muutaman päivän sadetauko saa pinnan laskemaan, sillä muuten tulee olemaan haasteellista päästä kouluun ens viikolla.
 |
| ... ja tässä samalta sillalta itäänpäin katsottuna tänä aamuna. Hieman on päässyt vesi nousemaan. |
Sinänsä nää kelit sopii tilanteeseen kuin nenä päähän. Kökötän nimittäin (viimein!) koneen ääressä jo kolmatta viikkoa ja todellakin aherran gradun parissa. Ihan stressiä pukkaa, kun ajattelee että ekan version palautukselle asettamani aikaraja (vuoden loppu) on ihan kohta käsillä. No, on se homma edennytkin, mut är-syt-tä-vää etten mahda perfektionismilleni mitään. Ohjaajakin jo tsemppasi, että "hyvältä näyttää, anna mennä nyt loppuun vaan" ja mä alan ihmetellä että "jos sittenkin muuttaisin tutkimusasetelmaa vielä vähän kun ei tää nyt ihan toimi". Ja sitten taas jumitetaan. Mut sen mitä itseäni tunnen, tällanen pikkunen stressi todellakin toimii mulla kirittäjänä, samaten ajatus siitä, että kevätpuolella voisin jopa nauttia päivävapaistani ja käydä esim. retkillä jossain lähikaupungeissa (ihan kun en sitä olis tänä syksynä tehnyt, mut silti), jos rutistan homman pulkkaan nyt.
Kuten eilisestä Pinskun päivityksestä kävi ilmi, on myös lasten koulunkäynti hyvässä vauhdissa. Ymmärrys alkaa olla jo hyvällä tasolla, ja pikkuhiljaa uskaltautuvat myös englantia käyttämään. Tosin Patu tyylilleen uskollisena nauttii viimeiseen saakka myös siitä, että voi vedota osaamattomuuteensa eikä suostu edes yrittämään puhumista koulussa. Vielä. Ihan taatusti se jossain vaiheessa yllättää kaikki ja alkaa samantien puhumaan täydellisiä lauseita - niin se ylipäänsä puhumaankin oppi. Mr Thomas näyttää kuitenkin osaavan motivoida poikaa juuri oikealla tavalla - jokaisesta lausumastaan sanasta tai hyvin lukemastaan kirjasta (joka viikko saa 1-3 helppolukuista kirjaa kotiin ja lukee ne sitten opettajalle ääneen koulussa) on iPadiin liimautunut uusi kannustustarra, ja poika tuntuu olevan näistä kovin ylpeä. Syystäkin.
Tavallaan toivon, että näitä kehnompia kelejä pitelisi nyt vielä hetken, jotta mäkin pääsisin oikeasti opiskelutilanteen herraksi (sen mitä näiltä koulun hyväntekeväisyyshommilta ehdin). Mikä muuten on järkyttävän itsekästä ajattelua, sillä koko Pohjois-Italiassa ja etenkin tuolla pohjoisempana Massa-Carraran alueella ollaan taas helisemässä näiden vesimäärien kanssa. Ja toivottavasti meidän uppopumppu jaksaa tällä kertaa laulaa, ettei tarvi siirtyä taas vedenroudaushommiin tuolla kellarissa. Se vasta ärsyttävää oliskin, kun on tää hirvee stressi opiskelusta ja kaikki (oikeesti, hah hah, en taida edes muistaa mitä stressi on).
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Haloo, täällä Pinsku
Moi! Täs ois tällänen koulu kuva :DD jaaa täs me poseerataan kameralle!
Mulle kuuluu hyvää koulus on kivaa ja kaikkee:) Mä puhun nyt enkkuu, jaa Mun Best Friends o' Sofia, Isabella................................. Patun kavereit o' Parsa ja Edo. :oooooooo Ilmeist näkee et on kaikki kondikses jaa muuten koulusta tultua mä käytän ajan movieen..................... Mul on ikävä sinne myrskyiseen suomeen :D :(( mut oikeest on ei täälkää oo nyt kivat kelit sataa saavista kaatamalla jaa Naksu on koko ajan äiskän jalois ja pelkää ukkosta.
Tos alla o' uus tukka lyhyt :'(
ja patul irokeesi >:)
Ihan kiva kuva
Jaa liikka puvut pääl
en vaiha liikkist ke.
pois, muina päivinä joo!
Siin oli mun jutut
t. Pinsku
Mulle kuuluu hyvää koulus on kivaa ja kaikkee:) Mä puhun nyt enkkuu, jaa Mun Best Friends o' Sofia, Isabella................................. Patun kavereit o' Parsa ja Edo. :oooooooo Ilmeist näkee et on kaikki kondikses jaa muuten koulusta tultua mä käytän ajan movieen..................... Mul on ikävä sinne myrskyiseen suomeen :D :(( mut oikeest on ei täälkää oo nyt kivat kelit sataa saavista kaatamalla jaa Naksu on koko ajan äiskän jalois ja pelkää ukkosta.
 |
| Täs meidän koulun talvipuvut |
Tos alla o' uus tukka lyhyt :'(
ja patul irokeesi >:)
Ihan kiva kuva
Jaa liikka puvut pääl
en vaiha liikkist ke.
pois, muina päivinä joo!
Siin oli mun jutut
t. Pinsku
 |
| Liikuntapuvut ja uudet tukat |
maanantai 26. marraskuuta 2012
Koiranelämää
Koiran on täällä hyvä olla. Mukana saa kulkea melkein missä vain: kaupoissa, ravintoloissa, junissa, hotelleissa, eikä kukaan valita. Päinvastoin, ainakin tuo meidän spanieli herättää lähes poikkeuksetta hillittömän lepertelyvietin ja lause "che bello!", miten ihana koira, toistuu usein. Kuka tahansa voi sen esittää: nuori, vanha, nainen, mies, pikkupoika, lukiolainen.
En tiedä, johtuuko moinen meidän koirasta, italialaisesta ystävällisyydestä, siitä, että paikallisilla näyttäis olevan aika paljon koiria, vai tuurista. Joka tapauksessa, mukavalta tuntuu. Jännä juttu on myös se, että maassa jonka asukastiheys on 192 asukasta neliökilometrillä, koira myös mahtuu kulkemaan vapaana paremmin kuin maassa, jossa asukkaita on 15 neliökilometriä kohden. Omaani en vilkkailla kaduilla päästäisi liikkumaan ilman hihnaa, mutta paljon täällä näkee niinkin hyvin koulutettuja/sosiaalistettuja koiria, että eivät muuten liikukaan kuin vapaana. Eikä kukaan valita asiasta.
Lenkkeilymaastot on meillä aika kaupunkimaisia, tosin puistoja reitille mahtuu useampia. Vaikka välillä on mukava kohdata kanssalenkkeilijöitä, nautin suunnattomasti sunnuntaiaamujen ja lauantai-iltapäivien lounasaikaan ajoittuvista ulkoiluista, jolloin saadaan yleensä tepastella ihan rauhassa. Muutenkin kaupunki on tuolloin hiljaisimmillaan, avonaisista ovista ja ikkunoista saattaa kantautua iloista puheensorinaa, mutta liikenne on rauhallista ja tunnelma jotenkin unelias.
Ja sitten, kun kaupunki taas herää ja kadut täyttyvät ihmisistä, selvitään kohtaamisista kapeilla jalkakäytävillä usein siten, että jompikumpi ennakoi ja väistää tien puolelle. Kahta ihmistä ja koiraa kun niillä ei yleensä mahdu rinnakkain kulkemaan. Tällöinkään väistäjä ei narise tai irvistä vihaisesti (tätä on kotimaassa tullut toisinaan koettua, samaan tapaan kuin joskus lasten kanssa kulkiessa), vaan väistäminen ikään kuin kuuluu asiaan.
Koira myös herättää hilpeyttä vastaantulijoissa, ainakin silloin kun se toteuttaa lintukoiranviettiään ja nappaa taas kerran maasta jonkun kepin, mainoksen tai mitä nyt tielle sattuukin tulemaan (ja täällähän niitä tulee, uskokaa pois). Parhaat hymyt sain, kun spanieli kerran kanniskeli varmuuden vuoksi mukaan ottamaani pientä sateenvarjoa. No, olihan se hassu kun oli niin tohkeissaankin vielä.
Vakilenkin varrelle sattuu myös yksi osto- ja myyntiliike, jonka omistaja suorastaan rakastaa meidän karvaherraa. Tunne on itse asiassa molemminpuolinen, eli koira aloittaa hyvissä ajoin kohdetta lähestyttäessä tsekkailemaan, oisko ukko paikalla. Jos on, vaihdetaan iloisia tervehdyksiä ja mies selittää mulle kovasti jotain italiaksi, ja kiittelee kyyneleet silmissä. Olen antanut itseni ymmärtää, että miehellä on joskus ollut ihan samanlainen/samanhenkinen/samannäköinen koira, jota on vieläkin ikävä. Herttaista, eikä tuota etappia tietenkään voi ohittaa kiireellä.
Kaupunkilaiselämän nurjana puolena mainittakoon koiran nopea likaantuminen. Päivä pesusta ja eiköhän valkoiset vatsakarvat ole taas mustana. Asiaa vois tosin auttaa se, että käyttäis koiran viimein parturissa, ois nimittäin jo aika... jota voisinkin muuten seuraavaks alkaa googlailemaan. Mikähän trimmaaja on italiaks? Palataan tähän.
 |
| Aamulenkillä |
En tiedä, johtuuko moinen meidän koirasta, italialaisesta ystävällisyydestä, siitä, että paikallisilla näyttäis olevan aika paljon koiria, vai tuurista. Joka tapauksessa, mukavalta tuntuu. Jännä juttu on myös se, että maassa jonka asukastiheys on 192 asukasta neliökilometrillä, koira myös mahtuu kulkemaan vapaana paremmin kuin maassa, jossa asukkaita on 15 neliökilometriä kohden. Omaani en vilkkailla kaduilla päästäisi liikkumaan ilman hihnaa, mutta paljon täällä näkee niinkin hyvin koulutettuja/sosiaalistettuja koiria, että eivät muuten liikukaan kuin vapaana. Eikä kukaan valita asiasta.
Lenkkeilymaastot on meillä aika kaupunkimaisia, tosin puistoja reitille mahtuu useampia. Vaikka välillä on mukava kohdata kanssalenkkeilijöitä, nautin suunnattomasti sunnuntaiaamujen ja lauantai-iltapäivien lounasaikaan ajoittuvista ulkoiluista, jolloin saadaan yleensä tepastella ihan rauhassa. Muutenkin kaupunki on tuolloin hiljaisimmillaan, avonaisista ovista ja ikkunoista saattaa kantautua iloista puheensorinaa, mutta liikenne on rauhallista ja tunnelma jotenkin unelias.
Ja sitten, kun kaupunki taas herää ja kadut täyttyvät ihmisistä, selvitään kohtaamisista kapeilla jalkakäytävillä usein siten, että jompikumpi ennakoi ja väistää tien puolelle. Kahta ihmistä ja koiraa kun niillä ei yleensä mahdu rinnakkain kulkemaan. Tällöinkään väistäjä ei narise tai irvistä vihaisesti (tätä on kotimaassa tullut toisinaan koettua, samaan tapaan kuin joskus lasten kanssa kulkiessa), vaan väistäminen ikään kuin kuuluu asiaan.
Koira myös herättää hilpeyttä vastaantulijoissa, ainakin silloin kun se toteuttaa lintukoiranviettiään ja nappaa taas kerran maasta jonkun kepin, mainoksen tai mitä nyt tielle sattuukin tulemaan (ja täällähän niitä tulee, uskokaa pois). Parhaat hymyt sain, kun spanieli kerran kanniskeli varmuuden vuoksi mukaan ottamaani pientä sateenvarjoa. No, olihan se hassu kun oli niin tohkeissaankin vielä.
Vakilenkin varrelle sattuu myös yksi osto- ja myyntiliike, jonka omistaja suorastaan rakastaa meidän karvaherraa. Tunne on itse asiassa molemminpuolinen, eli koira aloittaa hyvissä ajoin kohdetta lähestyttäessä tsekkailemaan, oisko ukko paikalla. Jos on, vaihdetaan iloisia tervehdyksiä ja mies selittää mulle kovasti jotain italiaksi, ja kiittelee kyyneleet silmissä. Olen antanut itseni ymmärtää, että miehellä on joskus ollut ihan samanlainen/samanhenkinen/samannäköinen koira, jota on vieläkin ikävä. Herttaista, eikä tuota etappia tietenkään voi ohittaa kiireellä.
Kaupunkilaiselämän nurjana puolena mainittakoon koiran nopea likaantuminen. Päivä pesusta ja eiköhän valkoiset vatsakarvat ole taas mustana. Asiaa vois tosin auttaa se, että käyttäis koiran viimein parturissa, ois nimittäin jo aika... jota voisinkin muuten seuraavaks alkaa googlailemaan. Mikähän trimmaaja on italiaks? Palataan tähän.
perjantai 23. marraskuuta 2012
Kuinkas sitten kävikään?
Kädet on ihan kipeenä kun olen tässä koko iltapäivän taputellut itseäni olalle. Toisin sanoen, kansainvälinen ruokapäivä koululla meni mainiosti! Kiitos Sannan vinkin päädyin tosiaankin tekemään hapankorppuja kylmäsavulohella. Creme fraichen vaihdoin maustamattomaan Philadelphia-tuorejuustoon ja tilli tuli purkista, kun niitä ei täältä saanut, mutta täydestä meni silti. Vaan kyllä ne kinkku-, juusto- ja breasola (=ilmakuivattu naudanliha?) täytteisetkin kelpasivat. Hyvä niin, sillä ei paljon ois napannut venyttää eilisiltaa pikkutunneille ja näprätä 143 pikkusuolaista turhan takia.
Loppujen lopuksi tää ruokahomma oli aika kiva idea. Kaiken muun vaivan lisäksi lupauduin vielä auttamaan rumban läpiviemisessä koululla, joten pääsin näkemään kuinka innoissaan ja ennakkoluulottomasti lapset ruokien maisteluun suhtautuivat. Plus pääsin itsekin maistelemaan (ja tuomaan jämiä kotiin). Mun lohikorput ja -ruissipsit maistuivat etenkin libyalaisperheen lapsille, ja itse taas pääsin makumatkalle taivaaseen filippiiniläisten kevätrullien myötä. Koulun sihteerin Miss Sandyn mukaan tällä kertaa tarjottavat olivat italialaispainotteisia, johtuen siitä että tänä vuonna koulu on vähemmän kansainvälinen kuin viime vuonna, jolloin erimaalaisia herkkuja (ja niitä tuovia lapsia) oli enemmän. No, ei haitannut ainakaan mua.
Sen verran on tänään tullut naposteltua, että taidankin seuraavaksi lähteä mahani viereen köllöttelemään (jee, eka perjantai kuukauteen kun ei ole mitään menoa) ja miettimään seuraavaa koulun vapaaehtoistyötä. Maanantaina pitäis nimittäin vetäistä tunnin presentaatio Pinskun luokalle työskentelystä mainostoimistossa. Miten ihmeessä mä aina joudun näihin ylimääräisiin hommiin????
 |
| Kalat ja veget. Pinsku teki hienot kyltit ja liput. |
 |
| Ja tässä lihaisat korput ja ruissipsit. Vähän ehti yön yli odotellessa vettyä, mut mitäs me pienistä. |
Loppujen lopuksi tää ruokahomma oli aika kiva idea. Kaiken muun vaivan lisäksi lupauduin vielä auttamaan rumban läpiviemisessä koululla, joten pääsin näkemään kuinka innoissaan ja ennakkoluulottomasti lapset ruokien maisteluun suhtautuivat. Plus pääsin itsekin maistelemaan (ja tuomaan jämiä kotiin). Mun lohikorput ja -ruissipsit maistuivat etenkin libyalaisperheen lapsille, ja itse taas pääsin makumatkalle taivaaseen filippiiniläisten kevätrullien myötä. Koulun sihteerin Miss Sandyn mukaan tällä kertaa tarjottavat olivat italialaispainotteisia, johtuen siitä että tänä vuonna koulu on vähemmän kansainvälinen kuin viime vuonna, jolloin erimaalaisia herkkuja (ja niitä tuovia lapsia) oli enemmän. No, ei haitannut ainakaan mua.
 |
| Ja tässä vielä todiste siitä, että ruoka kävi kaupaksi. Pinskun luokka vuorossa. |
Sen verran on tänään tullut naposteltua, että taidankin seuraavaksi lähteä mahani viereen köllöttelemään (jee, eka perjantai kuukauteen kun ei ole mitään menoa) ja miettimään seuraavaa koulun vapaaehtoistyötä. Maanantaina pitäis nimittäin vetäistä tunnin presentaatio Pinskun luokalle työskentelystä mainostoimistossa. Miten ihmeessä mä aina joudun näihin ylimääräisiin hommiin????
torstai 22. marraskuuta 2012
Korvamato
Mahtava italianopeni Costanza antoi mulle eilen voimabiisin aka tunnarin, jonka sanat pitäisi opetella. No, nyt on sitten tahkottu tätä ja aika hyvin alkaa mennä:
Sinceritàa lauleskellessani keksin, että voisin pistää yhden (asiantuntemattoman) päivityksen italialaisesta musiikista. Se on ollut lähellä sydäntäni aina niistä päivistä asti, kun isä Toto Cutugnon levyn osti. Vaikka Laura Pausinit ja Eros Ramazzottit on kuuluneet suosikkeihini vuosikaudet, tajusin tunnarini myötä, että en ole täällä ollessani juurikaan ehtinyt musiikkivalikoimaa laajentamaan.
Radiokanavista kuuntelen pääasiassa Duemilaa tai KissKissiä, jotka soittavat ihan samoja hittejä kuin Suomessakin. Oppan Gangnam Style tais kyllä tulla listoille vähän myöhemmin kuin Suomessa, ehkä siksi että kesän ja alkusyksyn ajan kärkipaikalla komeili täällä sellaisia biisejä, jotka raikasivat erityisesti rantakohteissa. Viime kesän macarenoja oli oikeastaan kolme: Il Pulcino Pio, brasilialaisen Gusttavo Liman Balada (Tchê Tcherere Tchê Tchê) ja samaten brasilialaisen Michel Telón Ai Se Eu Te Pego. Nää brassit soi varmaan ympäri maailman, mutta en tiedä onko Pulcino Pio pyörinyt missään muualla kuin täällä. Käsittämätön renkutus, mutta ah, niin suosittu. Alla (jonkun muun) taltiointi kesältä (on mulla omakin, mut en kehtaa laittaa sitä tänne):
Syksyn sävelet vissiin oli ja meni, mutta mua kiinnostaa kovasti Sanremon musiikkifestarit, joilta on vuosien mittaan löytynyt helmi jos toinenkin, esim. tuo yllä mainittu Arisa. Alkuvuodesta sitten nähdään, mikä on seuraava korvamato. Päivitystä seuraa.
Sinceritàa lauleskellessani keksin, että voisin pistää yhden (asiantuntemattoman) päivityksen italialaisesta musiikista. Se on ollut lähellä sydäntäni aina niistä päivistä asti, kun isä Toto Cutugnon levyn osti. Vaikka Laura Pausinit ja Eros Ramazzottit on kuuluneet suosikkeihini vuosikaudet, tajusin tunnarini myötä, että en ole täällä ollessani juurikaan ehtinyt musiikkivalikoimaa laajentamaan.
Radiokanavista kuuntelen pääasiassa Duemilaa tai KissKissiä, jotka soittavat ihan samoja hittejä kuin Suomessakin. Oppan Gangnam Style tais kyllä tulla listoille vähän myöhemmin kuin Suomessa, ehkä siksi että kesän ja alkusyksyn ajan kärkipaikalla komeili täällä sellaisia biisejä, jotka raikasivat erityisesti rantakohteissa. Viime kesän macarenoja oli oikeastaan kolme: Il Pulcino Pio, brasilialaisen Gusttavo Liman Balada (Tchê Tcherere Tchê Tchê) ja samaten brasilialaisen Michel Telón Ai Se Eu Te Pego. Nää brassit soi varmaan ympäri maailman, mutta en tiedä onko Pulcino Pio pyörinyt missään muualla kuin täällä. Käsittämätön renkutus, mutta ah, niin suosittu. Alla (jonkun muun) taltiointi kesältä (on mulla omakin, mut en kehtaa laittaa sitä tänne):
Syksyn sävelet vissiin oli ja meni, mutta mua kiinnostaa kovasti Sanremon musiikkifestarit, joilta on vuosien mittaan löytynyt helmi jos toinenkin, esim. tuo yllä mainittu Arisa. Alkuvuodesta sitten nähdään, mikä on seuraava korvamato. Päivitystä seuraa.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Marraskuinen päivä
Olen lääpälläni meidän makuuhuoneen ikkunasta avautuvaan maisemaan. Näin marraskuussakin se saa aina hyvälle tuulelle. No, ei täällä ole toistaiseksi ollutkaan suomalaisia 9 päivän harmausputkia (taas kerran miettii hän, kuinka palata kotimaahan voi), joten ehkä tää maisema pääsee vaan helpolla, tiedä häntä.
Mutta tässä teillekin tätä silmäniloa!
Mutta tässä teillekin tätä silmäniloa!
 |
| Aamu, n. 6:30 |
 |
| Puolipäivä, n. 11:30 |
 |
| Iltapäivä, n. klo 17. |
 |
| Yö, n. 22:30. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)